Ystäväni aloitti terapian. Kolmenkymmenen elinvuoden, yhden avioeron ja kahden maan jälkeen oli aika miettiä kunnolla, missä oikein mättää. Kallonkutistajan ja setelinipun jälkeen valaistuminen koitti: kaiken pahan alku ja juuri löytyi lapsuudenperheestä. Yllättääkö ketään?
Perhe-elämän ihmeellisyys piilee siinä seikassa, että lapsena ei tajua oman perheensä kummallisuuksia, ja sitten kun ymmärrys alkaa kasvaa, on jo liian myöhäistä. Tavat ja ajatusmaailma ovat syövyttäneet aivot jo niin, että kohta sitä ollaan itse siirtämässä sukurasitteita uudelle sukupolvelle. Jotkut ovat kutsuneet sitä evoluutioksi.
Miina Supisen ”Liha tottelee kuria” on kertomus perheestä, joka ensin vaikuttaa liian oudolle ollakseen totta, mutta tarkemmin mietittynä kaikki osaset paljastuvatkin tosielämästä poimituille. Nukkekotimaisten kulissien takaa pilkahtelevat aviorikoksen tehnyt äiti, epävarma teini, seksirajoja etsivä yliopisto-opiskelija ja todellisuudentajunsa kadottanut isihahmo. Kuka voisikaan sanoa, että rooli perheen kesken on aina se sama, jonka muulle maailmalle esitämme.
Miina Supisen teosta on sanottu hauskaksi. Minusta se on tarkkanäköinen, melankolinen ja ennen kaikkea lapsenomaisen tuore. Hauskaa on nokkela kieli, kuin vahingossa tipahtelevat huomiot arkielämän raadollisuudesta.
”Katariina houkutteli Astran kahvilaan viinerille. Astra ei tiennyt, että Katariina oli halunnut jättää uimisen väliin Astrassa mahdollisesti näkyvien, mahdollisesti kiusallista huomiota herättävien ruhjeiden takia. Sadomasokismia, Katariina oli ajatellut, miksi herran nimessä minulla oli niin omituisia ja nolostuttavia lapsia?” Supinen 2010: 190
Terapiassa käyneellä ystävälläni menee nyt paremmin. Ainakin hän on oppinut tunnistamaan itsestään ne kieroutumat, jonka viisitoista ensimmäistä elinvuotta iskostivat hänen mieleensä. Vai onko sittenkin niin, perhe olikin vain näppärä syntipukki todellisen itsetutkiskelun sijaan? Voisiko vika olla ihan omassa persoonassamme?