Olin viime viikolla Leena Lehtolaisen uuden Maria Kallio -dekkarin ”Minne tytöt kadonneet” julkaisutilaisuudessa. Odotin kirjailijan puheenvuoroa innolla. Maria Kalliot pesevät mielestäni mennen tullen remekset,mäet ja joensuut, joten pystyin vain arvailemaan, kuinka Lehtolainen valloittaisi minut painetun tekstinsä lisäksi myös puheillaan. Eipä valloittanut. Hämmensi sitäkin enemmän.
Lehtolaisen kirjojen itsevarma ääni ja kärkäs kerronta unohtuivat, kun kirjailija sai mikin. Lehtolainen oli aivan äärimmäisen miellyttävä, jopa lempeä ja jollakin tapaa ujo. Jonkin muun kohdalla nämä ominaisuudet olisivat olleet ihailtavia, mutta tässä tapauksessa ne sekottivat koko pakan. Missä oli se ääni, jonka olin olettanut kuuluvan? Kirjailija puhui toki painavaa asiaa. Antoi mielipiteensä maahanmuuttoasioista ja valtion linjasta, kritisoi Nalle Wahlroosia ja kertoi tutkimustyöstään. Tästäkin huolimatta minua alkoi unettaa. Kirjojen karisma oli jäänyt niiden sivuille.
Nelikymmenpäinen toimittajajoukko vahvisti entuudestaan käsitystäni, että hyvä kirjoitustaito ei takaa varmuudella lahjoja puhepuolella. Hemmetin hyvät kirjoittajat, jotkut ihailemani tyypit, kysyivät kysymyksensä niin hiljaa ja epävarmasti, että mieleeni hiipi sama tunne kuin esitelmäänsä pitävien oppilaideni kanssa koululuokassa: Olisi tehnyt mieli katsoa silmiin, hymyillä kannustusilmeellä ja kuiskata ”hyvin se menee”.
Vaikka olenkin usein uskonut kirjoitusten heijastavan kirjoittajansa persoonaa, en voi olla enää kyseenalaistamatta omia käsityksiäni. Ehkä kirjan ääni ei olekaan kirjailijan. Ja jos onkin, onko suustamme ulos tuleva ääni sitten jonkin muun kuin itsemme. Toisaalta. Seksiblogini aikaan joku lukija oli vakuuttunut, että kirjoittamani tekstin takana pitää olla viisikymppinen äijä, koska eihän tällä naamalla niitä juttuja kirjoiteta. Samalla tavalla jopa oma äitini ei tunnistanut minua novellin takaa. Millaiseksihan poliisin piirtäjä kuvaisikaan meidät, jos ainoa vinkki olisikin painomusteessa?