Elämä kohdallani esittäytyy monessa kohden varsin rumalla tavoin kauniina.
Raittiina, päivä kerrallaan elämä on kohdallani kantanut jo vuosia, eikä ongelmani tällä hetkellä ole sinällään sidoksissa päihteisiin, vaan yksinkertaisesti siihen, etten ole vieläkään löytänyt itsestäni sitä viisastenkiveä, jonka avulla oppisin elämään hetken kerrallaan, syöksymättä uusiin asioihin totaalisen sokeana.
Tällä hetkellä tilanteeni on se, että raittiuden myötä rakentunut elämäni on jollain tavoin tullut tienristeykseen, jossa pysähdyn pohtimaan sitä, mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin kulkemaan. Raittiuden sekä kohdallani ongelmia tuoneen uhkapelaamisen suhteen tiedostan suunnan, mutta elämänhallinta onkin sitten asia, jossa olen totaalisen hukassa.
Tässä hetkessä lähtökohtani on siis se, että toimittuani 1,5 vuotta yrittäjänä, olen onnistunut kasailemaan itselleni kaikkiaan n. 80k euron velat, joista selviäminen tässä hetkessä vaikuttaa todella pitkältä tieltä, mutta jonka toisaalta tiedostan olevan kuitenkin täysin mahdollista, sillä olenhan jo kertaalleen henkilökohtaisesta konkurssista selvinnyt.
Lähinnä tässä hetkessä pohdin sitä, mikä minut tähän tilanteeseen jo toistamiseen ajoi, sillä aikaisempi konkurssini johtui puhtaasti tuossa hetkessä jyllänneistä riippuvuuksista sekä näistä johtuneista täysin järjenvastaisista ratkaisuista. Hmm..itseasiassa, nyt tätä kirjoittaessani huomaan saavani itseni kiinni samasta asiasta. Sinällään ei ole väliä, vaikka minulla ei tässä hetkessä olekaan nuo tietyt addiktiot vallalla, ratkaisuni kuluneen vuoden periodilla ovat monessa kohden olleet täysin järjenvastaisia. Spontaanisti, hyvin tunnepitoisesti tehtyjä valintoja, joiden seurauksia tänään sitten mietitään myssy syvällä päässä.
14 vuotta sitten elämältäni katosi pohja. Tänään sensijaan olen siinä onnellisessa asemassa, että elämäni perustukset ovat kunnossa. Noihin perustuksiin tukeutuessani, tiedän ettei minulla ole hätää, vaikka oma talouteni heittääkin nyt häränpyllyä. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että tämä kaikki on kuitenkin minulle hyvässä parasta, niin vaikealta kuin hetkittäin kaikki tuntuukin.
Listasin eilen aamulle velkani, todeten että moni sellainen asia, jota kuluneen vuoden aikana olen haaveillut saavani, on loppuenlopuksi ollut sen saatuani täysin merkityksetön, siitä aiheutuneen stressin myötä. Ehkä tässä kaikessa on minulle se sama oppi, jonka jo jokin aika sitten luulin sisäistäneeni. Elämässä tärkeintä on sisäinen hyvä olo, eikä niinkään ulkoiset seikat.
Jos vielä kykenisin olemaan itselleni epärehellinen, voisin tämän hetkistä tilannettani syyttää tai selitellä monella erilaisella "huonotuurisella" asialla, mutta toisaalta se ei tee tyhjäksi sitä, että kaiken tämän kaaoksen taustalla on pyörinyt oma sairas tunne-elämäni ja se, että olen harhautunut haluamaan mitä erinäisempiä asioita itselleni ja heti.
Positiivista tässä hetkessä on se, että tänään minun ei tarvitse näitä asioita alkaa paeta, vaan voin näitä varsin avoimesti jakaa, sillä tiedostan tänään sen, etten näidenkään asioiden kanssa ole yksin.
Hetki kerrallaan siis eteenpäin kohti valoisampaa tulevaisuutta. Raittiina.
Kun sydän sanoittaa jotakin sellaista, mitä järki ei ymmärrä, sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää nöyrästi vaijeta.
Olen viime päivät pohtinut taas kerran elämääni. Peilaten sitä siitä todellisuudesta, että vielä joitain vuosia sitten elin elämää, jota en soisi pahimmalle vihamiehellenikään. Olin, elin ja hengitin suunnatonta pelkoa. Tuohon aikaan peilattuna, tämän hetken elämäni on täydellistä. Aivan kuten se onkin.
Istuskelin juuri kotimme kuistilla, miettien sitä, kuinka paljosta kiitollinen saan tässä hetkessä olla. Minulla on ihana vaimo, joka on kulkenut rinnallani läpi pimeimmän helvetin. Aivan mahtavat lapset, joita seuratessani suurinkin murheeni elämässä muuttuu mitättömän pieneksi. Olen saanut raittiin elämäntaipaleeni aikana opetella luottamaan ihmisiin siinä määrin, että olen ensikertaa elämässäni uskaltautunut solmimaan aitoja ystävyyssuhteita. Lisäksi käydessäni elämääni läpi, olen saanut korjata yksi kerrallaan suhteitani läheisiini siten, että tänään, tavatessani kenet tahansa edellä mainituista, voin arastelematta mennä ja halata heitä. Olen siis todella onnellisessa asemassa suhteessa elämääni.
Vielä kun tuohon lisätään se, että kiitos hurjan menneisyyteni, olen aikoinaan ollut pakotettu luopumaan kaikesta väärästä ylpeydestäni, opetellen luottamaan oman ymmärrykseni mukaiseen Jumalaan, ei elämästäni tänään puutu yhtään mitään. Jos jotakin lisää olisin vailla voisi minua aivan hyvällä syyllä kutsua ahneeksi, jolla vanhan sanonnan mukaan on p*askainen loppu. Sen vuoksi päätin tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani sen, etten enää vaadi elämältä yhtikäs mitään. Sen sijaan luotan siihen, että se tarjoilee minulle päivittäin juuri sen mitä matkallani tulen tarvitsemaan, voidakseni olla hyödyksi mahdollisimman monelle joka vielä elämässän joutuu tänään kokemaan vastoinkäymisiä tai yksinäisyyttä.
Yksinäisyys varsinkin on asia josta minulla on omiksi tarpeikseni asti kokemusta ja sen vuoksi toivoisinkin jossain vaiheessa elämääni voivani omalta osaltani saada mahdollisuuden kohdata mahdollisimman paljon uusia ihmisiä, ja sillä tavoin osaltani kertoa omien kokemuksieni kautta sen, että meidän ihmisten yksi tärkeimmistä opeista tässä ajassa on se, että ymmärrämme olevamme tällä matkalla toisiamme varten.
Rakkaus, tuo voima joka liikutti minua pimeydestä valoon, liikuttaa minua tänäänkin, kohtaamaan ihmisiä aidon vilpittömästi jakaen sitä hyvää, mitä itse olen ilmaiseksi saanut.
Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.
Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.
Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.
Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.
No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.
Tässä siis kirjeeni:
VITUN KUSIPÄÄLLE!
Etkö sinä saatanan kusipää ymmärrä, ettet voi elää läpi elämäsi uhrina, jota joskus on kohdeltu kaltoin tai jota joskus joku on satuttanut.
Eläessäsi uhrina, riisut itseltäsi pois vastuun omista valinnoistasi ja niiden seurauksista.
Mitä pidemmälle elämä kuluu sitä enemmän tuolla roolillasi satutat ja vahingoitat itseäsi ja niitä ihmisiä, jotka sinua rakastavat.
Nosta siis vihdoin se puolikalju pääsi sieltä syvältä perseestäsi ja ala tekemään ratkaisuja, joiden vastuun olet valmis kantamaan.
Vitut sinua elämä tai ihmiset ole kaltoin kohdelleet. Itse olet väärillä valinnoillasi ajanut itsesi tilaan, jossa vallitseva tunne on epätoivo. Uhriutumiseesi tuo tunne sopii vallan hyvin, ehkä liiankin hyvin, mutta itsesäälissä piehtaroidessasi sopisi muistaa myös se, että elämä on suonut ympärillesi ihmisiä, jotka näkevät tuon roolisi alle, rakastaen sitä aitoa, pientä, avutonta ja heikkoa poikaa, jota joo, joku joskus on saattanut satuttaa pahasti mutta jonka toisaalta tulisi jo herätä aikuisuuteen, siis siihen todellisuuteen että kohta on neljäkymmentä ja viiden lapsen isä.
Et voi syyttää muita, jos ympärilläsi olevilla ihmisillä on paha olla. Sinä omalla sairaalla itsekeskeisyydelläsi sen aiheutat. On siis turha itkeä, jos pian huomaat taas olevasi yksin, jos omalla käyttäytymiselläsi ihmiset ympäriltäsi karkoitat.
Vitut sinä mikään vertavuotava diakoni ole. Itsekeskeinen paska sinä olet. Yrität epätoivon vimmalla osoittaa muille olevasi niin vitun hyvä ihminen, avulias ja kiltti. Paha sinä olet. Äärimmäinen pahuus sinussa on, kuin odottaen että päästät sen valloilleen.
Puhut ja kirjoitat kauniisti rakkaudesta. Samalla itsesäälissä katkerana kiroten muita ihmisiä ja heidän hvyää elämäänsä.
Painu vittuun niine aforismeinesi. Kirjoita niitä taas vasta sitten kun niille oikeasti on jotakin todellista kaikupohjaa sisimmässäsi.
Keskitä sama energiamäärä jonka kulutat noiden fraasien viljelyyn, siihen että alat kantaa vastuun elämästäsi ja perheestäsi, koska muutoin tulet pian huomaamaan ettei sinulla ole heitä, vaan taas kerran olet totaalisen yksin.
Olisiko siis vihdoin aika riisua tuo pellenpuku päältäsi ja alkaa kantaa vastuu elämästäsi.
Aina löytyy joku joka tulee ja pelastaa sinut, mutta muista se että pelastukseen liittyy myös vastuu siitä, ettei siirrä omaa sairauttaan tahallisesti eteenpäin.
Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.
Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.
Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.
Ihmisen löytäessä tien rakkauteen, hän tulee ymmärtääneeksi sen, mitä koko elämänsä ajan on yrittänyt selvittää. Miksi olen syntynyt tänne.
Kun ihminen kuten minä, kokee elämässän erilaisia vastoinkäymisiä, kysymys omasta merkityksestä nousee jatkuvasti esiin yhä voimakkaampana. Näin kävi minullekkin. Mitä enemmän elämä tarjoili vastatuulta, sitä kovemmin minä yritin ymmärtää elämää. Lopulta ajatuen tilaan jossa ei enää yksinkertaisesti jaksanut esittää yhtään ainoata kysymystä, saati järkeistämisestä johtunutta vastaväitettä. Toisinsanoen, tulin halukkaaksi luovuttamaan elämän edessä, hyväksyen sen sellaisenaan ilman minkäänlaista järkeilyä. Tässä kohden todettakoon vain se, että isäni itsemurha, kohta 8 vuotta sitten, niin karmea menetys kuin se minulle olikin, silti se toimi minulle viimeisenä sysäyksenä siihen, että luovun kaikesta järkeistämisestä elämäni suhteen, sillä tuota tapahtumaa en itselleni koskaan kyennyt järkeistämään, en vaikka loppuunasti kyllä yritin.
Tuosta luovuttamisesta alkoi matka, joka on nyt jatkunut parisen vuotta. Matka jonka aikana olen oppinut elämään elämää, vastaanottaen kaiken mitä sillä minulle on tarjolla, ilman jatkuvaa vastaanhangittelua.
Tänään käyskennellessäni pihalla miettien sitä, kuinka elämästäni ei puutu yhtään mitään. Heti järjellä ajateltuna, järkeni alkaa suoltaa ulos senkin seitsemänkymmentä erilaista asiaa, jota tarvitsisin. Totuus on kuitenkin se, että eläessäni rakkaudessa, minulle ei ole tarjolla mitään muuta kuin itselleni parasta kaikessa mahdollisessa elämääni liittyvässä asiassa.
Nyt esimerkiksi kuluneen reilun puolisenvuotta vallalla ollut taloudellinen ahdinko, on asia jonka kanssa olen järkeni ajamana tuskaillut itseni taas kerran hulluuden partaalle jo moneen otteeseen, tullakseni aina samaan pisteeseen. Pisteeseen, jossa järki vaikenee, sydämen alkaessa puhutella minua rakkaudellisesti lohduttaen. Ei sinulta mitään sellaista puutu, mitä ilman et tulisi tässä hetkessä toimeen.
Tälle aamua esimerkiksi ensimmäinen ajatukseni tai paremminkin harras toiveeni oli se, että oi jospa joku kaunis päivä saisin yhteydenoton, jossa minulle tarjottaisiin töitä. Ajattelin tuossa hetkessä olevani kykenemätön elämään ilman työtä. Hetken päästä huomasin huvittuneena miettiväni sitä, että olenhan tässä jo kohta 40 vuotta elänyt ilman varsinaista, säännöllistä toimeentuloa, enemmän tahi vähemmän kituuttaen. Tuon ajatuksen jälkeen huomasin taas päässeeni siihen rakkaudelliseen hyväksymisen tilaan, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille. Tilaan jossa tuolla pihalla käyskennellessäni minun teki mieleni vain heittäytyä pitkälleen maahan, nauttien puhtaasta, raikkaasta ilmasta, kevään tuoksuista ja linnun laulusta. Tuo tila on itselleni se tärkein asia elämässäni, jonka ymmärrän lahjana saaneeni, kun järkeistämisellä ajoin itseni melkein hulluuteen asti kaikkine pelkoineni. Tänään en pelkää. Saadessani elää rakkaudessa, minulta ei puutu mitään, mutta heti eksyttyäni johonkin tuosta turvallisesta tilasta, alan kuvitella tarvitsevani vaikka ja mitä. Tuo sekasortoinen tila nousee yhä tasaisin väliajoin vallitsevaksi ja tuossa kaaoksessa teen mitä käsittämättömämpiä ratkaisuja, ostellen autoja, moottoripyöriä tai jotakin muuta jota tuossa kaaoksessa kuvittelen tarvitsevani. Hetken päästä huomatakseni vain sen, ettei nuo tavarat minulle mitään hyvää sinällään antaneet.
Haluan siis tiiviisti pysytellä tässä turvallisessa rakkauden tilassa, jossa minulta ei puutu mitään. Silti ymmärtäen tässä hetkessä myös sen, että harhautuminen polulta on vain merkki ihmisyydestäni, tarpeestani kokea taas jotakin itselleni korvaamattoman tärkeää kasvuni matkalla. Luojan kiitos, kuten tuossa laulussa sanotaan, voin aina palata tuohon ristin juurelle. Ristin joka minulle symbolisoi puhdasta rakkautta. Rakkautta jossa ei ole sijaa pelolle, järjeistämiselle, saati toisen ihmisen tai itseni tuomitsemiselle. Rakkauteen, joka vapauttaa minut kaikista mahdollisista vaatimuksista itseni suhteen. Siis tilaan, jota koko elämäni yritin itselleni rakentaa mitä ihmeellisimmin keinoin, aina huomatakseni vain päätyväni samaan turvattomaan epätoivon tunteeseen, jossa ainoa ajatus oli epätoivo. Tänään en koe epätoivoa. Tänään koen rauhaa. Rakkaudessa eläen.
Kuten varmasti aikaisemmasta postauksestani voitiin päätellä, olen käynyt viimeaikoina melkoisen sisäisen taistelun, tullakseni tähän hetkeen, jossa kaikki vaikuttaa yhtä sekaiselta, mutta toisaalta äärettömän selkeältä. Selkeyttä asioihin lähinnä on tuonut se, että olen puhunut ja kirjoittanut asioista, jäsentäen ne itselleni realistisempaan muotoon. Ei elämä tähän(kään) lopu, päinvastoin alkaa taas kerran uudelleen.
Tuska on minulle tarpeellinen momentti. Se osoittaa minun harhautuneen omavoimaiseen taisteluun elämää vastaan, vaatimaan elämältä jotakin sellaista, mitä kuvittelen tarvitsevani, mutta joka samantien saavutettuna, menettää kokonaan merkityksensä.
Tämä sama on toistunut elämässäni useita kertoja. Loputtoman useita. Yleensä näin käy, kun luulottelen olevani jollain tavoin onnellisempi, saadessani jotakin sellaista mitä minulla ei vielä ole. Luojan kiitos, olen antautunut elämässäni sellaiselle tielle, jossa tuska on tuttu vieras, silloin kun eksyn tuolta tieltä hapuilemaan jotakin sellaista jota ilman en luule voivani elää.
No tässä hetkessä äärimmäisen hyvää on parikin asiaa. Ensiksikin se, että aikaisemmassa postauksessani kuvastunut suunnaton pelko on pois. Johtunee hyvin pitkälti siitä syystä, että olen puhunut asioista, saaden näin kutistettua mielikuvitukseni luomat pelot, samalla realismin vallatessa alaa. Olen lisäksi selvitellyt asioita, ottaen niistä kaiken selon, mitä tähän hetkeen niistä olen saanut. Positiivista tässä kaikessa on se, että vaikka itse hyvin suurella todennäköisyydellä tulen taas kerran maksaneeksi suhteettoman kovan hinnan yrittäjäkokeilustani, tällä kertaa tuosta kokeilusta ei joudu maksamaan minun lisäkseni kukaan toinen. Saamme pitää kotimme. Lisäksi saan mahdollisuuden kerrankin elämässäni ottaa vastuun omista vääristä valinnoistani, kantaen seuraukset yksin, ilman että olisin niitä kenenkään toisen harteille kaatamassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Toisaalta tämä viimeaikojen taistelu on palauttanut minut olennaisten asioiden ääreen. Tänään kävimme lasten kanssa retkellä, paistamassa nuotiolla makkaraa ja todella hauskaa oli. Ymmärsin tuolla retkellä sen, että minun tulee taas kerran palata siihen omaan pienuuteeni, oman sisäisenlapseni äärelle, löytääkseni totuuden omasta itsestäni. Tuo totuus kun ei löydy mistään tämän maailman tarjoilemista houkutuksista, päinvastoin, noihin houkutuksiin tuppaa hukkumaan koko ihmisyys, inhimillisyys.
Tänään olen kuitenkin äärettömän toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Tuo toivo onkin tässä hetkessä se tärkein asia minulle, sillä sen löytymisen myötä heräävät myös tuikitärkeät tuntemukset, kuten kiitollisuus ja usko elämään. Näiden tuntemusten kanssa taaplatessa elämäni ei voi olla muuta kuin hyvin. Näin tänään, tässä hetkessä vahvasti uskon.
Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.
Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.
Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.
Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.
Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.
Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.
Franciskus Assisialainen, ole hyvä:
Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.
Herra suo minun ennemmin lohduttaa, kuin etsiä lohdutusta, ymmärtää ennemmin kuin saada ymmärtämystä, rakastaa ennemmin kuin haluta rakkautta.
Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen
Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on pelkästään kertoa siitä, mitä sisälläni olen tuntenut viimeisinä vuosina, kiitos tuolloin löytämäni uskon elämääni. Olen suurimman osan elämästäni elänyt uskaltautumatta luottamaan keneenkään, ajatellen että elämässä tulee selvitä yksin. Avun pyytäminen olisi heikkoutta, jota ei hyväksytä tai joka tuomitaan samantien.
Kun elää elämäänsä totaalisen yksin yrittäen, elämästä katoaa sen perusolemus, ilo. Elämän muuttuessa sysimustaksi mössöksi, jossa jokainen päivä on eräänlainen henkiinjäämistaistelu siitä kuka on vahvin heikkoudessaan, kuka kaatuu kuolleena, kohtaamatta vapauttavaa heikkouden myöntämistä tietämättään yhtään sitä, millainen voimavara toiset ihmiset voivatkaan olla.
Minä pelkäsin ihmisiä. Kasvoinhan lapsuuteni peläten toisia ihmisiä, heidän ilkeytensä vuoksi. Koulukiusaamisen arvet näkyvät yhtä tietyissä tilanteissa, mutta tänään, kiitos löytämäni luottamuksen, osaan tarkastella noitakin tapahtumia hieman eteäämmältä, ymmärtäen niiden kuuluneen osana matkaani oleviin tapahtumiin jotka osaltaan ovat muovanneet minusta ihmisen joka tänään olen. En ole millään tavoin katkera. Päinvastoin, niin hassua kuin se onkin, olen kiitollinen kaikesta siitä vastatuulesta, joka elämässäni on puhkunut. Kiitos tuon tuulen, väsyin totaalisesti taistelemaan sitä vastaan, luovuttaen, pudoten polvilleni, rukoillen apua. Myöntäen etten yksinkertaisesti enää jaksanut jatkaa. Tuosta luovuttamisesta alkoikin uusi elämä. Elämä johon yhä edelleen kuuluu vastatuulta, mutta jossa perustalla vallitseva luottamus auttaa minua kääntymään vastatuulen osoittamaan suuntaan, onnistuen ennenpitkää liitelemään tuulen mukana, nauttien matkasta maisemien vaihtuessa yhä kauniinpiin.
Usko on minulle siinä jännä asia, etten koe millään tavoin olevani "uskovainen". Siis siinä merkityksessä, jona mina tuon sanan koen. Silti sikäli jos minulta asiasta kysytään, kerron eläneeni uskossa jo useamman vuoden ajan. Mikäli joku kysyisi sitä, million olen tullut uskoon, en sitä sinällään tarkkaan edes osaisi määritellä, koska tuo on ollut eräänlainen todella kivulias kasvuprosessi, johon on kuuluneet kaikki elämäni erilaiset tapahtumat, jotka ohjasivat minua rakkaudellisesti, mutta juuri tarvittavan rajulla tavalla kohtaamaan se omaan elämääni saumattomasti tässä hetkessä kuuluva oman rajallisuuden myöntäminen.
Monta kertaa asiaa pohtineena koen, että olen ollut uskossa jo lapsuudessani. Uskoen Taivaanisän pitävän minusta huolta, kun ei ollut ketään muuta johon turvautua armottomien ahdistusten ja pelkojen alla. Silti nuoruuden kynnyksellä tuon sinällään jo vahvaksi muodostuneen uskoni korvasi hetkellisen helpotuksen tuskaani tuoneet riippuvuudet, joiden alla kuvittelin etten enää koskaan tarvitsisi ketään. Muistan pää sekaisena uhonneeni usein sitä, että haista sinäkin maailma paska, minähän selviän, tuot sinä sitten tielleni mitä tahansa. No sitä mitä tahansa tulikin sitten enemmän kuin osasin aavistella. Reilun 10 vuoden sekakäyttöhelvetin aikana kun konkreettisesti katsoo kuolemaa silmästä silmään kysyen, että joko mennään, tulisi olla melkoisen umpikalloinen, jos ei tuolta selvittyään alkaisi miettiä omaa vakaumustaan kokolailla kriittisesti tutkaillen. SInällään jo kaikki 13 itsemurhayritystä, joita tuohon 10 vuoden periodille kuului tai paremminkin niistä hengissä selviäminen, luulisi olevan asia joka pistää miettimään sitä, että ehkä kenties on olemassakin jokin minua suurempi voima tämän kaiken kaaosmaisuuden taustalla. Voima joka tietää mikä minulle milloinkin on parhaaksi. Silti nuo helvetit eivät riittäneet riisumaan minusta sitä armotonta väärää ylpeyttä, vaan tarvittiin vielä vuosien kuritus raittiina eläessä, ennenkuin olin valmis kohtaamaan oman pienuuteni suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Isäni itsemurha. Parhaan ystäväni itsensä hengiltä juominen sekä toisen ystäväni äkillinen aivoinfarkti ja sitä seurannut puoleksi halvaantuminen sekä puhekyvyn totaalinen menetys, olivat vasta asioita, joiden edessä en enää jaksanut olla paskanylpeä, vaan murruin täysin. Itkin elämän vääryyttä, kiroten Jumalaa alinpaan helvettiin. Samalla hapuillen rukousta pyytäen voimia selvitä tuosta kaikesta selvästäpäin. Ja voimiahan annettiin, kun niitä nöyrästi pyysin.
Tänään ymmärrän sanonnan "Ihmiselle ei anneta enempää kuin mitä hän jaksaa kantaa" -merkityksen varsin kirkkaasti.
Saavutettuani henkisen pohjani, aloin hitaasti kasvaa uskomaan johonkin. Armottomat paniikinsekaiset pelot ohjasivat minua yhä syvemmälle itseeni. Se mistä tuo usko löytyi, on minulle yhä hieman mysteeri, eikä sillä sinällään ole niin väliäkään. Minulle riittää se, että vaikka miltä tuntuisi, niin taustalla on vankkumaton usko siihen, että kaikella on hyvää tekevä tarkoituksensa. Siis minulle rakkaudella räätälöitynä parasta mitä ikinä voin elämästä toivoa.
Nyttemmin katosin puoleksi vuodeksi tavoittelemaan maallista hyvää. Sillä seurauksella että olin menettää kaiken sen oikeasti tärkeän, mitä minulla elämässäni on. Onneksi tuska kasvoi siinä määrin sietämättömäksi, että olin taas valmis pyytämään apua ja ohjausta, tehdä tarvittavat ratkaisut, tavaten tarvittavia ihmisiä, saadakseni elämäni takaisin oikeille raiteilleen ennen kuin on liian myöhäistä. Puoli vuotta. Ääretön määrä tuskaa ja lopputuloksena riitti oivallus siitä, milä elämässä oikeasti on merkityksellistä. Usko. Tuohon turvaten, ollen valmis luopumaan kaikesta siitä maallisesta, mitä tuon kuluneen puolenvuoden aikana itselleni olin haalinut, elämäni sai taas avian ihmeellisellä tavoin kokonaan uuden suunnan. Tapasin ihmisiä, joita en koskaan aikaisemmin ollut tavannut. Jutellen avoimesti elämästäni. Saaden juuri ne tarvitsemani kultahippuset, ymmärtääkseni itse aiheuttavani itselleni turhaa kärsimystä, eläen avian liiaksi kuten itse haluan elää. Tänään en halua. Tänään haluan turvata johdatukseen. Luottaa siihen, että juuri ne oikeat, merkitykselliset asiat annetaan elämääni, kunhan itse pidän katseeni käännettynä siihen tärkeimpään, Vapahtajaamme. Jeesukseen Kristukseen.
Okei. Jos olet tähän asti jaksanut lukea ja tuo edellinen lause nosti karvasi pystöön, niin ennen kuin surffaat pois, pysähdy ihan hetkeksi miettimään sitä, miksi. Ehkä löydät jotakin sellaista, mitä et aikaisemmin elämässäsi ole tullut ajatelleeksi. Tai sitten et.
Se miksi tuon kirjoitin, johtuu vain siitä yksinkertaisesta asiasta, että elämäni ensimmäisen kerran, satoja ja taas satoja tekstejä nettiin väännettyäni, uskaltauduin kirjoittamanaan sanat Jeesus Kristus. Nuo sanat merkitsevät minulle kaikkea, mutta samalla niiden kirjoittaminen saati ääneen sanominen tuovat järkyttävän määrän häpeää. Tuo häpeä ei nouse niinkään siitä, että häpeäisin sitä, mitä ihmiset nyt minusta ajattelevat, tyyliin "ihme hihhuli", vaan tuo häpeä nousee siitä, että uskaltaudun ensimäistä kertaa koko elämässäni antamaan itsestäni jotakin niin salaista, jota en koskaan kuvitellut antavani. Altistun siis heikkoudelle. Hylätyksi tulemiselle. Juuri niille tunteille, joita olen koko elämäni paennut. Melkein päätyen ennenaikaiseen hautaan, kohtaamatta niitä koskaan. Nyt kohtaisin. Tuntuu muuten hyvältä.
Hylkäsitte minut sitten tahi ette. Se ei ole tärkeää. Tärkeää on olla aito. Oma itsensä. :)
