Toinen mahdollisuus

Koen tässä hetkessä vahvasti sen, että minulle on suotu elämässä kovan koulun kautta ymmärrys siitä että minulla jok'ikinen päivä on vapaus valita se millaisella asenteella lähden kyseessä olevaa päivää kohtaamaan.

Olen tunnevammainen. Ollut aina ja todennäköisesti jollain tasolla aina olen. Mutta jos ihminen ei eläisikään sen mukaan, miltä milloinkin tuntuu, vaan alkaisi tietoisesti harjoittaa itseään aistimaan erilaisia asioita kokemusten kautta.

Mielenkiitoiseksi, joskin hieman haasteelliseksi asian tekee todennäköisesti se, että me ihmiset, tai ainakin minä henkilökohtaisesti olen aina peilannut elämääni sen pohjalta miltä minusta milloinkin tuntuu.

Tämä ajatus lähti tälle aamua siitä, kun oikeasti istuin vain aloillani, pyrkien sivuuttamaan päällimmäisenä tunteena olleen väsymyksen, kuin katsoakseni sen minkälaisen kokemuksen itselleni saisin tällä tuotetuksi. Olin positiivisesti yllättynyt. Koin rauhaa. Armollisuutta. Jopa rakkautta itseäni kohtaan.

Kun pää hiljenee kaikista vaatimuksista, päällimäisinä näistä nousevista tunteista ja hetken tuossa tyhjässä hiljaisuuden tilassa viipyessä huomaa kuin vaivihkaa alkavansa aistia asioita aivan erilaisella tavalla. Saattaa olla että saa kosketuksen siihen syvimmällä sisimmässään olevaan perustarpeeseen. Tarpeeseen joka meillä jokaisella on jo syntyessämme, mutta jonka hukkaamme monesti jo aivan liian varhaisessa vaiheessa, luulotellessamme sen olevan toissijainen asia tässä suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Minä koen saaneeni elämässäni ainutlaatuisen mahdollisuuden todella vaiken tien kautta löytää tarpeen tarkastella sisintäni ja tuon taipaleen takaa olen ainakin omakohtaisesti saanut kokea sen, että löytäessäni tuon syvällä sisimmässäni olevan, lähes alkukantaisen rakastetuksi tulemisen huutavan kaipuun, alan kuin vaiston varaisesti etsiä tuolle täyttymystä. Pitkä matka tuli minunkin kulkea, ymmärtääkseni sen, ettei tuota tarvetta koskaan tyyydytä tämän maailman tarjoamat lähteet. Tarvitaan jotain suurempaa. Tuolla matkallani olen saanut kokea uskomattomia kohtaamisia, joista jokainen on ainutlaatuisella tavalla kuin opastanut minua yhä syvemmälle itseeni. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä lähemmäs tuota aidon rakkauden lähdettä pääsin. Tänään koen saavani jo hetkittäin vierailla tuolla lähteellä, kuin hetkellisesti sammuttamassa janoani. Kunnes taas tämän maailman melskeet kuin väkipakolla repien riuhtovat minut kauemmas tuolta hyvää tekevältä rauhan tyyssijalta.

Onneksi voin joka hetki lohduttautua sillä ajatuksella, että aina kun löydän armollisuuden itseäni kohtaan, saan samantien palata tuonne lähteelle virvoittautumaan ja toisaalta ymmärrän myös sen, että ehkä tässä ajassa eläessäni tuolle lähteelle ei olekaan tarkoitus jäädä, vaan on kärsivällisesti jaksettava odottaa, kun tuon aika joskus tulee.

Lopuksi haluan hieman keventää tätä kirjoitustani, kun taas kerran tämä nousee syvältä sisimmästäni. Jos olet jaksanut lukea tähän asti, todennäköisesti toteat ykskantaan samoin, kuin rakas vaimoni toteaa lukiessaan tätä. "En kyllä valitettavasti ymmärtänyt yhtään mitään" Mutta ehkä sen ymmärtämisen aika onkin kohdallasi myöhemmin. Tärkeintä tässä hetkessä lienee vain se, että minä teen tässä omaa vaatimatonta osuuttani, jakaen sitä mitä itse ilmaiseksi olen saanut. Se mitä kukanenkin tästä itselleen irroittaa, ei ole minun käsissäni, aivan kuten esimerkiksi elämäni ei ole koskaan ollut, vaikka kuinka uhmakkaasti sitä loputtoman monet kerrat vannoin hallitsevani.

En hallitse elämääni. Valehtelematta en haluaisikaan hallita. Minulle tässä hetkessä riittää vain se, että saan palvella, parhaan kykyni mukaan. Sitä tässäkin hetkessä tällä kirjoituksella koen tekeväni.

Ymmärtäkään olla ymmärtämättä. Kokekaa se.

Olen tässä taas tapojeni mukaan pohtinut elämääni. Entiseen peilattuna, elämä on kaikinpuolin auvoista, ja tavallisen rauhallista. Silti huomaan satunnaisesti itse, omilla valinnoillani kuin tahallaan tekeväni elämästäni haastellisempaa kuin se todellisuudessa on. Miksi näin?

Jotenkin minusta tuntuu siltä, että olen kasvanut niin pitkään ajatuksessa että elämän tulee olla jatkuvaa taistelua, että tuosta ajatuksesta irtaantuminen ei tapahdu hetkessä. Yrittäessäni hellittää asioissa, antaen niiden vain rauhalliseen tahtiinsa soljua eteenpäin sen kummemmin taistelematta, minut ensin valtaa suunnaton vapauden tunne siitä ettei minun tarvitsekaan taistella. Kunnes jo kohta huomaan eräänlaisen addiktin sisälläni heräävän, vaatimaan lisää tuolta hyvältä ololta, ampuen sen sellaiseen ääripäähän, jossa kohtaan oman laiskuuteni. Tuolla laiskuuden äärilaidassa, jo kahvin keittäminen tuntuu ylitsepääsemättömältä suoritteelta. Kun toisessa ääripäässä tiedostan kykeneväni tekemään äärimmäisen paljon asioita ilman sen kummempia miettimättä. Tämä ylisuorittaja uuvuttaa minut hyvin nopeasti, eikä sen vuoksi ole yhtään sen tavoiteltavampi olotila kuin tuo yltiö laiskakaan ihminen on.

Kultainen keskitie näiden kahden ääripään välissä on kuin tila, johon astuessani toisaalta luovutan pois kaikki vaatimukseni, löytäen armollisen rakkauden itseäni kohtaan ja sen myötä myös nöyryyden ymmärtää oman osuuteni olevan vain häviävän pieni tässä jumalattoman suuressa kokonaisuudessa. Silti samalla osaten arvostaa sitä, juuri sen ansaitsemalla tavalla. Tässä tilassa tehdessäni asioista tulee helppoja kohdata ilman minkäänlaista suorittamista. Samalla kun pääkoppani hiljenee, kaikesta tekemisestä, olipa sitten kyse päihdeongelmaisten auttamisesta, tai wc:n pesusta kotona tekemisestä tulee yhtälailla mielekästä.

Seuraava kysymys kuuluukin, miksi sitten en aina kykene tekemään asioita tuolta levollisuudesta käsin? Kyse lienee kohdallani siitä, etten kykene vielä luottamaan elämään tarpeeksi, osatakseni jättää pois kaiken sen ylimääräisen häärimisen mitä tapojeni mukaan olen läpi elämäni, tehnyt, vaan sitkeästi alan aina kuin pakonomaisesti järjestellä elämäni palasia mielestäni niille kuuluville paikoilleen. Päätyen vain aina toteamaan saman, olen totaalisen väsynyt.

Tänään, tässä hetkessä en ole väsynyt, mutta tällekkin aamua tiedostin tuon saamattoman persoonani nostavan päätään. Siinä samassa päätin etten anna tämän puolen pilata päivääni, vaan tietoisesti aloin tehdä asioita, ajatellen että ennenpitkää tekeminen muuttuu taas mielekkääksi ja niin lopulta kävikin.

Minä ja minun ajatukseni. Kun pääsen siihen tilaan elämässäni, etten aina ja joka tilanteessa reagoituisi jokaiselle ajatukselleni mitä pääni tuottaa, on elämä varsin hyvältä maistuva seikkailu. Sitä odotellessa, alla linkki juttuun, joka karulla mutta rakkaudellisella tavalla osoittanee sen, mitä kaikkea elämä saattaa matkallaan meille tarjoilla, osoittaakseen meille vain sen tärkeimmän asian. Rakkauden.

Aamusydämellä - Irti riippuvuuksista

P.s Kyseinen ohjelma tulee ulos tulevana sunnuntaina klo. 9.05 ja on sen jälkeen katsottavissa Yle Areenassa. Sikäli kun siis kiinnostaa. :)

Olen lähes koko elämäni käsittämättömällä tavalla kuin rankaissut itseäni mitä moninaisimmin keinoin. Tänään ymmärrän tämän kaiken kumpuavan siitä äärettömästä riittämättömyyden tunteesta, jota läpi matkani olen repussani riesana raahannut. Luojan kiitos tänään tuo taakka on jo huomattavan paljon keventynyt, kiitos intensiivisen tutkimusmatkan itseeni.

Yhä edelleen elämä tarjoilee minulle ärsykkeitä, eli tilanteita, jotka aktivoivat tuon joskus jopa lamaannuttavan voimakkaana nousseen tunteen, mutta enää se ei minua lamauta, saati muutoinkaan saa totaalisesti tolaltani, vaan sen sijaan kykene katselemaan tuota tunnetta jo hieman itseni ulkopuolelta, enkä enää imeydy kiinni sen syövereihin.

Millä tavoin sitten olen päässyt ja pääsemässä sinuiksi tuon asian kanssa? Rakkauden. Yksinkertainen sana, joka sinällään sisältää äärettömän määrän erilaisia liitännäisiä, ennakkoasenteita ja meistä ihmisistä itsestämme riippuen tulkintoja joiden pyörityksessä minäkin melkein kokonaan itseni hukkasin. Ymmärtääkseni tänään sen, että ilman tuota itsensä totaalista hukkaamista, tuskin olisin tästä asiasta koskaan tullut tietoiseksi, niin käsittämättömän määrän ennakkoluuloja ja -asenteita matkallani olin itseeni tuon sanan suhteen iskoistanut.

Ainoa tie vapauteen kohdallani on ollut käsittämätön kipu. Tuon kivun kohtaamisen kautta olen tullut ymmärtämään sen, etten yksinäni kykene kohtaamaan elämää kaikkine sen raadollisuuksineen. Minä kun kasvoin lapsuuteni ja varsinkin nuoruuteni siinä ajatuksessa että toisiin ihmisiin, saati mihinkään henkiolentoihin ole koskaan luottaminen ja ihmiset aina pettäisivät minut teinpä mitä tahansa. Mitä taas näihin mainitsemiini henkimaailman olentoihin tulee, ajattelin aikaisemmini ylimielisesti tuon kaiken olevan vain heikkohermoisten haihattelua siihen suuntaan, ettei omasta elämästään tarvitsisi koskaan kantaa vastuuta. Voi pojat, vähänpä mistään tiesin.

Vähän tiedän tänäänkin, mutta tuo edellä mainitsemani ääretön kipu repi minut niin kappaleiksi, etten enää yksinäni olisi kyennyt jatkamaan ja sen vuoksi ainut vaihtoehto oli pyytää apua. Loppupeleissä avun antajasta ei ollut mitään väliä, kunhan joku tahi jokin minua tuskassani auttaisi. Kylläpä muuten auttoikin.

Ei kylläkään tavalla jota minä toivoin. Rukoilin armahdusta pahimmillani polvillani itkien. Silti täynnä väärää ylepyttä, erinäisiä ehtoja tuolle avulle asettaen. Yksi suurimmista oli se, että tuon avun oli tultava nyt heti, tai sitten ei ollenkaan. Minä ja minun kaikkivoipaisuus. :)

Luojalle kiitos apua tuli, muttei todellakaan tavalla jota itse halusin. Sen sijasta että olisin salaman iskusta ollut autettu, tuohon auttamiseen oli myös minun itseni osallistuttava. Lukemattoman monet kerrat oli otettava askeleita suuntaan, joka pelotti enemmän kuin mikään aikaisemmin ja lisäksi vielä nöyrryttävä toteamaan se, että juuri ne ihmiset, joita eniten kammoksuin, olivat niitä joilla olikin minulle eniten apua tarjottavana. Tänään ymmärrän tarvinneeni kaiken tuon. Yhä tänäänkin tarviten. Minun ei nimittäin ole vara tuudittautua hyvään olooni, alkaen valikoida ketä milloinkin olen halukas kohtaamaan. Sen sijasta, mikäli haluan tätä vapaata elämääni yhä päivän kerrallaan elellä, on minun valmistauduttava siihen, etten minä todellakaan valikoi itse ketä elämänpolulleni tässä hetkessä harhautuu. Joku muu tekee valinnan puolestani ja aina kun asenteeni on se, etten ole näistä kohtaamisista itselleni mitään vailla, sitä enemmän näytän itselleni eväitä elämääni saavan.

No mitä tänään minulle on armollisuus itseään kohtaan? Se on sitä, että jo se, että elän hengitellen läpi tämän päivän, riittää todentamaan sen tosiseikan että olemassaoloni on tärkeää ja että olen arvokas ihmisenä tällaisenaan. Kaikki muu, mitä tahansa minkäkin päivän aikana saankaan aikaiseksi, on ekstraa. Ja muuten se mitä tänäänkin olen tehnyt, on paljon, vaikka millä mittapuulla mitattuna, mutta parasta kaikessa kuitenkin on se, että saisinpa aikaiseksi mitä tahansa, ei se koskaan tule olemaan sulka minun hattuuni, vaan pelkästään osoitus siitä, että kaiken taustalla vaikuttava Rakkaus on saanut taas yhden päivän matkan ajan tilaa vaikuta elämässäni hyvää tehden.

Nöyryys suhteessa elämään, auttaa pitämään jalkani tiiviisti maan kamaralla, vaikka oma, valheellinen egoni kuinka yrittäisi leijuttaa päätäni pilvissä. On nimittäin karu totuus, että sikäli kun harhaudun tuonne yläilmoihin liiaksi leijumaan, voin olla varma että minut ennemmin tahi myöhemmin rajusti, mutta rakkaudella ohjataan takaisin tavallisten kuolevaisten keskuuteen.

Vaikka tiedostan olevani vain pieni hiukkanen tässä suunnattoman suuressa kokonaisuudessa, ei se vie pohjaa pois siltä tietoisuudelta jota sydämessäni tänään silti kannan. Olen arvokas, juuri tällaisenaan. Olen aivan yhtä tärkeä, kuin sinäkin. Ja kaikki me yhdessä olemme enemmän, kuin yksikään meistä yksinään koskaan tulisi olemaan. Senpä vuoksi tänäänkin olen halukas ojentamaan käteni jokaiselle joka siihen on halukas tarttumaan. Joku hetkeksi, toinen hieman pidemmäksikin aikaa, mutta silti jokainen joka rinnallani matkaa taivaltaa, tulee ennenpitkää tietoiseksi omasta tärkeydestään suhteessa minuun ja ympäröivään todellisuuteen.

Elämä on ihmellinen asia. Miksipä emme yhdessä ottaisi siitä kaikkea irti.

Tarkoitukseni oli tänään lähteä hieman kokeilemaan sitä, kuinka onnettomassa kunnossa fyysisesti olen. Lähtötilanteessa lähinnä huumorilla mietitty Luostotunturin valloitusoperaatio.

Lähtiessäni tarpomaan opastettua polkua, mietin jo lähtiessäni sitä, kuinka ihmeellisellä tavalla raittius on tuonut elämääni lukemattoman määrän asioita, joita paitsi päihdehelvetissä suunnattomine pelkoineni olin jäänyt. Liikunta oli yksi näistä asioista. Elin nimittäin reilusti yli vuosikymmenen ajan elämää, jossa ulkona liikkuminen yleensäkin, saati jalan, oli automaattisesti paniikkitilan tuova asia. Voinette siis vain arvailla millaisin miettein tätä patikointiani aloittelin.

Kävellessäni metsän keskellä kiemurtelevaa polkua, ihmetellen taas kerran luonnon käsittämätöntä kauneutta ja rauhaa, mieleeni väkisin hiipi ajatus siitä, kuinka kiva olisi käydä kävelyllä tuolla tunturin laella. Muistelin tuossa astellessani aikaa, jolloin mahdoin olla jotakuinkin vähän toisella kymmenellä kun perheemme kanssa matkustelimme asuntovaunulla ja eräällä reissulla pysähdyimme Saanatunturin juurelle. Tuolloin naperona tuonne tunturin laelle kipuaminen oli lastenleikkiä, mutta tässä hetkessä on todettava se, että vaikkakin koen olevani monin paikoin vielä mies parhaassa iässä, on tuo päihdehelvetti auttamatta jättänyt jälkensä minuun. Silti tuo kaunis tunturin laki silmissäni astelin eteenpäin.

Toisaalta niin hassua kuin se jostakusta saattaa vaikuttaa, niin minulle tämänkaltainen itsensä haastaminen asioissa on jokapäiväistä elämää. Vaikkakin monen mielestä tällainen tunturille kipuaminen ei vielä vastaakaan mitään Mount Everestin valloitusta, niin minulle se oli sitä suurimmassa määrin, niin pitkään omien ajatusteni ja sieltä kumpuavien pelkotilojen vankina olen ollut.

Polku kiemurteli syvemmälle metsään ja vaikka matkaa ei ollut vielä kulunut kuin vajaan pari kilometriä, niin silti jo tuo tarpominen alkoi tuntua jaloissa kummasti.

Maisemien muuttuessa karummaksi, aloin pohtia itseäni entistä syvällisemmin. MIetin sitä, miksi elämäni on täytynyt kulkea näinkin vaikeata reittiä tähän päivään. Eipä silti, olen paljosta noista tapahtumista tänään kiitollinen, mutta joskus sitä silti eksyy uneksimaan siitä että elämä olisi joskus voinut olla helpompaakin. No lopussa kiitos seisoo, sanotaan.

Jossain kohtaa polulla oli hieman tasaisempia pätkiä, joissa huomasin hönkväni jo varsin raskaasti. Silti ihmettelin itseäni siinä, ettei aikaisemmasta mielikuvitukseni väärinkäyttämisestä tällaisissa tilanteissa ollut tietoakaan. Hyvä niin.

Välillä pysähtelin vain ihailemaan luontoa, siitä innokkaasti kuvia räpsien, aivan kuten pieni lapsi joka haluaisi ikuistaa jokaisen hetken elämästään. Toisaalta juuri tällaisissa tilanteissa koen olevani kuin pieni lapsi. Tämä kaikki vapaus kun on minulle sinällään aivan uutta ja ihmeellistä.

Käveltyäni parisen kilometriä, opasteet yhtäkkiä loppuivat ja hetken käveltyäni minut alkoi vallata turhautuminen. Enkö nyt edes osannut merkittyä polkua seurata vai olinko kenties vain ymmärtänyt jossain kohtaa opasteita väärin. Silti sinnillä jatkoin tarpomista, sillä kuitenkin polku näytti jatkuvan eteenpäin.

Päätyessäni eräälle mökkialueelle, totesin etten enää ollut oikealla reitillä, sikäli kun määränpääni oli tuo Luostotunturin huippu. Käveltyäni vähän matkaa, päädyin johonkin ihmeelliseen paikkaan, jossa oli suuri määrä penkkejä, sekä isoja esiintymislavoja. Ilmeisesti vasta täällä oli pidetty jokin konsertti.

Hetken tuumittuani ajattelin kiivetä jonkin matkaa rinnettä ylös, sellaisesta kohtaa joka ensisilmäyksellä näytti varsin helppokulkuiselta. Samalla tietysti kuvia tasaisesti näpsien. :)

Lopulta rinne alkoi olla jo sen verran vaikeakulkuista, että päätin itsesuojeluvaistoni herätessä istahtaa hetken ja räpsiä kuvia ympärillä avautuvasta maisemasta.

Seuraavaksi aloin tallustella takaisin samaa polkua, jota olin tullutkin, aikomuksena palata takaisin majapaikalleni. No toisin kuitenkin kävi. Huomasin nimittäin puolimatkassa eriävän polun, jonka päästä löysin portaat, joiden alkupäässä oli pari kylttiä joissa luki: "Portaat tunturille yht. 567kpl." "Näköalatasanne. Matka kestää n. 1-1,5h"

Olin jo kokolailla väsy tarpomisesta, mutta silti luontoni ei antanut periksi olla lähtemättä kapuamaan noita portaita ylös. Ajattelin nimittäin niin, että alastuleminenhan on kuitenkin kohtuullisen helppoa, joten miksipä en voisi kiivetä noita portaita sen verran kuin hyvältä tuntuisi.

No hyvältä tuntui ehkä ensimmäiset 100 porrasta, mutta siltikään ei luontoni antanut luovuttaa, vaan jatkoin sinnillä kiipeämistä. No päästessäni portaiden yläpäähän, matkaa tunturin huipulle oli vielä jonkin verran, mutta sen jo nyt näkyessä lähellä, päätin rauhallisesti kiivetä aivan ylös asti. Onneksi kiipesin.

Turhaan ei nimittäin kehuttu portaiden alapäässä olevassa taulussa näköalatasanteelta avautuvia maisemia. Istuskelin haltioituneena katsellen ympärilläni avautuvia maisemia. Ymmärtäen samassa sen, että nämä tunteet ovat minussa itsessäni, sinällään ei ympäristöllä läheskään aina ole vaikutusta siihen, mitä tunnen tai tietysti on, mutta tuolla istuessani koin, että vaikka tuossa hetkessä istuisin maailman katolla, ei minusta voisi enää yhtään paremmalta tuntua.

Hieman ilkeyttäkin tuli tuolla tehdyksi, sillä halusin ottaa mukaani kuvan muistoksi, jonka myös tulevaisuudessa haluan vaimoni näkevän myös ihan paikanpäällä. Nyt kun en hänen kanssaan tätä kokemusta ollut jakamassa. Ilman vaimoani kun en olisi tässä. (Pahoittelut vandalismista)

Takaisin taivaltaminen sujui kuin sujuikin huomattavan paljon helpommin. Johtuen suurimmaksi osaksi siitä, että asetettu tavoite tuli saavutettua.

Samalla myös totesin oivaltaneeni yhden asian lisää itsestäni. Aina elämässä, asettaessani itselleni jotakin päämääriä, tai tavoitteita, minun tulisi keskittyä elämään ja aistimaan elämää, matkatessani kohti tuota tavoitettani, eikä vain pakonomaisesti yrittää saavuttaa aina jotakin suurempaa. Elämä sinällään kun on täynnänsä mitä erilaisempia asioita joista iloita.

No lopulta pääsin takaisin majapaikkaani ja respasta tiedustelin hieman noita etäisyyksiä joita olin liikuskellut. Ei sinällään että sillä enää olisi juurikaan väliä, koska reissu oli kaikkineen uskomaton, mutta kuitenkin, voinen taputtaa itseäni olalle. Ehkä minun kuntoni ei olekaan ihan onneton. Olin nimittäin tarponut n. 6-7km ja yhteensä ulkoillut kaikkinensa 3,5h Ensimmäiseksi varsinaiseksi lenkiksi ihan kohtuullinen suoritus, vai mitä? :D

Patikointireissun jälkeen kävin muutamia tunteja tekemässä töitä ja töiden jälkeen pyöräähdin vielä vertaisteni joukossa jakamassa tämän päivän kokemuksiani.

Lopulta, illan päätteeksi, päätin kerrankin hemmotella itseäni oikein kunnon a'la carte ruoalla. HIntaansa nähden varsin mainiota norjalaista lohta. Suosittelen, kun Luostolla liikutte.

Nyt painan pääni tyynyyn, todeten olevani äärettömän kiitollinen kuluneesta päivästä.

Kuten aikaisemmin olen jo useaan otteeseen kirjoittanut, olen siis elämässäni pelännyt äärettömän paljon erilaisia asioita. Paniikkihäiriöni rajoitti elämääni kaikkiaan yli 15 vuoden ajan. Ihmisellä, joka tuosta sairaudesta kärsii, mielikuvitus on yksi pahimmista vihollisista, se kun kokoajan ruokkii oireilua mitä ihmeellisimmin kauhukuvin, mitä erilaisimmista asioista ja tapahtumista. Luojalle kiitos, saan tässä hetkessä elää tuosta sairaudesta vapaana ja se onkin kaiken muun ohessa sellainen siunaus elämässäni, ettei kiitollisuuden löytäminen tässä hetkessä elämääni ole kovinkaan vaikeata.

Luonto on toiminut minulle viimeaikoina paikkana, josta ammennan energiaa ja eräänlaista rauhaa elämääni.

Aina ei ole näin ollut. Kärsiessäni erilaisista pelkotiloista, yksi noista peloista oli juuri erilaisissa paikoissa liikkuminen. Toisaalta pelkäsin ihmisiä, mutta toisaalta painajaismaisinta oli olla yksin. Takerruin ripustautuen ihmisiin, luulotellen kuolevani jäädessäni yksin. Osaltaan tuosta vaivasta johtuen, annoin ihmisten kohdella minua paikoitellen kuin koiraa, tarvitsinhan noita ihmisiä pitämään minut järjissäni. Jäädessäni yksin konkreettinen tunne oli pakokauhu, joka muuttui lamaannuttavaksi paniikiksi, joka esti minua tekemästä yhtään mitään. Pahimmillaan tuo pelko ei tarvinnut edes erillistä ärsykettä, vaan kytkeytyi päälle kuin automaattisesti, ilman että olosuhteilla olisi ollut siihen minkäänlaista vaikutusta.

Toisaalta juuri tästä suunnattomasta pelosta johtuen, tulin lähteneeksi polulle, jonka varrelta olen löytänyt palasia eheyttävästä, hyvää tekevästä luottamuksesta suhteessa itseeni, toisiin ihmisiin ja oman ymmärrykseni mukaiseen jumalaan. Ilman tuota luottamusta, harhailisin yhä tuolla jossain vailla suuntaa tai päämäärää. Tänään sen sijaan elämälläni on suunta ja päämäärä.

Aloittaessani raittiin elämän etsinnän, en villeimmissäkään kuvitelmissani uneksinut eläväni elämää ilman tuota suunnatonta pelkoa. Olihan se jo kasvanut ajanmyötä kiinni minuuteeni. Kun tuota tunnetta alkaa paeta päihteisiin, luulee ettei siitä koskaan enää pääse irti, saati että voisi kuvitella kohtaavansa elämänsä ilman noita päihteitäkään. Niistä kun ajanmyötä tulee eräänlainen lääke. Surullista siinä, että tuo lääke itseasiasa päinvastoin ruokkii tuota pelkoa, lisäten sitä vain kokoajan.

Kun minut ohjattiin raittiuden tielle, kuvittelin että elämältäni nyt viimeistään katoaa pohja, niin suurta pelko suhteessa kaikkeen muutokseen oli. Silti, uskaltautuessani kohtaamaan noita pelkoja, olen tullut todenneeksi sen, että juurikin raittius on minun kohdallani tae siitä, että voin näitä pelkojani kohdata ja sen myötä niistä myös vapautua.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Luojan kiitos ettei. Ymmärrän tänään nimittäin sen, että mikäli olisin illalla nukahtanut tuohon pelon tunteeseen, herätäkseni aamulla siitä vapaana, ei pääni olisi kestänyt tuota äkillistä muutosta. Sen sijaan, hitaasti ajan kanssa tapahtuneena, tuosta muutoksesta on rakentunut pysyvä. Aivan kuten raittiista elämäntavastanikin. Tänään olen äärimmäisen kiitollinen siitä, ettei minun tarvitse enää paeta elämää, saati itseäni, vaan voin kohdata molemmat pystyssäpäin.

On käsittämätön tunne ihmiselle joka vielä joitain vuosia sitten lamaantui pelkästä ajatuksesta että pitäisi liikkua kotoaan johonkin, kun tässä hetkessä saa liikkua ympäriinsä, nauttien erilaisten paikkojen ja ihmisten kohtaamisesta. Kuluneena parina viikkona olen saanut liikkua. Pyörän ja auton mittareihin on kertynyt yhteensä kohta 4000km ja maisemien vaihtuessa, aina hetkittäin pysähdyn toteamaan kiitollisena sen, kuinka suuri siunaus tämä vapaus minulle on. Ilman raittiutta, minulla ei olisi mitään. Ei edes elämää.

Olen läpi elämäni elänyt yrittäen miellyttää toisia ihmisiä. Tullen vain toteamaan sen, että kaikkia en voi miellyttää. Toisaalta kun mietin miksi näin olen toiminut, huomaan palaavani ajatuksissani lapsuuteeni ja siihen todellisuuteen, jossa en kelvannut, saati riittänyt omana itsenäni.

Koulukiusaamisen arvet ovat yllättävän syvät. Vaikka asioita olenkin päässyt prosessoimaan oikein kunnolla, silti ajoittain, kuin tahtomattani palaan tilaan, jossa toisten ihmisten mielipiteillä on aivan kohtuuttoman suuri painoarvo siinä, kuinka arvokas ihminen minä todellisuudessa olen.

Toisaalta kiitos kivuliaan matkani tähän hetkeen, ymmärrän myös sen, etten tule koskaan saavuttamaan toisen ihmisen arvostusta, ellen itse arvosta itseäni. Kun opin arvostamaan itseäni, alan kohdella itseäni kunnioittaen, toiset ihmiset ja heidän käytöksensä minua kohtaan muuttuu kummallisella tavalla.

Vaikka tässä hetkessä yhä haen omaa identiteettiäni toisista ihmisistä, on se jo huomattavan paljon terveemmällä pohjalla mitä se aikaisemmin on ollut. Aikaisemmin kun jokaisen ihmisen jokainen mielipide romutti aina sen, mitä luulottelin itsestäni saaneeni kasattua. Olin kuin kameleontti, vailla kykyä tiedostaa olevani kameleontti. Olin välillä kenguru. Toisinaan seepra. Hulluinta kaikessa se, että elin kameleonttina, kengurun tavoin. Hullunkurista, mutta elämääni.

Tänään olen siis päässyt jo matkallani siihen vaiheeseen, että alan kyetä hyväksymään itseäni, tällaisenaan. Tuntuu äärettömän hyvälle todeta, ettei toisten ihmisten sanomiset enää kokonaisuudessaan olekkaan se, mitä itsestäni ajattelen. Kykenen jo itsenäisesti ajattelemaan terveellä tavoin itsestäni hyvää ja sen myötä osaten jo jonkin verran kohdella itseäni hyvin. Rakentavasti, jatkuvan tuhoamisen sijasta.

Toisaalta elämä tarjoilee minulle joka päivä mahdollisuuksia tarkistaa omaa tilannettani, tapaanhan jokaisena päivä joitain kanssakulkijoitani. Toiset ajattelevat minusta yhtä, toiset toista ja kolmannet kolmatta. Silti tiedostan jo suurimmilta osin sen, mitä itse itsestäni ajattelen. Enää minun ei tarvitse elää kameleontin elämää, seepran raidoissa. Voin sen sijaan elää ihmisen elämää ihmisenä.

On käsittämätöntä kuinka paljon loppupeleissä meillä onkaan valtaa suhteessa toisiimme. SIkäli kun osaisimme käyttää tätä valtaamme oikein, voisimme kaikki elää huomattavan paljon paremmassa maailmassa. Maailmassa jossa toinen ihminen toiselle on mahdollisuus, ei uhka.

Minä olen elämässäni pelännyt toisia ihmisiä juuri siitä syystä, että olen aina ajatellut lajitoverini olevan minulle uhkana. Uhka minun olemassaololle. Eihän näin todellisuudessa koskaan ole ollut, mutta se tunne sisälläni on ollut niin voimakas, että olen pitänyt sitä ainoana totuutena itselleni. Ymmärtäen tänään kaiken kummunneen siitä äärettömästä epävarmuuden tunteesta, jonka itsessäni olen itseäni kohtaan tuntenut. Tänään en tunne. Silti en sano ettenkö vielä monin paikoin ole heikko ihminen, mutta toisaalta tiedostaessani olevani heikko, saan vahvuutta olla oma itseni. Ollessani oma itseni, ei toinen ihminen voi uhata minua. Lisäksi kun elän elämää pääosin luottaen siihen, loputkin uhat poistuvat ja hyvää tekevä rauhallinen luottamus valtaa alan.

Olen saanut elämältä äärettömän paljon. Ymmärtäen tänään sen, että suurin osa vaikeuksistani elämässäni, on ollut vain räätälöity minua ja kasvuani varten. Ilman noita vaikeuksia ja vastustuksia, tuskin koskaan olisin tullut löytämään itseäni. Olisin nimittäin kyennyt elämään läpi elämän, ilman että olisin yhtään tiennyt eläväni.

Tänään elän. Aistin. Nautin elämästä. Kaikkinensa. Leväten siinä luottamuksessa, että tänäänkin, tässäkin hetkessä minulle tarjoillaan juuri sitä, mitä tarvitsen voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle kanssakulkjalleni. Sillä toisiamme varten meidät on luotu. Ei toisiamme vastaan.

Rakastetaan siis lähimmäistämme. Tänäänkin.

En tiedä suurempaa valtaa
kun arka katseesi sun.
Kaikkein syvintä voimaa
mahtuu pieneen hipaisuun.
Ei mikään muu mua saa niin järkkymään,
ei kukaan toinen mun päätä kääntymään.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Mikä maailman täyttää?
Siihen riittää,
kun kuiskaat vaan.
Kauniimmalta se näyttää
kun sitä silmilläs katsoa saa.
Ja silti nään, kun loittonet luotain.
Sun oma ties sua odottaa.

Minne meet,
vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,
vaikka pettyisitkin rakkauteen,
vaikka viima vielä käy sydämeen,
Olet ihme minne ikinä meet.

Toiset sanoo; tää ei riitä.
Niiden ajatukset maailmoja syleilee.
Mä sanon niille; mitä siitä?
kun tässä ollaan kaikki turha pakenee.

Viime päivät elämästäni ovat monin eri tavoin olleet antoisia. Olen saanut peilata itseäni ihmisiin, joiden raittiuden taival on alkamassa. Pitkälti tuosta peilautumisesta johtuen, minut on pitkästä aikaa vallannut tunne, että riitän omana rikkinäisenä itsenäni. Valmiiksi kun en koskaan tässä kasvunmatkassani ole tulemassakaan. En ainakaan ennen siirtymistäni ajasta ikuisuuteen.

Pari päivää sitten ajelin tapani mukaan varhain aamusta tuonne päihdekuntoutuspaikkaan, tuumien matkalla sitä, kuinka äärettömän kiitollinen elämälle saankaan olla. Kiitollisuus on tunne, joka riisuu minut kaikista vaatimuksistani, tuoden tilalle hyvää tekevän nöyryyden suhteessa elämän rajallisuuteen.

Miksi sitten yhä edelleen hetkittäin painin tuon riittämättömyyden tunteen kanssa? Tämä johtunee yksinkertaisesti siitä syystä, että sisälleni on jo varhaisessa lapsuudessa juurtunut käsitys omasta arvottomuudesta. Lähes varmuus siitä ettei minulla ole oikeutta olla olemassakaan. Tuota kieroutumaa oikaistessani, joudun tasaisin väliajoin kohtaamaan tilanteita joissa tuo tuttu tuskaa aiheuttava signaali aktivoituu.

Kuitenkin ymmärrän tässä hetkessä sen, ettei minun tarvitse ansaita olemassaolon oikeutusta keneltäkään. Minulla on siihen oikeus aivan samoin kuin kaikilla muilla. Silti en saa hetkittäin kiinni tuosta oikeudesta, vaan alan kuin pakonomaisesti suorittamisen kautta ansaita paikkaani maailmankaikkeudesta. Tästä nouseva, hyvää tekevä tuska palauttaa minulle todellisuudentajuni ja taas huomaan matkani edenneen hieman eteenpäin. Tässä ehkä onkin yksi raittiin elämäni kulmakivistä. Suostuminen selvinpäin, pakenematta kohtaamaan pystypäin kaiken mitä elämä minulle tänään tarjoilee. Hetkittäin vaivun tuskan alla polvilleni. Pyytäen apua jaksaa. Aina, joka kerta apua tulee. Niin kauan kun en itsekkäästi ala itse räätälöidä sitä, millaisena tuon avun minulle tässä hetkessä tulisi ilmaantua. Joskus nimittäin tuo apukin aiheuttaa minulle kipua. Lähinnä silloin, kun luulottelen muutokseni tapahtuvan itsestään, olematta valmiina kohtaamaan tuo muutoksen aiheuttama vastuu.

Elämä on erilaisten vastuiden viidakko. Tänään olen siinä kiitollisessa asemassa ettei minun todellakaan tarvitse luulotella selviäväni noista vastuista yksinäni. Sen sijaan saan tarvittaessa pyytää jeesiä ihmisiltä, joihin matkani varrella olen oppinut luottamaan. Luottamus onkin muutosvastarinnan romuttamisen kannalta ehdoton edellytys. Ilman luottamusta, en uskaltaudu riisumaan suojauksiani, vaan yritän epätoivon vimmalla taistella yksin. Aina, joka kerta häviten. Minut elämä on niin loputtoman monet kerrat konkreettisesti nöyryyttäen pistänyt polvilleni, että vihonviimeisimmätkin väärän ylpeyden rippeet on matkan varrella varisseet pois. Ymmärrän tänään sen, että me ihmiset todellakin olemme täällä toisiamme varten ja jokainen meistä voi toimia toiselle rinnallakulkijana mitä erilaisimmissa tilanteissa joita elämänpolullemme eksyyntyy. Parasta tässä elämäni aallokossa on ollut oivaltaa se, että juuri se ihminen joka minussa itsessäni aiheuttaa juuri ne voimakkaimmat negatiiviset tunteet, onkin se tärkein peili suhteessa omaan rikkinäisyyteeni. Toisaalta myös aivan samoin juuri ne ikävimmämmiltä tuntuvat tilanteet tekevät samaa. Eli aina kun koen jossain hetkessä tuskaa liittyen johonkin tilanteeseeni elämässä, on kuin minulta kysyttäisiin suoraan: Haluatko kohdata itsessäsi nämä negatiiviset tunteet, vai lähdetkö niitä karkuun? Aikaisemmin elämässä en malttanut edes jäädä odottamaan tuon kysymyksen esittämistä, vaan surutta pakenin aina kun vain siihen joku mahdollisuus ilmaantui. Yhä vieläkin teen tuota pakenemista, mutta samalla tietoisena siitä että pakenen. Jossain kohtaa kipu käy yksinkertaisesti niin sietämättömäksi, että se pakottaa minut pysähtymään ja totaalisen uupuneena kohtaamaan itseäni riivaavat tunteet.

On käsittämätöntä, kuinka paljon toisilta ihmisiltä itsestään voi oppia. Kyse on vain siitä, etten ala tuota toista ihmistä sättiä siitä, mitä hän minusta heijastaa. Toista sättiessäni yritän vain väistää itselleni kuuluvan vastuun omista negatiivisista tunteistani. Tänään en halua sättiä ketään, en edes itseäni. Sen sijaan pyrin rakastamaan itseäni, aivan samoin kuin toisiakin ihmisiä. Rakkaus on nimittäin se voima, joka auttaa jaksamaan juuri silloin kun tuntuu silti ettei jaksaisi ottaa enää askeltakaan.

Tänään, kiitollisena mietin kuluneita vuosia. Todeten ykskantaan sen, että ilman täydellistä elämäntavan muutosta, en olisi tässä. Tuntui todella hyvältä herätä tähän aamuun, oivaltaen sen, että vaikkakin matkamittarissani kääntyy tänään uusi kymmenluku, siitä huolimatta yhä vahvemmin koen eläväni elämääni monin tavoin lapsenkaltaisesti. Malttamattoman uteliaana odottaen mitä tämä uusi päivä tullessaan tuo. Elämä on ihmeellinen. Elämä on lahja.

Aivan aluksi on todettava se, että kuten tuolla jossain aiemmassa postauksessani totesin, pyrin kirjoittamaan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi tämän kuun loppuun, sikäli kun elämä ei tarjoile mitään isompia mullistuksia. No, nyt voin hyvillä mielin todeta ensikertaa löytäneeni armollisuutta suhteessa itseeni, mitä tulee näihin suht kohtuuttomiin vaatimuksiin joita säännöllisesti itselleni lataan.
Näinhän se elämä tarjoili taas tunnepuolelle sellaiset myllerrykset vähäksi aikaa, ettei kirjan kirjoittaminen ollut se ensimmäinen aamulla mieleeni noussut asia. Mutta ei se mitään. Aikaa on.

Silti tässä hetkessä luottavaisena mietin sitä, kuinka vahvasti uskon sen toteutumiseen silti aivan lähiaikoina, alkaahan siitä jo kohta 1/3 olla valmiina.

Sitten muihin asioihin. Nimittäin tähän minun poloiseen tunne-elämääni. Se kun on ollut ja on yhä aspekti, joka aiheuttaa minulle välillä varsin kohtuuttomia vastuksia elämässä. Toisaalta, toisessa äärilaidassaan ollessaan, saa minut tekemään ja toteuttamaan mitä ihmeellisempiä asioita.

On ollut toisaalta jännä huomata itsessään se, että taas viimeaikaisten tapahtumien valossa tarkasteltuna, hyväksyminen suhteessa itseensä ja omaan rikkinäisyyteensä on ollut nousemassa. Johtunee pitkälti tapahtumista ja asioista, joille en yksinkertaisesti ole voinut mitään. Tästä seurauksena se, että henkisen tuskan kasvaessa sietämättömiin mittoihin, luovuttamisen kautta tapahtuva hyväksyminen tulee kuin itsestään.

Jotenkin olen nyt hieman hellittämässä jatkuvasta prosessoinnista, tai toisaalta siitä alkaa tulla jo niin elämäntapaa, ettei siinä enää kuluta ääretöntä määrää energiaa turhaan. Huomasin nimittäin sen, että taas vaihteeksi olen saanut kokea loistavia oivalluksia suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin nähden. Jotenkin surullista on tajuta se, että vaikka monta vuotta olen rakennellut itseäni eheämmäksi, silti toisten ihmisten hyväksyntä on yhä edelleen kiinni siitä, kuinka hyvin ja hyväksytysti käyttäydyn. Toisaalta tämähän on varsin normaalia yleensä, mutta toisaalta peilaten sitä matkaa jonka olen suhteessa itseeni kulkenut, joissain kohtaa herää ajatus siitä, että ehkä minä en sittenkään ole ainut ihminen joka itselleni kohtuuttomia vaatimuksia asetan. Jos nimittäin tekemäni virhe elämässä romuttaa yhtäkkiä jonkun mielestä kerralla vuosien työni, niin ehkä vika ei olekaan pelkästään minussa. Ehkä tuon toisen ihmisen myös tulisi tarkastella omia motiveejaan asioissa. No se on taas asia joka on hänen vastuullaan, ei minun. Minä pidän huolen omasta tontistani, naapuri pitäköön omastaan. :)

Olen tässä hetkessä viettämässä viimeistä vapaata, ennen töiden alkua. Odotan töitä innolla, mutta toisaalta olen jotenkin konkreettisesti saanut kokea sen, että kun minulla ei ole ylimääräisiä rasitteita harteillani, kykenen yhä enemmän olemaan läsnä tärkeimmilleni, eli perheelle. Olenkin pohtinut suhdettani heihin ja itseasiassa tälle aamua, istuskellessani aamuauringon noustessa pihakiikussamme, aloin miettiä sitä, kuinka voisin enemmän huomioida noita minulle niin rakkaita ihmisiä. Pienempien lasten kanssa tämä on helppoa, he kun ovat kokoajan minussa kiinni ja teemme suhteellisen paljon yhdessä. Vanhin pojistani sen sijaan alkaa olla jo siinä iässä, että jo kohta yhteinen mopoprojekti voisi olla seuraava yhdistävä harrastus. No josko siihen joku vuosi vielä menee, mutta kuitenkin. Vanhimpiaseni kun on luoteeltaan kuten minä, viihtyen paljon omissa oloissaan. Mutta kun löytyy asia joka häntä kiinnostaa, hän samantien on silmät kiiltävinä kertoilemassa kaikkea asiaan liittyvää tietouttaan. No tähän liittyen, ajattelinkin aloittaa meille kahdelle oman harrastuksen. Poikani on nimittäin hulluna kaikkeen autoviihteeseen ja vaikka ikää ei vielä olekaan kuin 10v niin tietomäärä kyseisessä asiassa on aivan käsittämättömän huikea. Siinä siis isä-poika-suhteelle varsin sopiva yhteinen ajanviettokeino. Kahden isomman kohdalla tämä yhteinen tekeminen tai sen kohde on vielä mietinnässä, joskin heidän kohdallaan koen meillä jo olevan tässä hetkessä sellainen suhde, etten koe erityistä tarvetta vartavasten miettiä yhteistä tekemistä, koska sen mitä he kotona pyörivät, meillä kyllä mielestäni varsin toimiva, molemminpuolista luottamusta huokuva suhde on jo olemassa. Vanhimmaisen pojan kanssa ajattelin talvella värkkäillä moottoripyörän kimpussa autotallissa, joten siinä varmasti riittää yhteistä tekemistä kokolailla.
Vaimoani miettiessäni koen, että meidän suhde syvenee vain entisestään, mitä pidemmälle yhteinen matkamme jatkuu. Tässä hetkessä ehkä kaipaisin sellaista kahdenkeskistä tekemistä ja olenkin miettinyt sitä, että alkaisimme joka ilta käydä yhdessä kävelyllä, siinä kun saa kummasti jutelluksi päivän tapahtumia ja samalla tuuletettua omaa pääköppaansa.

Kaikkineen minulla on tässä hetkessä äärettömän hyvä olla. Luotan elämään ja siihen, että vaikka vielä hetkittäin harhaudunkin väärille urille, niin kauan kun en konkreettisesti palaa entiseen itseni pakenemiseen, elämä kyllä pitää minusta huolta.

Olen monena aamuna käyttänyt lapsiani uimassa. Tuossa rannalla istuessani, katsellessani lasteni riemua, pysähdyn miettimään elämääni. Taas kerran kun olen onnistunut omilla valinnoillani sotkemaan elämääni sekä ihmissuhteita, olen oikeasti miettinyt sitä olenko huono ihminen, vai onko vain elämäni tarkoitus tässä hetkessä se, että kuin tahtomattani ajaudun tämänkaltaisiin tilanteisiin elämässäni.

Tuntuu surulliselta miettiä elämää taaksepäin siten, että tämä kuvio on liiankin tuttua. Olen loputtoman monet kerrat onnistunut sotkemaan elämäni ja siinä samalla loukannut loputtoman montaa ihmistä. Toisaalta osaan katsoa jo omakohtaista taivallustani siten, että jokainen kuoppa polullani on tarkoitukseltaan hyvä ja opettavainen, aina siis kun olen valmis tuon opin vain vastaanottamaan. Toisaalta olen jo tovin pyrkinyt elämään siten, ettei jokaista kuoppaa tarvitse koluta pohjia myöten, eikä jokaiseen kiveen olisi tarkoitus kompastua. Silti tuntuu pahalle todeta, että taas kerran ollaan käytynä yksi tällainen kuoppa, joskin tässä hetkessä vaatteista tomua pois pyyhkien.

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Eikä siinä, olen valmis jatkuvasti ihmisenä kasvamaan, mutta miksi hitossa siinä samalla pitää toisia ihmisiä satuttaa. Ehkä se sitten kuuluu osaksi heidän matkaansa. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että taas kerran kaikki kävi sen verran kipeätä, etten aivan heti usko samaan monttuun tippuvani. Toisaalta on kyllä niin, että aina sitä mukaan kun yhdestä kuopasta olen selvinnyt, jo kohta seuraavan reunalla tepastelen. No hyväksymisestä kaikki hyvä saa alkunsa, joten tässä samaan hengenvetoon totean sen että sikäli kun minulla on vielä matkallani tarve enempi kolhiintua, jokaisesta kolhusta hieman enemmän nöyränä matkaani jatkaen, niin siinä tapauksessa totean rauhallisen hyväksyvänä elämälle vain, että bring it on!

Ei vaiskaan, kyllä minä nyt todella yritän olla yrittämättä yhtään mitään. Tyytyen mahdollisimman tavalliseen, rauhalliseen ja vaikka tarvittaessa harmaaseen arkeen. Tämä värikyllästetty elämä kun alkaa kohdallani vaatimaan jo veronsa. Liian monta olen satuttanut. Liian monasti anteeksi pyytäen. Jos jo kohta omaa olemassa oloanikin. Enää en jaksa.

Nyt sen sijaan pyrin keskittämään taas kerran kaiken sen tuhoavan energian hyvään. Kohdallani se merkitsee yksinkertaisuudessaan vain sitä, että luovun omista itsekkäistä vaatimuksistani suhteessa elämään, pyrkien vain elämään päivän läpi, jokaisesta henkäyksestä nauttien. Loppu sujuu nimittäin suhteellisen itsestään. Addiktoituvalle ihmiselle tämäkin voi olla jokin ihmeellinen koukku, mutta sen aika näyttäköön.

Elää ja antaa elää. Kas siinä varsin käypä teesi tähän päivään. Annetaan siis hyvän kiertää.

Olen äärimmäisen häpeilläni, kokien syyllisyyttä siitä etten yhä edelleenkään ole oppinut elämään satuttamatta itseäni sekä lähelläni olevia ihmisiä. Lisäksi koen surua siitä, että täytän kohta 40 ja taas joudun toteamaan sen että kiitos toisten ihmisten en menetäkään kaikkea. Jos yhden toiveen elämässäni saisin esittää, olisi se se, että minulle itselleni riittäisi asioissa ihan tavallinen, eikä kaiken tulisi olla jollain tasolla mullistavaa.

Elämäni nimittäin on ollut pelkkää suunnatonta vuoristorata ajelua. Vaikka jysäytin täydellä voimalla vaununi seinään ja vuosia sitten, silti melkein jokaisella elämäni osa alueella huomaan etsiväni jotakin suunnattoman suurta.

Luojalle kiitos, saan vielä yhden mahdollisuuden oppia, ilman että maailmani murenee kokonaan. Sain nimittäin vasta tietää että se tarvitsemani laina järjestyikin. Tapa millä se lopulta järjestyi oli vain sellainen, että sen myötä sain mahdollisuuden tutkailla sitä mitä oikeasti olen tehnyt väärin. Kaiken muun ollessa selittelyä. Eipä silti, tarvitsin kunnon ravistelua herätäkseni unesta jota päivittäin elän.

Toisaalta olen juuri nyt suunnattoman surullinen kaikesta tapahtuneesta, mutta kunhan hoidan talouteni tässä tasapainoon, samalla laittaen pisteen yli vuoden jatkuneelle henkiselle helvetille, uskon että kiitollisuus kokonaistilanteesta nousee kyllä.

Surullinen olen myös siitä, että kaikki se hyvä mitä olen yrittänyt, tuli romutetuksi siinä, kun tajusin, että niin paljon kuin sisimmässäni hyvää haluankin tehdä, lopputulos lähentelee tässä kohtaa totaalista katastrofia. No kukaan ei ole kuollut, se tärkeintä ja lisäksi kun tiedän hoitavani asiat nyt kuntoon, viha laantuu aikanaan, muuttuen luottamukseksi. Olenhan sen jo loputtoman monen ihmisen kohdalla saanut todeksi elää.

Kirjoitin aikaisemmin haaveilevani tavallisesta elämästä. Ehkäpä nyt olisi jo vihdoin aika haaveilun sijasta alkaa elää sitä.

Siispä pidemmittä puheitta: Kiitos ja anteeksi.