Toinen mahdollisuus

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen aamupäivälle sain varmistuksen siitä että reissutyö jatkuu useamman vuoden ajan. Tämä kaikki on kohdallani sen verran uutta, etten vieläkään aivan täysin tätä kaikkea ole pystynyt käsittämään.

Ihminen joka on neljän vuosikymmenen ajan etsinyt omaa paikkaansa, tehden hyvin erimittaisia sekä erilaisia pätkätöitä, pääsääntöisesti joko ollen joutonomi tai opiskelija, joutuu hetken tuumaamaan tilannetta, jossa toteaa saavansa tehdä työtä jota oikeasti koko sydämestään rakastaa.

Toisaalta tässäkin, aivan samoin kuin elämässäni yleensä, minun tuli kulkea monta mutkaa saavuttaakseni tämän hetken. Toisaalta tänään ymmärrän kaiken tuon kiertelyn, kuin valmistaneen minua kohtaamaan tämä hetki. Ilman tuota säntäilyä, tuskin nimittäin kykenisin keskittymään tähän työhön sillä tavoin kuin mitä tässä hetkessä koen kykeneväni.

Olen elämässäni lähes poikkeuksetta etsinyt helpointa tietä onneen. Ymmärtämättä yhtään sitä, että juuri tuosta johtuen, onni on vain paennut luotani. Olen kuin sokkona säntäillyt edestakas, ajatellen että tuon seuraavan kulman takana tuo onni on.

Jotenkin nyt ymmärrän sen, ettei onni ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt. Sisäistääkseni tuon asian, minun oli toistamiseen viime vuoden lopulla havahduttava tilanteeseen, jossa totesin olevani taloudellisesti umpikujassa. Pääsemättä enää mihinkään suuntaan. Vasta myönnettyäni hävinneeni tuon taistelun, kykenin luopumaan siitä lähes itsepintaisesta elämäni käsikirjoittamisesta, jonka seurauksena olin itseni tuohon umpikujaan kuin tahtomattani ajanut.

Vaikeuksien kautta voittoon-lausahdus ei voisi kohdallani osua enempää oikeaan. Juuri tässä hetkessä nimittäin istun kotini sohvalla, kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien kiitollisena sitä, että mikäli mikään asia olisi elämässäni tullut minulle helpommalla, en tässä hetkessä osaisi sitä oikealla tavalla arvostaa.

Esimerkkejä tästä minulla on lukuisia. Vasta koettuani totaalisen yksinäisyyden, ymmärsin mikä käsittämätön voimavara aidot ystävät ovat. Vasta lähes menetettyäni toistamiseen pitkän parisuhteen, opin ettei parisuhde merkitse sitä että kaksi ihmistä sulautuu yhteen, eläen kuin symbioosissa. Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen side, jossa kumpikin on ja saa olla oma erillinen itsensä, silti ollen yhtä. Raha on ollut minulle aina vain väline, jolla tyydyttää pakonomaisia riippuvuuksiani. Tänään tuo asia on minulle ehkä jo enemmän sitä mitä sen oikeasti kuuluu olla, eli väline jolla ruokitaan itsensä sekä lapsensa, hankitaan katto päänpäälle ja vaatteita niskaan. Koti oli minulle aikaisemmin paikka, johon paettiin pahaa maailmaa, mutta tänään se on paikka joka on siellä missä sydämeni on. Eli toisin sanoen, reissussakin ollessani, kykenen kokevani olevani kotona, koska sydämeni ollessa mukana matkalla, on siellä mukana myös minulle rakkaat ihmiset sekä tämä aikaisemmin mainitsemani turvapaikka. Työ on ollut minulle aikanaan asia jota ihmiset pakosta tekevät ja sen vuoksi olen parhaan kykyni mukaan sitä yrittänyt vältellä. Tänään työ on minulle monin tavoin samaa kuin mitä oma osuuteni muutoinkin elämässä tässä hetkessä on, eli osaltani auttaa ja tukea ihmisiä löytämään elämässään se pikkiriikkinen toivonkipinä, minkä ohjaamina kuin itsestään se lähtevät kulkemaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Olen saanut elämältä paljon. Itseasiassa kaiken. Toisaalta juuri se että koska tuo ei ole tullut helpolla, on ehkä juuri se syy, miksi tässä hetkessä tuota kaikkea niin suunnattomassa arvossa juuri pidänkin. Minulta ei puutu mitään. Kaikki se mikä elämässäni jollain tasolla odottaa korjaamista, on vain lista asioita, joiden korjaantumisen aika ei ole vielä käsillä. Silti tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikki korjaantuisi ja siihen luottaen voinkin hengittää syvään ja kiitollisena sitä tietoisuutta että kaikki on itseasiassa tässä hetkessä juuri oikealla paikallaan.

Lopuksi haluan toivottaa juuri sinulle oikein aurinkoista, siunattua keskikesän juhlaa. Minä rauhoitun nauttimaan tästä juhlasta perheeni kanssa. Tehden hyvin pitkälti niitä samoja arkisia askareita, mitä muinakin perjantai päivinä olen tottunut tekemään. Onhan elämä juuri nyt, ilman juhannustakin yhtä juhlaa.

Kiitos että kuljet matkallani mukana.

Olen viime viikot huomannut eläneeni siltä pohjalta, että olen jatkuvasti ajatellut elämästäni puuttuvan jotakin oleellista. Jotakin sellaista, mitä ilman en kykene kokevani olevan tasapainossa. Eilisessä illassa oli hetkellisesti jotakin maagista. Koin hetken ajan elämässäni kaiken olevan juurikin oikeilla paikoillaan.

Käyn säännöllisesti vertaisryhmissä, joissa voin saman kokeneiden ihmisten kanssa jakaa omaa elämääni, saaden samalla heijastuksia omasta minuudestani. Huomasin toisia kuunnellessani kadonneni omien vaatimusteni alle. Oivalsin nimittäin tavoitelleeni jotakin sellaista mitä en tarvitse ollakseni onnellinen, alkaen samalla pitämään itsestäänselvyytenä kaikkea sitä mikä minulle on tässä hetkessä tärkeintä.

Tiedän että minulta ei tämän hetkisessä elämässäni puutu yhtikäs mitään sellaista, jonka vuoksi voisin ajatella olevani kykenemätön kokemaan kiitollisuutta. Joku heitti hyvän kysymyksen, mitä kiitollisuus sitten on?

Minulle kiitollisuus yksinkertaisimmillaan on selkeää tietoisuutta siitä kaikesta hyvästä mitä elämä on minulle siunannut. Kun saan kiinni tuosta olosta, kaikki tuntuu olevan oikealla paikallaan, ilman että minun tarvitsisi juuri nyt tehdä yhtään mitään. Eilen illalle oivalsin hakevani elämässäni taas jotakin sellaista, mikä varmasti asettuu aloilleen, kunhan ymmärrän lakata sitä kuin pakonomaisesti vaatimasta. Miten tähän päätelmään sitten päädyin?

Huomasin tuolla ryhmässä puhuvani siitä, kuinka päihteiden käytössä minun tuli päätyä totaaliseen umpikujaan, ymmärtääkseni sen, etten yksin kykene ratkaisemaan päihdeongelmaani. Sama kuvio toistui ja toistuu yhä erilaisten riippuvuuksien kohdalla. Kun ihminen on oman pakonomaisuutensa orjana, suhteessa johonkin aineeseen tai toiminnalliseen juttuun, hän ei ymmärrä omaa tilaansa, eikä sen vuoksi tule halukkaaksi muutokseen, ennen kuin tuo kyseinen ongelma aiheuttaa niin mittavaa kipua, että siinä pysyttäytyminen käy kipeämpää, kuin miltä muutoksen tuoma pelko kipuna aiheuttaa.

Olen kokenut tämän päihteissä. Lääkkeissä. Uhkapelaamisessa ja viime aikoina myös suhteessa omaan elämääni. Luoja tietää, olen yrittänyt kaikin käytettävissä olevin voimavaroin järjestellä elämääni, tullakseni toteamaan vain sen, etten tule siinä ikinä ominvoimin onnistumaan. Aivan samoin kun en onnistunut suhteessa riippuvuuksiini. Lisäksi jouduin aikanaan toteamaan saman suhteessa omiin suunnattomiin pelkotiloihini. Silti tässä hetkessä saan elää tätä päivää vapaana pelosta. Vapaana noista itseäni ja läheisiäni tuhoavista riippuvuuksista. Mitä tämä vapaus sitten minulta vaati? Sen tosiasian myöntämisen että tarvitsen näihin ongelmiini apua. Saman asian joudun myöntämään suhteessa omaan elämääni ja sen kaoottisuuteen nähden. Yksin en yksinkertaisesti saa elämääni järjeslelyksi. Tarvitsen siihen toisia ihmisiä ja oman ymmärrykseni mukaisen jumalan apua. Mutta aivan ensimmäisenä minun tulee pysähtyä paikoilleni. Sillä mitä kovempaa yritän juosta kiinni tuota tavoitettani, sitä kauemmas siitä näytän harhautuvan. Tuon pysähtymisen hetki on käsillä. Sen verran suurta kipua olen viime päivät saanut kokea. En enää yksinkertaisesti jaksa juosta. Haluaisin pysähtyä. Myöntää epäonnistuneeni. Nostaa reilusti kädet ylös, ja kyynelehtien huutaa että tarvitsen apua. Auttakaa hyvät ihmiset.

Tästä kaikesta seuraa seuraava ongelmani. Vääränlainen ylpeys. Ajattelen jo tätä kirjoittaessani sitä, kuinka kiittämätön olen, sillä monella muulla on asiat tässä hetkessä paljon huonommin kuin minulla. Silti sisälläni joku huutaa apua. Haluan vain yhtä asiaa elämässäni. Säännöllisen tulonlähteen, jolla saattaa oman talouteni tasapainoon. Sillä tiedän sen jälkeen kykeneväni auttamaan taas osaltani muita. Väsymykseni tai liki käsittämättömän tuntuinen uupumukseni juontaa siitä, että yritän auttaa muita, samalla ollen äärimmäisen huolestunut omasta tilanteestani. Jotenki vaivun johonkin ihmeelliseen epätoivoon asioissa. Toisaalta ymmärrän järjellä ajateltuna tämän johtuvan siitä, että ihmisen sietokyky on rajallinen. Kun yrittää yrittäjänä, todetakseen kaksi vuotta elämäänsä taaksepäin katsoessaan eläneensä käytännössä tuloitta, ei kait ole ihme jos puseroon hiipii jo hetkellinen epätoivo. Toisaalta yhden konkurssin ja velkahelvetin läpikäyneenä, en halua luovuttaa. Haluaisin vain tänään tehdä työtä josta suunnattomasti nautin. Ihmisten auttaminen erilaisissa elämänsä ongelmissa. Rinnallakulkeminen. Koen hyvin vahvana kutsumuksenani tämän rinnallakulkemisen. Koen että tämä on juuri sitä miksi minut tänne maailmaan alunperin luotiin. Miksi tämä ei voi tuottaa sen verran että tulisin toimeen. En enää nimittäin haaveile rikkauksista. Koen saaneeni niin monta lottovoittoa elämässä, ettei yksikään suurin Jackpot ole siihen verrattavissa.

Kiittämättömyydessäni tulen sortuneeksi syyttämään tästä kaikesta yheiskuntaa, kuin kysyen: Miksi yhteiskunnassa käytetään äärettömästi aikaa ja rahaa korjaten jotain mikä ei ole rikki ja rikkoen jotain joka on jo valmiiksi hajalla? Eikähän tuossa lauseessa sinällään ole piilotettuna se, miksi oma talouteni on tässä hetkessä totaalisessa kaaostilassa. Syy tahi syyllinen löytynee katsomalla peiliin. Myönnän. Olen syyllinen tähän. Mutta entä jos haluan kärsiä rangaistukseni. Sovittaa väärät valintani. Miksi minulle ei voida suoda siihen mahdollisuutta. Ja heti. :)

Tässä tullaan tähän kuuluisaan minulle kaikki heti ajatteluun, jonka seurauksena elämäni on ollut lähes poikkeuksetta jatkuvassa kaaostilassa. Sen hetken kun kykenen luopumaan omista kohtuuttomista vaatimuksistani, kaikki on hyvin. Aivan kuten tuo hetki eilisessä illassa. Hetki jolloin hyväksyn tämän olevan tässä hetkessä minulle oppi jonka tarvitsen, voidakseni taas jossain kohtaa olla jollekin toiselle kanssamatkaajalleni enemmän avuksi. Nyt kysytään vain kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja hyväksymistä. Sillä asiat eivät järjesty yhtään sen nopeampaa, vaikka kuinka sitä kiukuttelemalla, lähes itkupotkuraivarein vaatisin. Ne järjestyvät juuri sen aikataulun ja suunnitelman mukaisesti, mikä minulle parhaaksi tässä hetkessä on. Senpä vuoksi minun olisi itseäni ja läheisiäni säästääkseni hyvä vain istahtaa alas, todeta vallitsevat olosuhteet. Pysähtyä miettimään mitä omalta osaltani voisin asioissa tehdä ja jättää loppu asioissa jonkin muun hallinnoitavaksi. Hellitä hyvä hullu, hellitä!!

Kiitollisuus on läsnä juuri tässä hetkessä. Avain kiitollisuuteen löytyy siitä että luovun omista kohtuuttomista vaateistani elämää kohtaan. Sen jälkeen kaikki on vain jotenkin niin paljon helpompaa.