Olen mestari pakenemaan omia todellisia tunteita. Silloinkin, kun kaikin voimin yritän niitä kohdata. Ongelma tuossakin kulminoituu liialliseen yrittämiseen.
Elämäni on ollut tavalla tahi toisella jatkuvaa taistelua. Lukuunottamatta niitä ohikiitäviä hetkiä, joissa olen kyennyt irroittamaan otteeni hallinnan harhasta, luottaen itse elämään.
Viimeaikoina olen kokenut suunnatonta voimattomuutta asioissa. Juuri tuon voimattomuuden ohjaamana pyrkien hellittämään. Mutta, ongelma on liiallinen yrittäminen. Aito hellittäminen kun ei ole suorite. Se on tila, jossa ihminen lepää, vaikka samalla tekisikin jotakin.
Miksi sitten yrittää, eikä hellitä? Taustalta omalla kohdallani on paikannettavissa suunnaton pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos en hallitsekaan elämääni. Järjellä miettien tässä on yksi elämäni suurin paradoksi. Kuvitelma siitä että muka hallitsisin elämää. Siis sitä, joka ei vain suostu hallittavaksi. Silti kuvittelen että tekemällä ja toimimalla tietyllä tavoin, asiat pysyvät järjestyksessä. Vaikka eihän näin todellisuudessa ole. Asiat menevät juuri niinkuin ovat mennäkseen, riippumatta siitä mitä teen tai miten toimin.
Yksi itseäni suunnattomasti kuormittava tekijä on vääränlainen vastuu. Kuvittelen nimittäin olevani vastuussa hetkittäin koko maailmasta. Ajatuksena hullu, mutta ihmiselle, joka lapsuudessa oppi ottamaan liiaksi vastuuta, tämä on vain yksi itselle haitallinen ajatus- ja toimintamalli, joka kytkeytyy päälle kuin automaattisesti ja joka on juurtunut syvälle selkäytimeen, josta sen irroittaminen on kokolailla aikaavievä tehtävä.
No millä tavoin tuo vastuunotto elämässäni näkyy. Ei suoranaisesti mitenkään selvästi tai selkeästi. Kyse ei siis sinällään ole niinkään siitä, että se tarkoittaisi esimerkiksi toisen ihmisen puolesta asioiden tekemistä. Enemmänkin niin, että sisimmässäni kannan niitäkin asioita ja tunteita, suhteessa toisiin ihmisiin, joista välttämättä edes tuo toinen ihminen ei ole tietoinen. Lisäksi yksi itselle haitallinen, lapsuudessa opittu malli on toisten tunteiden kontrollointi.
Käytännössä tarkoittaen esimerkiksi sitä, että osaan aistia ihmisistä sen mitä kenellekin kestää sanoa ja mitä ei. Jättämällä esimerkiksi sanomatta jotakin, kontrolloin tuon toisen ihmisen tunteita ja sitä kuinka tuon ihmisen kanssa vuorovaikutus sujuu. Tuostakin yhtälöstä paikannan kaksi yhteistä nimittäjää, suunnattoman pelon alkulähteeksi. Isäni vihan ilmaisu lapsuudessa ja äitini lähestulkoon reagoimattomuus kyseisissä tilanteissa. Kun isäni sai raivarin, eikä äitini reagoinut tuossa tilanteessa mitenkään, opin ottamaan vastuun isäni tunteista. Samalla oppien aistimaan sen millä tavalla toimien ja mitä jättäen sanomatta, isäni pysyi pääpiirteittäin rauhallisena.
Nyt kun lapsuudesta on tultu kolme vuosikymmentä eteenpäin, paikallistan omassa itsessä tuon saman, itselle haitallisen mallin, lähestulkoon kaikissa ihmissuhteissani. En nimittäin edelleenkään kestä sitä, jos joku hermostuu minun sanomisista tai tekemisistäni. Sen vuoksi varsinkin väsyneenä ollessa, unohdan sen aitona itsenä elämisen ja alan pelailla ihmisten kanssa. Suurin haitta kaikessa se, että tuo ihmisten tunteilla pelaaminen vain kuormittaa itseäni yhä enemmän.
Luin eilen illalle kirjaa uhrina elämisestä ja siinä itseäni puhutteli se, etten ole vieläkään oppinut terveellä tavalla ilmaisemaan vihaa. Siis sellaista, jolla ihminen määrittelee rajansa. Ei:n sanominen onnistuu jo hetkittäin ilman väärää syyllisyyttä, mutta yhä edelleen ihmiset liiaksi kävelevät tietyissä tilanteissa ylitseni. Tiedostaessani tänään sen, etten ole kynnysmatto, eikä kukaan toinen tule minua lattialta nostamaan, ymmärrän omalla kohdallani oman vastuuni asioissa. Huvittavaa lähinnä se, että opettelussa on vielä tuon samaisen vastuun ymmärtäminen toisen ihmisen kohdalla. Siis sen, että myös tuon toisen ihmisen vastuulla on se, jääkö hän makaakaan lattialle, ihmetellen kengän kuvia kasvoillaan, vai nouseeko ennemmin ylös. Vastuu kun lopulta on hänen, ei minun.
Lopuksi totean vielä sen, että tätä kirjoittaessa ymmärsin sen, että tuo tunteiden manipulointi suhteessa toisiin ihmisiin, on sitä, että pelkään yhä edelleen, ettei minua hyväksytä sellaisena kuin olen. Asia joka peilautuu toisista ihmisistä takaisin itseeni, kysymyksenä, miksen edelleenkään kykene hyväksymään itse itseäni, tällaisenaan?