Hc-porno, väkivalta ja rasistiset mielipiteet. Niistä täällä maassa on ilmeisesti ihan luvallista puhua. Monenkaan korvia ei kuumota, olemmehan niin avarakatseisia.
Mutta kun joku sitten erehtyy kääntämään puheen Jumalaan – ja vieläpä positiiviseen sävyyn – muuttu tilanne usein täysin. Hihhuli, jeesustelija... Maassa, jossa 80% kansasta kuuluu kirkkoon (johon Jumala tietoni mukaan on työsuhteessa) on noloa myöntää tunnustavansa väriä. Eikös tämä ole vähän sama kuin liittyisi demareihin, jonka jälkeen aloittaisi armottoman Urpilaisen dissaamisen?
Ne keitä uskosta puhuminen ei hävetä, löytyy kristillisen kirjakaupan hyllyltä. En ole tällaiseen kauppaan koskaan eksynyt, mutta yhden kristillisen kirjan olen sentään lukemus. ”Kalliolla” kertoo Mika Piirosesta, 25-vuotiaana veneonnetomuudessa loukkaantuneesta SM-tason koripalloilijasta, jonka elämän jysäytti uusiksi päähän lentänyt veneen mottoori. Kauheasta tapaturmasta huolimatta vieläkin suurempi Piirosen elämää ravistellut pamaus oli kuitenkin uskoon tuleminen. ”Kalliolla” kertookin konkreettisesta elämässä pysymisen kamppailusta, sekä rukoilun siivittämästä uskon asioiden pohdiskelusta.
Kirjan lukeminen herätti kummallisen olon (eikä pelkästään yksityiskohtaisen onnettomuusselostuksen takia). Omasta avoimuudestani huolimatta, ainoa keltä ”siunauksen ” toivottelu ei kuulosta mielestäni kummalliselle, on 93-vuotias mummoni. Ja häneltäkin vain siksi, että sota-aikaan ei kai muuta voitu toivotella. Nyt kirja avasi kuitenkin oven maailmaan, jossa Jumala ja uskosta puhuminen ei olekaan vain mummojen homma.
Ja vielä paluu alkuun: Miksi Jumalasta puhuminen saa niin monen kiusaantuneeksi? Ja miksi me kuulumme kirkkoon, jos sen perusidean omaksumisessa on jotain noloa?
SALOKAS, ANNA 2009: Kalliolla. Nuoren koripalloilijan Mika Piirosen tarina. Gummerrus: Jyväskylä. Päiväosakeyhtiö.