Pesisväki on tänä keväänä ihmetellyt uutta sääntöä, jolla yritetään kitkeä lajista villi provosointi pois pelirangaistuksen uhalla. Monet ovat pitäneet tätä tunteen tappajana, ja lehdistökin nimesi säännön jo ”hanurisäännöksi”.
Pahimmat törkeydet karsiva säännöstö on vain hyvä asia. Pesäpallo on etenkin takavuosina tunnettu kärjistetysti lajina, jossa maaseudun isännät purkavat työpäivän kasaamat patoutumat huutelemalla vierasjoukkueen pelaajille, ja yleensä saaneet vielä vastauksia, jotka eivät aivan kaikkia käyttäytymisnormeja täytä. Pahimmillaan ilmiö oli nähtävissä joka ottelussa. Katsomon pahin rääväsuu sai nopeasti monologistaan vierasjoukkueen pelaajan ansiosta dialogin. Tämän jälkeen koko katsomonosa yhtyi kuoroon ja unohti kaiken tapakasvatuksensa kotiin.
Vaikka pahimmat ylilyönnit säännön ansiosta ehkä saadaankin pois, ei tunnetta ja provosointia koskaan pysty tappamaan pesäpallon tyylisestä lajista. Se on turha pelko. Provosointia on kuitenkin niin monenlaista. On rafaelnadalmaista vastustajaa ärsyttävää hidastelua, on valentinkonosmaista tuijottelua ja virnuilua sekä on myös vähän ylivedettyä tuulettelua, mikä saa epäonnistujan sapen kiehumaan varmasti. Tämän osaa pesäpallossa etenkin Kouvolan Sami Partanen.
Ei pelkkä ylilyöntien poisto vielä tunnetta tapa. Vasta kun pelaajat määrätään tuulettamaan onnistumisia Neuvostoliiton kiekkojoukkueen tapaan ilman hymynkaretta, voi sanoa että tunne on kuollut.
