Aina tasaisin väliajoin on kaivettava kulunut Shoe Box esiin, syötävä litroittain jädeä ja uppouduttava ”Sinkkuelämän” vaaleanpunaiseen maailmaan.
Carrie oli minulle teinivuosien tyylimentori ja rakkauselämän lyyrinen tulkki. Kun rakastuu oikein todella, on vaikeaa hyväksyä lemmitystään paljastuvat huonot puolet. Nyt rakkaussuhteeni kenkälaatikkoon on alkanut kuitenkin rakoilla. Ja syy löytyy juuri Carriesta!
Naisten seksielämän sanotaan vapautuneen ”Sinkkuelämän” myötä. Tämän väitteen on keksinyt luultavammin mies. Kun on katsonut jaksoja vuodesta toiseen, on tajunnut, että Carrie on todellisuudessa sivistelevä pikku hempukka, joka kauhistuu suihinottokeskusteluista ja punastuu puhuttaessa kaverin gynekologikäynnistä.
Taidankin syyttää Carrieta siitä, että edelleenkin hyväksyttävin tyttö on se, joka ei puhu liikaa. Se, joka miellyttää miehiä vällyjen välissä, eikä tee numeroa omista tarpeistaan. Uskallanpa väittää, että hän on myös osasyy passiivisiin prinssinodottelijoihin: Hän oli aikaansaamattomin sinkkutyttö ja sai silti prinssin sekä puolivaatehuonetta.
Hienosti markkinoitu illuusio tasa-arvosta. Melkein menin lankaan!
Pettymykseni viekin ajatukseen, josko joku kirjoittaisi tv-sarjan, jossa nainen saisi olla söpö, kaunis ja älykäs olematta ingalsinlaura. Ja toimeliaskin vielä ilman kyynistä sivuhenkilömirandan osaa.
Vai onko tv:llä lopulta mitään väliä? Ehkei se siltikään pystyisi vaikuttamaan siihen jakoon, jossa nainen voi kuulua ainoastaan kahteen ryhmään: lumppuihin tai neitsyisiin, samanthoihin tai carrieisiin.