Toinen mahdollisuus

Tämä vapaapäivä alkoi varsin yrittäjälle tyypilliseen tapaan, pohtimalla yrittäjyyttä ja sen merkityksiä.

Jokainen meistä varmasti tietää suuret brändit kuten Adidas, Apple, Mc Donld's Nike jne. Mutta kuinka moni meistä tietää, ilman googlettamatta kuka nämä kyseiset brändit on luonut, saati kuka tämä ihminen kussakin tapauksessa todella oli. En minä ainakaan.

Oikeastaan tästä sai alkunsa tämän aamuinen pohdintani ja tätä pohdintaa veti hieman syvällisemmäksi Ville Tolvasen oheinen blogipostaus. Kannattaa muuten lukea oikeasti ajatuksen kanssa.

Minä olen elämässäni ollut pelle. Pelle joka on kätkenyt äärettömän määrän surua suhteellisen hymyilevien kasvojen alle. Vasta ihan viimeaikoina tuo suru on saanut luvan nousta pintaan. Tästä johtuen olen ollut varsin vakavana viimeajat. Asia jota en edes itse ensin ymmärtänyt. Ihmettelin vain sitä kun usea ihminen ihmetteli vakavuuttani. Tuo suru nousee sisältäni tunteena jota en ole oikein osannut aikaisemmin kohdata, mutta joka tässä hetkessä on vihdoin saanut luvan astua esiin.

Olen surullinen siitä kuinka monenlaisten roolien alle minun onkaan pitänyt itseni piilottaa. Toisaalta olen surullinen siitä kuinka vähän aitoutta tässä hetkessä yhteiskunnassamme on tilaa tulla esiin. On oltava vahva. Pärjäävä. Tehokas. Tuottava. Nopea jne. jne. jne.

Surullista. Sillä äärettömän moni äärimmäisen hieno ihminen uupuu näiden vaatimusten ristitulessa. Kun ei vain yksinkertaisesti jaksa olla kokoajan parempi, tehokkaampi, tuottavampi, kone joka suoltaa jatkuvasti parempia lopputuloksia. Ei meitä tätä varten ole tänne luotu.

Tästä päästään pohdintani ytimeen. Brändiin. Mietin nimittäin eilen töistä kotiin ajellessani sitä etten suurin surminkaan halua tähän itse itselleen vauhtia antavaan oravanpyörään. Miksi? Siksi koska tunnen itseäni sen, että uupuisin hyvin pian.

Tuon oravanpyörän sijasta olen alkanut tietoisesti rakentaa elämästäni sellaista kokonaisuutta, jossa on aikaa pitää huolta itsestään. Teen töitä vain senverran että minulla tuota työtä tehdessäni on aikaa ja voimavaroja työni tärkeimpään, eli ihmisten kohtaamiseen. Ei silti, joissain kohtaa tuo on myös minulla haasteellista, mutta tätä kirjoittaessani kuitenkin tiedän että se suunta mihin pyrin, on juuri se mihin minun tulee tässä hetkessä pyrkiä. Minun työni tarkoitus ei ole tuottaa minulle suuria taloudellisia voittoja. Vain senverran toimeentuloa, että saan rehellisesti ensikertaa elämässäni todeta elättäväni itseni sekä perheeni. Todellinen tarkoitus työlläni on siinä, että noiden kohtaamisten kautta tuon omalta osaltani toivoa ihmisten toivottomuuteen. Kulunut vuosi on osoittanut sen että tuo kaikki tapahtuu kyllä, ilman että sen eteen edes pakonomaisesti ponnistelen.

Mutta siis tuo tunnettavuus. Minulla ei ole enää mitään entisenkaltaista suuruudenhullua kuvitelmaa siitä että minusta, saati yrityksestäni tuli mitään maailmanlaajuista brändiä, mutta sen tiedän kokemuksesta jo nyt, että alueella jossa työskentelen, minut ja työni tuntee huomattavan paljon suurempi joukko kuin mitä itse tuolla alueella ihmisiä tunnen. Tästä päästään siihen että huomaan ilman sen kummempaa panostusta, saati uhrauksia saaneeni työlleni tunnettavuutta pelkästään keskittymällä olennaiseen, eli ihmisten kohtaamiseen.

Mitä Ville tuossa postauksessaankin mainitsi, elämässä on hyvä ottaa tiettyjä riskejä olla erilainen kuin muut. Tässä kohden koen vahvasti sitä omassa työssäni olleeni. Toisaalta myös siinä että avoimesti puhun ja kirjoitan asioista joista pääsääntöisesti vaietaan häpeästä.

Tähän liittyen voin sanoakin kohdanneeni kuluneella viikolla omaa häpeän tunnettani. Kuvasin nimittäin itsestäni muutaman videon, jossa kerron avoimesti ajatuksistani. Tuosta sinällään voimaannuttavasta kokemuksesta sain alkunsa se, että päätin aloittaa säännöllisen ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen Youtubessa. Sikäli kunhan saan tekniikan toimimaan yhteistyössä. Voin nimittäin häpeäkseni todeta jo ladanneeni ensimmäisen videon tunne palveluun, mutta koska se syystä tahi toisesta loppui kesken, onnistuin poistamaan sen tuolta palvelimelta siten ettei minulla ole sitä enää julkaistavana. Mutta koska tänään luotan vahvasti elämään siinä että asiat jotka tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin tämä merkitsee vain sitä ettei tuota kyseistä videota ollut syystä tahi toisesta tarkoitus julkaistakaan.

No periksiantamaton kun asioissa joihin uskon, olen, niin tässä lähipäivinä YouTubesta löytyy kanava nimeltä Toinen mahdollisuus, johon alan säännöllisesti ladata näitä jo vuosia kirjoittamalla julkaisemani pohdintoja.

Brändi tästä syntyy, jos on syntyäkseen. Ponnistelematta.

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille. Kiitos kun olette.

Tiedän itsessäni sen, että välillä saan melkein yhtä suuruudenhulluja ideoita kuin Äkäslompolon "Hullu kauppias" Sampo Kaulanen. Kaikki kunnia kyseiselle kyläkauppiaalle. On meinaan konkreettisesti pistänyt itsensä likoon uskomansa asian puolesta.

Toisaalta ehkä osaltaan hänen innoittamana päädyin kirjoittamaan seuraavasta ideastani tänne. Ideasta joka syntyi tälle aamua, ajellessani totuttuun tyyliini kohti päivän haasteita päihdetyön monivivahteiselle kentälle. Sen verran tämä idea syntyessään minua innosti, että epähuomiossa tulin ajaneeksi eräästä liittymästä ohi ja sen vuoksi tavalliseen työmatkaani tulla tupsahti 15km lisämatkaa. Ehkä tuo kuvastanee parhaiten sitä kuinka intensiivisesti suhtaudun tähän jo liki elämäntyökseni muodostuneeseen riippuvuuksista kärsivien ihmisten auttamiseen.

Ei silti, ei tämä ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen ideani ole. Toisaalta tähän asti ne suunnattoman suuret ideani, niin kohtuuttoman hyvältä kuin ne syntyhetkellään päässäni ovatkin tuntuneet, ovat syystä tahi toisesta lähes pääsääntöisesti jääneet toteutumatta, mutta koska kuitenkaan näissä koskaan en mitään sen ihmeempää ole tullut menettäneeksi, koen ettei näiden mitä erilaisimpien ideoiden viljely kovinkaan vaarallista ole.

Noh, mutta asiaan. Raitistuttuani siis kohta 10 vuotta sitten, tulin hyvin pian kokeneeksi kokolailla vahvasti sisimmässäni sen, että minun tulee alkaa rohkeasti puhua ja kirjoittaa näistä sinällään lähes poikkeuksetta jokaista ihmistä jollain tavalla koskettavista sairauksista, joista yhä tänäänkään ei mielestäni tarpeeksi avoimesti keskustella. Toisaalta yksi ihminen ei tässäkään asiassa juuri suuria tee, mitä kokonaisongelmaan tulee, mutta silti sitkeästi yhä tänäänkin koen vahvana kutsumuksenani näistä asioista erilaisissa yhteyksissä rummuttaa.

Mutta tähän aamuiseen ideaani palatakseni. Se siis oli niin innostava, että oma työmatkani piteni siinä huomaamatta kummasti. Idea sinällään ei välttämättä ole mitenkään uusi, saati mullistava, mutta silti yhä tätä kirjoittaessani koen sisimmässäni sen että se kaikessa tavallisuudessaan olisi enemmän kuin toteuttamisen arvoinen.

Kun yhä tässä hetkessä näistä riippuvuussairauksista puhutaan ihan liian vähän, niin minusta olisi äärimmäisen hyvä, jos näistä asioista voitaisiin puhua mahdollisimman avoimesti ja monipuolisesti näitä asioita erilaisista näkökulmista tarkastellen. Olisi kerrassaan mainiota jos joku televisiokanava ottaisi haasteen vastaan ja ottaisi ohjelmistoonsa keskusteluohjelman, joka konseptiltaan olisi hyvin pitkälti samankaltainen kuin esimerkiksi aikoinaan pyörinyt Sarasvuon tai Enbuske & Linnanahde talkshowt ovat. Tässä ohjelmassa keskityttäisiin keskustelemaan kyseisistä asioista niiden oikeilla nimillä, mahdollisimman monipuolisten vierailijoiden avustamana. Voisipa osana ohjelmaa olla vaikka näitä kuitenkin meillä kotimaassa eläviä todellisia selviytyjiä, jotka ovat taistelleet tien tuolta pimeydestä takaisin päivänvaloon, mutta jotka yhä kenties jollain tasolla liiaksikin häpeilevät omaa saavutustaan. Mielestäni jokainen joka on selättänyt jonkinlaisin itselleen vahingollisen riippuvuussairauden, ovat varsinaisia oman elämänsä sankareita.

Se mitä hyvää tälläinen ohjelma toisi tullessaan, olisi se että näistä asioista ehkä sen myötä uskallettaisiin alkaa puhua vielä nykyistäkin avoimemmin, mutta myös toisaalta se että tämän ohjelman myötä ihmisellä joka näiden ongelmien alla vielä tänään painiskelee, olisi kenties kotonaan mahdollisuus tutustua erilaisiin tällä hetkellä tarjolla oleviin apukeinoihin ja sen myötä ehkä löytää kauan kaipaamansa toivo siitä että hänenkin voi ehkä sittenkin olla mahdollista vielä selvitä.

Itse kun olen aikanaan ollut näiden asioiden tiimoilta niin lehdissä, televisiossa, kuin radiossakin puhumassa, ei välttämättä tarvitsisi päästä tätä ohjelmaa juontamaan, mutta sen verran rehellinen itselleni kun olen, niin en tällaisen mahdollisuuden ilmaantuessa ensimmäisenä olisi moisesta tarjouksesta kieltäytymässäkään. Eikös se Äkäslompolon "Hullu" isäntäkin haaveillut omasta televisio-ohjelmasta, miksipä en siis minäkin. :D

No vakavasti puhuen, tästä voisi tulla kerrassaan oivallinen ohjelma, jos tähän saataisiin houkutelluksi juontajaksi joku jo monessa liemessä uitettu konkari, kuten esimerkiksi Sarasvuo, Arman Alizadista puhumattakaan. Tietty jos Kaulasen Sampo tästä ideasta kopin ottaa, niin saatan minä hänellekin aisapariksi alkaa. Itselläni kun kuitenkin on jo likipitäen kolmen vuosikymmenen kokemus näistä asioista ja toisaalta päivittäin tässäkin hetkessä näiden asioiden äärellä operoin.

Se on jännä tämä minun ajatusmaailmani kun se ennakoi kaikkea. Nytkin mietin että kokeilen tätä paljon kehuttua sosiaalisen median mahtia, katsoen lähteekö tämä ideani lentoon, vai ammutaanko tämä alas, ennekuin se edes saa yhtään tuulta siipien alle. Niin tahi näin, päässäni tälläkin hetkellä risteilee ajatuksia siitä, millä tavoin tämä kokonaisuus ihmisten silmissä näyttäytyy. Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka ihmiset kommentoivat sitä kuinka huomionhakuinen olenkaan, joidenkin nostaessa esiin tutun ja turvallisen "Narsisti"-kortin. Luojan kiitos, olen tällaisiin kommentteihin jo matkani varrella saanut tottua, kiitos avoimuuteni, mutta koska sisimmässäni tiedostan sen että tässä hetkessä tällä idealla ei päällimmäisenä motiivina ole todellakaan minun egoni pönkittäminen, niin sen vuoksi uskalla ottaa sen pelottavan uskonloikan ja tästä ajatuksestani avoimesti kirjoittaa.

Lisäänpä loppuun vielä linkin tuohon Aamusydämellä ohjelmaan, jossa vaimoni kanssa reilu vuosi sitten vierailimme. Esimerkkinä siitä millaisesta konseptista tässä ideassani olisi kysymys. Toisaalta olisihan se kyllä aikas hienoa olla aisaparina sellaisen tv-ikonin, kuin Hilla Blombergin kanssa.

Niin tahi näin, tämä avoin kirjoitus siis sen vuoksi, että oikeasti toivoisin jossain kohtaa tällaisen ohjelman toteutuvan, mutta toisaalta myös sen vuoksi että tässä samalla uskaltaudun ottamaan sen riskin että minut nauretaan ideoineni ihan pystöön. Toisaalta ei sekään sinällään yhtään hallaa tekisi. Oppisinpa olemaan ottamatta itseäni niin kirotun vakavasti. Ehkä jo monella tasolla olenkin oppinut. Tuskin vielä joitain vuosia sitten olisin uskaltanut tällaista postausta tänne kirjoittaa.

Noh, nyt vaan kaikki sankoin joukoin tätä ideaa jalostamaan ja jakamaan. Ehkä joku sopiva taho tästä kopin ottaa. Jos joku minulta tästä haluaa lisätietoa tai muuten asian tiimoilta keskustelua, niin minut tavoittaa joko sosiaalisen median kautta tai sitten sähköpostiosoitteesta: (info.mahdollisuus(at)gmail.com)

Lopuksi totean vain vielä sen, että ne asiat joiden on tarkoitus tapahtua, tapahtuvat kyllä muodossa tahi toisessa ennemmin tai myöhemmin.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Tuo ylläoleva kuvateksti tuli ajatuksenkaltaisena mieleeni muutamia päiviä takaperin, istuessani illalla työpäivän jälkeen totuttuun tapaani hotellin terassilla, katsellen Peurunkajärven tyyntä vedenpintaa.

Tavoilleni uskollisena laitoin kyseisen lauseen testiin, haastaen ihmisiä miettimään kyseisen lauseen sisältöä.

Jännä havainto sinänsä oli se, kuinka lähes poikkeuksetta ihmiset kokivat lauseen sisällön äärimmäisen negatiivisena. Esimerkiksi töissä ihmiset joiden kanssa päihdeongelman äärellä työskentelen, vertasivat lauseen sisältöä samaan, kuin lause kuuluisi: "Millään ei ole mitään väliä."

Äkkiä miettien, näin saattaisikin olla. Onhan tarkoituksettomuus sanana äärimmäisen negatiivinen lataukseltaan.

Niin hassulta kuin se ensivaikutelmana saattaa kuulostaa, minä itse koin hyvin vahvan positiivisen latauksen kyseisen ajatuksen iskeytyessä tajuntaani. Toisaalta ymmärrän ihmisiä jotka kokevat lauseen toivottomana, mutta itselleni positiivisuus lauseessa verhoutuu seuraavanlaiseen kokonaisuuteen.

Olen lähes koko ikäni miettinyt elämää ja sen tarkoitusta. Hetkittäin liki pakonomaisesti pyrkien ymmärtämään sen. Varsinkin raitistuttuani, alkaessani kaivautua syvälle sisimpääni, oma järki on monta kertaa pyrkinyt jäsentämään myös sellaista mikä sinällään ei ole ihmisen järjellä pääteltävissä.

Varsinkin nyt miettien kaksi suurinta asiaa raitistumisprosessini alkuvaiheessa toivat likipitäen tuskanhien otsalleni kun pyrin niitä järjelläni pohtimaan. Ensimmäisenä isäni kuolema. Sen merkitys. Nyt miettien asia josta pitkälti sain haluni alkaa opetella elämään raittiina. Toisaalta tuo menetys, niin äkillinen ja lohduton kun oli, liikautti minut etsimään elämääni jonkinlaista syvempää lohtua. Omanlaistani hengellisyyttä.

Oikeastaan isäni menetys ja sitä seurannut hetkellinen toivottomuus, oli liikkeellepaneva voima alkaa etsiä jotakin ihmismielen ulkopuolella olevaa voimaa elämääni. Tämä johtuu lähinnä siitä että likipitäen hulluuteen asti yritin järkeistää isäni kuolemaa, siinä koskaan onnistumatta. Kuin luonnollisena jatkumona tuolle, aloin järkeistää omaa pelonsekaista Jumala-käsitystäni. Nyt miettien hyvällä tavoin tullen "hulluksi". Sen verran että olin halukas luopumaan jatkuvasta järkeistämisestä asioissa joilla ei järjen kanssa ole yhtikäs mitään tekemistä.

Kohta 10v myöhemmin, ymmärrän et tämä kulunut vuosikymmen kaikkine haasteineen on ollut se aika, minkä minulta vei luopua lopusta järkeistämisestä asioissa. Tästä kaikesta johtuen tuo Kaiken tarkoitus-lause sisältää itselleni suunnattoman määrän lohtua ja sen myötä helpostusta. Minun ei tarvitse yrittää ymmärtää elämää. Riittää kun elän sitä. Toisaalta minun ei myöskään tarvitse enää jatkuvasti yrittää ymmärtää itseäni, omia ajatuksiani, päätelmiäni saati analysointejani. Riittää kun hyväksyn ne osaksi ominta itseäni.

Lopuksi siis yksinkertaistaistettuna tuon lauseen merkitys itselleni, omaan elämääni. Kaiken tarkoitus kätkeytyy siihen tosiasiaan, että kaikella on tarkoituksensa, varsinkin niillä asioilla joihin oma vajavainen käsityskykyni loppuu. Yleensä tuossa kohden ajattelen ensimmäisenä niin, ettei millään ole mitään merkitystä. Siis juuri niissä asioissa, joilla todellakin on tarkoituksensa.

Luottamus on siinä vekkuli asia ihmisen elämässä, että se toimii suoraan mittarina siihen kuinka hyvin läsnä tässä hetkessä kykenen olemaan.

Pelko on ollut matkakumppanini todella pitkään. Toimien kuin oppaana sille että minun olisi luovuttava elämästä tuolla jossain. Kun pelkään, suurimmaksi osaksi pelko kumpuaa siitä että elän jossain tulevassa. Palatessani käsilläolevaan hetkeen, pelko hellittää otettaan. Poislukien tietysti tilanteet, joissa jokin uhkaa minua juuri nyt. Silti kokemuksesta voin todeta sen että tuohon peilaten, 99 tapauksesta sadasta, pelko on ollut aiheeton.

Luottamus on myös siinä suhteessa haasteellinen asia, että se kertoo jotakin myös menneisyydestäni. Siitä kuinka sinut sen kanssa olen. Jos minua on kohdeltu menneisyydessä kaltoin, enkä tässä hetkessä ole noita tapahtumia jäsentänyt, luottamuksesta rakentuu todella haastava aspekti. Joten jos sinun on tässä hetkessä vaikea luottaa, voit kysyä itseltäsi elätkö tulevaisuudessa, peläten jotakin vai elääkö menneisyys sinussa, torpedoiden tämän hetken elämääsi.

Itselleni tämän hetken elämä on sellaista, jossa kyetessäni keskittymään käsillä olevaan hetkeen, luottamus löytyy suht helposti, mutta haasteelisen tuosta kokonaisuudesta tekee se, että tällä hetkellä vallalla on asioita, joiden kautta tässä hetkessä pysytteleminen on hetkittäin vaikeaa.

Ehkä tällä kirjoituksella taas kerran jäsennänkin lähtökohtaisesti asiaa itselleni. Todeten tätä kirjoittaessani huokaavani syvään. Ei minulla oikeasti juuri nyt mitään hätää ole. Tietyt asiat ja niiden korjaantuminen vaatii aikansa, mutta juuri tässä kohden menneisyyteni kääntyy voimavaraksi, osoittaen nimittäin juuri sen, että ne asiat joiden korjaantuminen on ottanut pisimmän aikaa, ovat toisaalta niitä tämän päivän vahvimpia tukipilareita. Kärsimättömyys on yhä yksi suurimpia syntejäni tietyissä kohdin, aiheuttaen sen että lähden tästä hetkestä karkaamaan peläten tulevaa. Kykenemättä kärsivällisesti lepäämään tässä hetkessä luottaen siihen että asiat järjestyvät kyllä, juuri minulle parhaaksi olevan aikataulunsa mukaisesti.

Se kuinka hyvin tai huonosti kykenen luottamukseen kiinnittymään, on tässä hetkessä helposti tarkastettu kohdallani sillä, kuinka lapsenomaisesen leikkisästi elämään juuri nyt kykenen suhtautumaan. Tuon kirjoitettuani totean ykskantaan sen että olen oleillut viimeaikoina ilmeisen kaukana luottamuksesta, sillä niin vakavasti asioihin olen suhtautunut. Toisaalta selitellen asiaa sillä, että työ jota tänään saan tehdä, sisältää todella vakavia juttuja ja niiden myötä myös itsestäni on tullut liiankin vakava. Höpsis, sanon minä. Vaikka työ ja sen tiimoilla olevat asiat ovat vakavia, ei minun silti tarvitse 24/7 itse sitä olla. Kyse on vain siitä että olen harhautunut kauas luottamuksesta, alkaen omavoimaisesti elää elämääni, taas kerran pyrkien vääntämään asioita väkisin niille kuulumattomille paikoille. Joten taas kerran voinen todeta sen että lapset ovat minulle oiva peili siihen, kuinka hyvin luottamuksessa lepäilen. Kun nimittäin uskaltaudun luottamaan elämään kuin lapsi, löydän luovuuteni. Tämän hetken elämäni haasteiden muovautuessa mahdollisuuksiksi.

HELLITÄ HYVÄ HULLU! HELLITÄ! :D

Niin kauan kuin elin ulkoistaen vastuun elämästäni jollekin toiselle, minun ei tarvinnut kohdata omien valintojeni seurauksia. Olinhan olosuhteiden uhri. Elämässäni kaltoin kohdeltu.

Tuolla ajatuksella olin saattaa itseni ennenaikaiseen hautaan. Ymmärtämättä että ihan aikuisten oikeasti voisin vaikuttaa siihen millätavoin elämä eteeni tänään avautuu.

Nyt miettien, tätä hetkeä eläessäni, en haluaisi mistään rahasummasta vaihtaa elämääni tuohon totaaliseen vastuunpakoiluun, niin kertakaikkisen raskasta se itselleni, läheisistä puhumattakaan se oli.

Mikä sitten oli se muutoksen aikaansaanut asia? Valehtelematta, en tiedä. Isän kuolema. Lasten huostaanoton uhka. Kyllästyminen vastuuttomuuteen. Tai kenties kaikki nämä yhdessä.

Silti nyt mietittynä yksi käänteentekevä asia oli myös se että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni minut kunnolla mahdollistamisen sijasta pysäytettiin pohtimaan tekojeni seurauksia. Kaikesta tästä johtuen havahduin. Luojan kiitos havahduin, sillä ilman tuota havahtumista, olisin kuollut. Saamatta kokea kaikkea sitä hyvää mitä elämä sittemmin on tarjoillut.

On se tarjoillut myös sitä varjoisampaakin kadunpuolta, mutta havahtuessani ymmärsin, että kaikki tuo mitä aikaisemmin pidin vain minulle kiusalla tarjoiltuna taakkana, on tämän päivän ajatuksissani osa elämää ja sen tarjoamaa mahdollisuutta ihmisenä kasvamiseen.

Nyt kun mietin aikaa jolloin pakoilin kaikkea vastuuta, verraten sitä tämän hetken vastuunottamiseen elämässäni, totean ykskantaan sen että tarjoileepa elämä tänään mitä tahansa, ei se siltikään tämän päivän ajatusmallilla mietittynä yllä lähellekään sitä rääkkiä mitä totaalinen vastuunpakoilu aikanaan elämässäni merkitsi. Sen vuoksi ja juuri siitä syystä, enemmän kuin mielelläni tämän päivän matkan verran omaa vastuutani tänäänkin kannan. Parasta kaikessa, enää sitä ei pitkään pitkään aikaan ole tarvinnut kantaa yksin.

P.s Kirja kirjoittaa itse itseään hitaasti mutta sitäkin varmemmin hetki hetkeltä luettavampaan muotoonsa.

Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.

Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.

Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.

Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.

Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.

Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.

Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.

Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.

Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.

Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.

Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.

Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.

Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.

Olen tässä työreissuillani tavannut mitä erilaisimpia ihmisiä, samalla sivusilmällä seuraten eri medioissa vellovaa keskustelua pakolaisista sekä hallituksen leikkauksista. Todeten hyvin pitkälti omien elämänkokemusteni kautta sen kuinka suunnaton energialataus sisältyykään pelon tunteeseen. Lähes käsittämätön.

Asia jota kovin harva tulee huomanneeksi on se että pelon tunteen ohjaamana ihminen kuin huomaamattaan tulee toteuttaneeksi sen miltä toivoisi välttyvänsä.

Otetaan nyt sitten tarkasteluun kumpi tahansa edellä mainitsemistani asioista. No, otetaan molemmat.

Eikö ihminen joka pelkää jotakin, tule tuon tunteen vallassa tehneeksi jälkeenpäin miettien lähes käsittämättömältä tuntuvia peliliikkeitä. Jos minä esimerkiksi aikoinaan pelkäsin ihmisiä, aloin kuin vaistonvaraisesti ohjautua siten että pyrin minimoimaan mielikuvitukseni luomat uhkakuvat suhteessa muihin ihmisiin. Samalla varmistaen vain sen että ennenpitkää päädyin totaaliseen yksinäisyyteen. Josta käsin tarkasteltuna ystävällisinkin ihminen oli käsittämätön uhka tuolla valheelliselle turvalleni.

Nyt miettien, jos yhä eläisin noiden pelkojeni ohjaamana, varmistaisin kaikin keinoin sen ettei minun tarvitsisi kohdata tuota kuollakseni pelkäämää asiaa, eli toisia ihmisiä. Aivan samoin koen toimivani tilanteessa jossa esimerkiksi nämä paljon parjatut pakolaiset olisivat minulle uhka. Varjelisin henkeni kaupalla mielikuvitukseni luomaa turvallisuuttani, samalla vain varmistaakseni sen ettei koskaan tule koittamaan se hetki jossa joutuisin kohtaamaan tuon sisälläni vellovan pelon tunteen.

No mitä haittaa siitä olisi? Se että siinä samalla kaikessa yksinäisyydessäni tulisin estääkseni itse itseltäni mahdollisuuden tutustua mitä uskomattomampiin ihmisiin. Jos jotakin niin sen olen ihmispeloista erkaantuessani oppinut, että juuri ne ihmiset joita eniten pelkäsin, olivat niitä ihmisiä joilla tavalla tahi toisella oli eniten opetettavaa itsestäni. Tänään kun uskallan kohdata ihmisen ihmisenä, tulen lähes päivittäin oppimaan itsestäni jotakin. Jos siis vaihtoehtoina on elää pelon alla, kokien kaikki erilaisuudet uhkana tai elää pelon tunteesta vapaana, kohdaten erilaisuus mahdollisuutena, valintani tänään on vapaus. Pelko on nimittäin tunne minkä kanssa en kovin kauaa enää nykyhetkessä halua hengailla.

Entäs sitten pelko suhteessa näihin kaavailtuihin leikkauksiin? Kun itse olen pelännyt talouteni puolesta, olen sitä epätoivoisemmin toiminut, mitä enemmän tuo pelon tunne on talouttani varjostanut. Aivan samoin kuin ihmispelot, niin myös uhkakuvat talouteni osalta ovat asia josta vapautuakseni, minun on tullut kohdata se mitä kaikista eniten pelkäsin, eli talouteni romahtaminen. Kun viime vuonna jo toistamiseen elämässäni koin tuon, tulin todenneeksi sen että ensimmäiselle kertaa säntäsin suoraa pakoon kaikkea sitä vastuuta mitä tilanne toi. Tänään ymmärtäen tuon olleen yksinkertaisesti kyvyttömyyttä kohdata asioita ja ongelmia sellaisenaan. Pitkään vielä raitistuttuani sätin itseäni siitä etten tuolloin kyennyt enempään. Tänään jo katsellen tuota tuon hetkistä minääni jo huomattavasti lempeämmin ymmärtäen. Siitä huolimatta viime vuoden henkilökohtainen lama taloudessani ei tuntunut yhtään sen helpommalta kohdata, mutta aikaisempaan verraten nyt minulla oli työkaluja, resursseja sekä ennenmuuta toisia ihmisiä joiden avulla vältyin tuota pahaaoloa pakenemasta.

Kohtaamalla asiat sellaisenaan, tulin todenneeksi sen että vaikka kuinka epätoivoiselta tilanne jossain kohtaa näyttäisikin, kun rivakasti tartun toimeen, toteuttaen oman osuuteni asioissa, elämä kyllä tulee enemmän kuin puolitiehen vastaan, asioiden järjestyessä ajallansa.

Nyt mietinkin omassa elämässäni sitä, näihin hallituksen kaavailemiin leikkauksiin liittyen, että poteroitten kaivamisten, saati barrikaadien pystyttämisten sijasta keskitän energiani siihen mitä osaltani voin asioissa tehdä, jottei näitä leikkauksia tarvitsisi jatkossa ainakaan allekirjoittaneen edesottamuksista johtuen toteuttaa. Tiedostan nimittäin vastuuni asioissa ja siitä syystä koenkin että olisi varsin kohtuutonta kohdallani alkaa näitä ratkaisuja sättimään, sillä tavalla jos toisellakin koen olevani osa sitä kokonaisuutta johon nämä leikkaukset kohdistuvat. Nimittäin Suomen kansaa.

Nyt pyydänkin sinua pysähtymään hetkeksi pohtimaan sitä että minkä tunteen ohjaamana sinä tänään työskentelet? Jos suhtautumisesi toisiin ihmisiin on kovin negatiivinen, saati vihamielinen, niin kysy itseltäsi rehellisesti mitä pelkäät. Vastaus voi nimittäin olla kuten minulla aikanaan, avain vapauteen.

Kun ihminen elää tehden valintoja rakkauden ohjaamana, muut ihmiset, kuten myös vallitsevat olosuhteet ovat tuolta tunteesta käsin tarkasteltuna uhkien sijasta mahdollisuuksia. Siitä syystä tänään valitsen pelon sijasta rakkauden.

Lopuksi taas palanen valmisteilla olevasta ooppuksestani:

Ihmispelot

Olen aina pelännyt jotakin. Eniten toisia ihmisiä. Luulotellen heidän ainoa motiivinsa olevan itseni satuttaminen. Vasta seistessäni oman elämäni savuavilla raunioilla, havahduin toteamaan sen ettei nämä muut ihmiset minua halunneet satuttaa, vaan minä itse. Toisin sanoen, eivät nämä ihmiset olleet koskaan olleetkaan minulle se todellinen uhka. Minä olin.

Nyt miettien elämässäni kaikki ne asiat, joita elämääni olen koskaan toivonut, ovat tässä hetkessä toteutuneet. Elän elämää josta sinällään ei puutu yhtikäs mitään.

Tästä johtuen ajattelin kirjoittaa nyt siitä, kuinka aamulla pohtiessani elämääni, tulin todenneeksi sen että kaikki ne asiat joita elämääni olen joskus toivonut, ovat toteutuneet likipitäen saman kaavan mukaisesti.

Ensin olen toivonut elämässäni jotakin. Sen jälkeen tuosta toiveesta on pikkuhiljaa rakentunut tavoite. Tavoitetta on seurannut tuon tavoitteen saavuttamisen edellyttämä tekeminen ja lopuksi tuo alun perin toiveen muodossa ilmaantunut asia on toteutunut oman aikataulunsa mukaisesti. Joskus kiduttavan hitaasti, toisinaan hieman nopeammin, mutta silti samalla lopputuloksella, eli lopulta toteutuen.

Tätä miettiessäni, mieleeni nousee loputtoman monta erilaista esimerkkiä siitä kuinka itse olen torpedoinut noiden sinällään hyvien asioiden toteutumista, lähinnä omasta kärsimättömyydestäni johtuen. Milloin menettäen uskoni koko asian suhteen. Milloin ajatellen ettei se koskaan kuitenkaan tulekaan toteutumaan.

Tähän hetkeen ymmärrän että kaikki ne asiat, joita elämässäni tavalla tahi toisella tarvitsen, toteutuvat kyllä. Se jos tuo toteutuminen ottaa joskus enemmän aikaa, johtuu nyt miettien yksinkertaisesti siitä syystä etten itse ole vielä valmis näitä asioita elämässäni kohtaamaan.

Tästä päästään siihen toteamukseen, etten läheskään aina tiedä mikä on hyväksi itselleni milloinkin. Uskon nimittäin niin, että jos elämä tarjoilisi minulle aina sen mitä päähäni saan haluta, aina samantien, olisi tämän hetken elämäni varmasti totaalista kaaosta, sisälläni vallitsevan rauhan sijasta. Onneksi elämä tietää paremmin ja sen vuoksi joitain itselleni tärkeitä asioita olen kärsivällisesti saanut odottaa jopa vuosikymmenen.

Yhä edelleen sisälläni asuu se pieni, malttamaton lapsi, joka innokkaana saa päähänsä vaikka ja mitä. Nyt jo onneksi ymmärtäen ettei elämässä ole tarkoitus saavuttaa tai saada kokoajan jotakin. Tähdellisempää on oppia siitä päivittäin se minkä avustamana voin osaltani antaa jotakin muille.

Eipä silti. Ainahan uudet, positiiviset asia on mukavia kohdata. Mutta toisaalta jossain kohden olen tullut oppineeksi myös sen, että aivan samoin myös ne negatiiviset asiat, siis tapahtumat joita itse en miellä tarvitsevani, ovatkin itseasiassa itselleni ehkäpä vieläkin tähdellisempiä. Niissä kun yleisimmillään on piilotettuna ne tärkeimmät opetukset joita elämäntaipaleellani olen tarvitseva. Tästä johtuen tänäänkin pyrin asennoitumaan omalta osaltani päivän tapahtumiin siten, että olivatpa ne tänään mitä tahansa, yritän olla reagoitumatta niihin liiaksi. Ymmärtäen niiden olevan vain asioita ja tapahtumia joita jonkin ajan kuluttua elämääni taaksepäin tarkastellen huomaan tässä hetkessä tarvinneeni.

Lopuksi pieni palanen tekeillä olevasta opuksestani.

Kiltteydestä kipeytynyt

Ihminen joka sisällään ei koe olevansa hyväksytty omana itsenään, alkaa hakea tuota hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Ymmärtämättä sitä että itseasiassa hänen ensin tulisi kyetä hyväksymään itse itsensä ja vasta sen jälkeen ihmiset joiden hyväksyntää hän epätoivon vimmalla yrittää saavuttaa, kykenevät muodostamaan tähän ihmiseen yhteyden. Sikäli kun tuo yhteys ylipäänsä on heidän välilleen tarkoitus muodostua.

Minä nimittäin kuvittelin miellyttämällä saavuttavani kaikkien ihmisten kanssa yhteyden, kunnes vasta totaalisen murtumisen myötä tulin todenneeksi sen että mikäli minulla ei itselleni ole yhteyttä itseeni, kuinka minulla voisi olla yhteyttä muihinkaan ihmisiin.

Otsikon lause on yksi lohdullisimmista mihin tähänastisessa elämässäni olen törmännyt. Ihmiselle jonka identiteetti on romutettu, omalle itselleen nauraminen on kuoleman vakava asia. Johtunee niistä loputtomista kerroista jolloin joku toinen on nauranut sinulle.

Minun elämässäni kaikki on mennyt äärilaidasta toiseen. Niin myös itseeni suhtautumisen kohdalla. Lapsena ja nuorena piilotin oman epävarmuuteni kuin pukeutuen pellen rooliin. Maskiin jonka hymyilevän naaman takaa tarkkaailmäisimmänkin oli liki mahdotonta tunnistaa sitä suunnatonta surua jota sisälläni kannoin.

Toisena ääripäänä raitistuttuani aloin suhtautua elämään sekä itseeni kuoleman vakavasti. Jokainen asia tuli kohdata tilanteen vaatimalla vakavuudella. Olihan kyse elämästä ja kuolemasta. Äärettömän raskasta tämäkin.

Juuri tästä syystä koen suunnatonta riemua siitä, että hetken mietittyäni, päätin ainakin kymmenennen kerran alkaa kirjoittaa havaintojani matkani varrelta kirjaksi. Asia josta olen haaveillut todella kauan. Asia johon olen ryhtynyt todella monesti ja asia joka on jäänyt yhtämonta kertaa vaiheeseen.

Suurin syy keskenjäämiseen olen ollut minä itse. Kohtuuttomine vaatimuksineni. Kuinkas muuten. Milloin teksti ei ole ollut riittävän hyvää. Milloin kirjoittaminen olisi tapahduttava kuukaudessa jne. jne. jne.

Se miksi tämän taas kerran tässä julkisesti ilmoitan, johtuu siitä että tällätavoin osoitan itselleni että en halua enää ottaa itseäni niin kirotun vakavasti. Vain pelkästään laatia tietyt suuntaviivat ja antaa tekstin kirjoittaa itsensä. Sieltä sieluni syvimmistä syövereistä.

Tässä mainitsemani raamit: Käsikirjoituksen olisi hyvä valmistua loppuvuodesta. "Miksi? Koskaan laatimasi aikataulut eivät ole pitäneet." No juuri siksi ja toisaalta sen vuoksi että mikäli Luoja minulle elinpäiviä suo, niin päivä kerrallaan eläen, helmikuussa 2016 tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun tämän tutkimusmatkani raittiiseen elämäntapaan tulin aloittaneeksi. Olisi hienoa lukea matkanivarrella tulleita oivalluksia kirjan kansien välistä tuolloin. Puhumattakaan myöhemmin. Lisäksi jos joku kokonaisuudesta jotakin omaan elämäänsä vaikka saisi, matkani olisi saavuttanut tarkoituksensa.

Nyt toivonkin, että mikäli luit tähän asti, niin tule mukaan tsemppaamaan minut unelmani äärelle. Uskon vahvasti että meistä molemmat todennäköisesti saa siitä jotakin. Se mitä se on, ei ole minun harteillani. Ja hyvä niin.

Pienenä esimerkkinä tyyliä millätavoin tätä oivallusteni ilotulitusta vuosien varrelta ajattelin luettavaan muotoon jäsentää:

Turvattomuus

Ihmiselle joka on kasvanut olosuhteissa jossa itseensä, saati toisiin ihmisiin luottamisesta on tehty mahdotonta, lähes ainoa vaihtoehto selvitä, on rakentaa loputon määrä suojamuureja, selviytymisstrategioita, valeidentiteettejä sekä kehittää sellainen valheellinen vahvuus jonka läpi ei kukaan koskaan tulisi pääsemään. Noiden muurien takana luulisi olevan turvassa. Mutta ainoa mikä tuolla tilassa vallitsee on suunnaton yksinäisyys sekä paniikinsekainen pelko. Nuo kaksi, tänään minulle tärkeää tunnetta, joiden pakottamana lopulta tulin uskaltautuneeksi luopumaan suojauksistani yksi kerrallaan...