Viittäkymmentä lähestyvä ylempi toimihenkilönainen, jonka lyhyet hiukset on värjätty lämpimällä vaalean sävyllä ja leikattu muotoon, päällä kauluspaita, jalassa rokkikeikan kunniaksi farkut ja viiden sentin tylsät mutta tyylikkäät, järkevät korkokengät. Raisuimmat vetävät päälleen vielä vyötärömittaisen, tyköistuvan nahkatakin. Siinä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan konsertin tyypillinen kävijä. Tälle porukalle on lähes mahdotonta järjestää bileitä, erityisesti kun Huvilateltan sisustus pitkine penkkeineen ja rajattuine vip-katsomoineen on sellainen, että se aktiivisesti vastustaa kaikkea juhlintaa. Viime viikolla kaksi bändiä yritti, toinen onnistui.
Keskiviikkona esiintyi Staff Benda Bilili, kongolaisista polion vammauttamista entisistä katumuusikoista koostuva ryhmä. Sitä oli saapunut katsomaan edellä mainitun naisryhmän puukäpyläversio, jonka hiukset on värjätty punertavalla sävyllä ja kaulassa roikkuu batiikkihuivi.
Staff Benda Bilili on vaikuttava näky. Ryhmän vanhemmat jäsenet työnnetään paikalle pyörätuoleissa. Päällä on puvut, kaulassa blinbling-käädyt ja päässä glitterillä päällystetty herrainhattu. Wau! Aika kauas on tultu vuodesta 2005, jolloin ranskalainen dokumenttiryhmä löysi rutiköyhät muusikot treenaamasta eläintarhasta, alkoi kuvata heitä käsittelevää elokuvaa ja teki heistä tunnettuja koko maailmassa. Batiikkihuivitädit ovat suunnilleen niin kaukana kinshasalaisesta köyhästä katumuusikosta kuin mahdollista, mikä ehkä kirvoitti seuraavan suopean kommentin:
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?
Staff Benda Bililin musiikki on sekoitus afrikkalaisrytmejä, rumbaa, reggaeta ja r´n´b:ta. Se soi vakuuttavasti ensitahdista lähtien, puukäpylänaiset heiluvat katsomossa rytmikkäästi.
Bändi on ilmeisesti tottunut siihen, että heidän keikoillaan jorataan. Huvilateltta ei joraa, vaikka hymyileekin kannustavasti. Osa ihmisistä lähtee tanssimaan, mutta tanssi kuihtuu heilunnaksi ja hyväksyväksi hymyksi. Staff Benda Bilili soittaa todella vakuuttavasti, musa on hyvää, mutta yleisö taitaa tuntua kylmältä, eikä siis ansaitse nähdä muusikoiden silmiä. Aurinkolasit pysyvät päässä. Pyörätuoliin sidotut muusikot eivät ymmärrettävästi paljoa riehu, tanssivat kuitenkin. Ryhmän nuorisovahvistus, omatekoista säilyketölkistä ja sähköjohdonpätkästä rakennettua soitinta vinguttava Roger Landu, liikkuu sitäkin enemmän. Hän säätää soittimen kanssa koko ajan. Siis ihan koko ajan. Tiedättekö ne aloittelevat bändit, joiden basistit eivät voi olla säätelemättä vahvistimia, monitoria, piuhoja, ulostuloja ja muuta tekniikkaa kesken keikan? Sama fiilis.
Yhteenvetona: bändin tarina on kiinnostava ja mediaseksikäs, soitto on taitavaa, biisit hyviä, keikka tylsä.
Jotain aivan muuta tarjosi lauantain Shantel. (Lupaan, että tämä on viimeinen blogaus, jossa hehkutan Shantelia). Balkan-diskon keisaria oli saapunut katsomaan keski-iältään tyypillistä huvilatelttakävijää huomattavasti nuorempi jengi, keski-ikä 25 vuoden kieppeillä, moni asianmukaisen Balkan-henkisesti pukeutunut. He olivat päättäneet, että 28 euron lipuille on saatava vastinetta. (Taide kuuluu kaikille? Näillä lippuhinnoilla? PAH.) En ole ikinä nähnyt, että teltan edustan tanssilattia olisi täynnä ennen kuin illan pääartisti aloittaa. Yleensä esiintyjä saa huhkia puoli keikkaa, jonka jälkeen joku innostunut ehkä uskaltautuu tanssimaan. Nyt asiaan varmasti vaikutti loistava lämppäri, suomalainen (anteeksi, Borduriasta kotoisin oleva) Orkestar Bordurka, jonka Balkan-henkiset, slaavilaisia melankoliaa tapailevat sävelet vetivät vallan hyvin vertoja pääesiintyjälle.
Voi teitä, jotka ette rynnänneet lavan eteen kun siellä oli vielä tilaa! Teille ei Shantel flirttaillut, ei istunut päällenne laulamaan, ei roiskinut päähänne vettä virvelirummun päältä eikä suihkuttanut päällenne shampanskajaa. Mutta epäilemättä miehen karisma, hänen maailman tanssittavimmat biisinsä ja tiukasti tarttuvat melodiansa sekä yhdeksänhenkinen orkesterinsa kantoivat teltan perälle vip-katsomoon asti. Ainakin koko teltta seisoi, tanssi ja hurrasi. Ennennäkemätöntä.
Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti, molemmilla kerroilla Club Balkan Feverissa dj-setillään. Jos on pakko valita, valitsen kuusituntisen dj-setin intiimillä klubilla. Onneksi ei tarvitse valita. Shantel on niin mahtava.
9 kommenttia
Anonyymi
31.8.2010 09:45
Juhlaviikkojen lippujen hinta on todella korkea. Sen takia kaikki tapahtumat on kansoitettu ylemmillä toimihenkilöillä. Juhlaviikoille on viime vuosina yritetty tuoda nuoria kiinnostavaa ohjelmaa, mutta ilmeisesti Juhlaviikkojen johdossa työskentelevät ylemmät toimihenkilöt eivät ymmärrä, että nuoret pitää poissa lippujen hinnoittelu, ei epäkiinnostava ohjelma.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
31.8.2010 16:13
Toi "Taide kuuluu kaikille" jaksaa naurattaa vuodesta toiseen, sen verran ivalliseksi se muuttuu kun kelaa just lippujen hintoja ja niiden edellyttämää tulotasoa.
Vaikka jostainhan ne rahat kai tähänkin hupiin pitää repiä...
(Shantel oli tosiaan erittäin hyvä.)
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
31.8.2010 18:33
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Todella yleinen suhtautuminen vammaisiin taiteilijoihin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
31.8.2010 22:49
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
"Todella yleinen suhtautuminen vammaisiin taiteilijoihin."
Ja Afrikkalaisiin taiteilijoihin.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
1.9.2010 11:09
Todella yleinen suhtautuminen vanheneviin naisiin.
Mitä lippujen hintaan tulee, niin 50centin konserttiin riitti kakaroita, vaikka setti maksoi tuplasti telttahintoihin verrattuna. Ei se hinnoittelu, vaan se hienostelu karkottaa.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
1.9.2010 12:36
50 Centin keikka on yksittäinen, kallis tapahtuma. Juhlaviikot on festari, jossa on ideana että mennään useampaan tapahtumaan. Näin yhteishinnasta tulee tuntuvampi.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
1.9.2010 23:05
""Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?"
Täti siis sanoo, että tosi taitavaa muusikkoa on arvostettava osaamisestaan. Etkö muka ole samaa mieltä? Silloin oltaisiin hukassa, jos paskoja taiteilijoita kehuttaisiin valheellisesti, koska he ovat köyhiä ja vammaisia. Köyhien ja vammaisten aktivointitoimintaa voi toki tukea vaikkapa aplodien muodossa tai ostamalla pääsylipun, mutta se on eri asia kuin taitavan muusikon diggaaminen.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
4.9.2010 12:09
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
"Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?"
"Täti siis sanoo, että tosi taitavaa muusikkoa on arvostettava osaamisestaan."
Minä tulkitsen tuollaisen sävyn niin, että täti on tullut katsomaan jotain vammaista ulkomaanelävää ja sitten hämmästyy, että se osaakin soittaa. "On arvostettava ihan muusikoina" vihjaa, että tädin mielestä heitä arvostetaan ensisijaisesti jostain muusta syystä.
Vastaa kommenttiinVastaa kommenttiin
Anonyymi
7.9.2010 13:48
"Minä tulkitsen tuollaisen sävyn niin, että täti on tullut katsomaan jotain vammaista ulkomaanelävää ja sitten hämmästyy, että se osaakin soittaa."
Eli vammaisia ulkolaisia muusikoita ei pitäisi mennä katsomaan? Tai ainakaan ei saa tuntea myötätuntoa heitä kohtaan?
""On arvostettava ihan muusikoina" vihjaa, että tädin mielestä heitä arvostetaan ensisijaisesti jostain muusta syystä."
Vastaa kommenttiinTuskin ketään ulkolaisuuden tai vammaisuuden takia arvostetaan. Ne eivät tietenkään ole esteitä sille. Joka tapauksessa täti loppujen lopuksi arvosti muusikoiden osaamista.
Vastaa kommenttiin