Suopeat batiikkihuivinaiset

Viittäkymmentä lähestyvä ylempi toimihenkilönainen, jonka lyhyet hiukset on värjätty lämpimällä vaalean sävyllä ja leikattu muotoon, päällä kauluspaita, jalassa rokkikeikan kunniaksi farkut ja viiden sentin tylsät mutta tyylikkäät, järkevät korkokengät. Raisuimmat vetävät päälleen vielä vyötärömittaisen, tyköistuvan nahkatakin. Siinä Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltan konsertin tyypillinen kävijä. Tälle porukalle on lähes mahdotonta järjestää bileitä, erityisesti kun Huvilateltan sisustus pitkine penkkeineen ja rajattuine vip-katsomoineen on sellainen, että se aktiivisesti vastustaa kaikkea juhlintaa. Viime viikolla kaksi bändiä yritti, toinen onnistui.

Keskiviikkona esiintyi Staff Benda Bilili, kongolaisista polion vammauttamista entisistä katumuusikoista koostuva ryhmä. Sitä oli saapunut katsomaan edellä mainitun naisryhmän puukäpyläversio, jonka hiukset on värjätty punertavalla sävyllä ja kaulassa roikkuu batiikkihuivi.

Staff Benda Bilili on vaikuttava näky. Ryhmän vanhemmat jäsenet työnnetään paikalle pyörätuoleissa. Päällä on puvut, kaulassa blinbling-käädyt ja päässä glitterillä päällystetty herrainhattu. Wau! Aika kauas on tultu vuodesta 2005, jolloin ranskalainen dokumenttiryhmä löysi rutiköyhät muusikot treenaamasta eläintarhasta, alkoi kuvata heitä käsittelevää elokuvaa ja teki heistä tunnettuja koko maailmassa. Batiikkihuivitädit ovat suunnilleen niin kaukana kinshasalaisesta köyhästä katumuusikosta kuin mahdollista, mikä ehkä kirvoitti seuraavan suopean kommentin:
"Mutta kyllä meidän on arvostettava heitä ihan muusikoina, ovathan he tosi taitavia."
Mitähän täti oli tullut katsomaan, jollei muusikoita?

Staff Benda Bililin musiikki on sekoitus afrikkalaisrytmejä, rumbaa, reggaeta ja r´n´b:ta. Se soi vakuuttavasti ensitahdista lähtien, puukäpylänaiset heiluvat katsomossa rytmikkäästi.

Bändi on ilmeisesti tottunut siihen, että heidän keikoillaan jorataan. Huvilateltta ei joraa, vaikka hymyileekin kannustavasti. Osa ihmisistä lähtee tanssimaan, mutta tanssi kuihtuu heilunnaksi ja hyväksyväksi hymyksi. Staff Benda Bilili soittaa todella vakuuttavasti, musa on hyvää, mutta yleisö taitaa tuntua kylmältä, eikä siis ansaitse nähdä muusikoiden silmiä. Aurinkolasit pysyvät päässä. Pyörätuoliin sidotut muusikot eivät ymmärrettävästi paljoa riehu, tanssivat kuitenkin. Ryhmän nuorisovahvistus, omatekoista säilyketölkistä ja sähköjohdonpätkästä rakennettua soitinta vinguttava Roger Landu, liikkuu sitäkin enemmän. Hän säätää soittimen kanssa koko ajan. Siis ihan koko ajan. Tiedättekö ne aloittelevat bändit, joiden basistit eivät voi olla säätelemättä vahvistimia, monitoria, piuhoja, ulostuloja ja muuta tekniikkaa kesken keikan? Sama fiilis.
Yhteenvetona: bändin tarina on kiinnostava ja mediaseksikäs, soitto on taitavaa, biisit hyviä, keikka tylsä.

Jotain aivan muuta tarjosi lauantain Shantel. (Lupaan, että tämä on viimeinen blogaus, jossa hehkutan Shantelia). Balkan-diskon keisaria oli saapunut katsomaan keski-iältään tyypillistä huvilatelttakävijää huomattavasti nuorempi jengi, keski-ikä 25 vuoden kieppeillä, moni asianmukaisen Balkan-henkisesti pukeutunut. He olivat päättäneet, että 28 euron lipuille on saatava vastinetta. (Taide kuuluu kaikille? Näillä lippuhinnoilla? PAH.) En ole ikinä nähnyt, että teltan edustan tanssilattia olisi täynnä ennen kuin illan pääartisti aloittaa. Yleensä esiintyjä saa huhkia puoli keikkaa, jonka jälkeen joku innostunut ehkä uskaltautuu tanssimaan. Nyt asiaan varmasti vaikutti loistava lämppäri, suomalainen (anteeksi, Borduriasta kotoisin oleva) Orkestar Bordurka, jonka Balkan-henkiset, slaavilaisia melankoliaa tapailevat sävelet vetivät vallan hyvin vertoja pääesiintyjälle.

Voi teitä, jotka ette rynnänneet lavan eteen kun siellä oli vielä tilaa! Teille ei Shantel flirttaillut, ei istunut päällenne laulamaan, ei roiskinut päähänne vettä virvelirummun päältä eikä suihkuttanut päällenne shampanskajaa. Mutta epäilemättä miehen karisma, hänen maailman tanssittavimmat biisinsä ja tiukasti tarttuvat melodiansa sekä yhdeksänhenkinen orkesterinsa kantoivat teltan perälle vip-katsomoon asti. Ainakin koko teltta seisoi, tanssi ja hurrasi. Ennennäkemätöntä.
Shantel on vieraillut Suomessa kahdesti, molemmilla kerroilla Club Balkan Feverissa dj-setillään. Jos on pakko valita, valitsen kuusituntisen dj-setin intiimillä klubilla. Onneksi ei tarvitse valita. Shantel on niin mahtava.