Toinen mahdollisuus

Aikanaan kun itselleni juominen ei vielä ollut muodostunut kaiken nieleväksi pakkomielteeksi, Juhannus oli yksi kesän kohokohdista. Merkitsihän se parhaimmillaan juhlaa, jossa ystävien kanssa kokoonnuttiin yhteen pitääksemme hauskaa perisuomalaiseen tapaan juopotellen. Nyt kun pysähdyn miettimään oikeasti tuota aikaa, ei edes tuolloin juomiseni ollut normaalia. Lähinnä siitä syystä että se tuolloinkin oli pääasia, toisin kuin voisi kuvitella esimerkiksi ystävien kanssa hauskanpidon olleen.

Nyt vuosikymmenen tätä elämää selvinpäin tarkastelleena totean surullisena sen kuinka yleistä meidän suomalaisten keskuudessa onkaan se että esimerkiksi Juhannus on juhla, joka antaa luvan ryypätä ja sekoilla. Juhla jota muistellaan hieman häpeillen, lähinnä siitä syystä että viina vapauttaa estoista ja kun ihmisellä ei ole estoja, monessa kohden jälki on sen mukaista.

Mutta jottei tämä harmiton kirjoitukseni vaikuttaisi moraalisaarnalta, haluan sanoa sen ettei minulla itselläni, raittiista elämäntavastani huolimatta ole mitään sitä vastaan vaikka ihmiset juovatkin. Oikeastaan nykyisen työni kautta saan vain seurata liiankin läheltä mitä tuosta pahimmillaan ihmisen elämässä seuraa. Siis silloin kun tuo aine ottaa ihmisen valtaansa. Jälki on lähes poikkeuksetta todella karua.

Eikä siinä, elinhän itse tuon aineen orjuudessa liki 20v joten tiedän kokemuksesta mitä tuo ihmiselle, mutta samalla myös hänen läheisilleen aiheuttaa.

Siitä kokemuksesta käsin voinkin kirjoittaa olevani juuri nyt tätä kirjoittaessani äärimmäisen kiitollinen siitä että saan tänäänkin tuosta orjuudesta vapaana elää. Sitä ei nimittäin aivan heti tässä pysty kuvailemaan ymmärrettävästi mitä elämä tuolla orjuudessa pahimmillaan on. Kun kyseinen aine ja sen saamisen pakkomielle muodostuu sellaiseksi joka ohittaa tärkeydessään kaiken. Itselleni pahimmillaan kun se oli tärkeämpää kuin esimerkiksi kahden päivän ikäinen poikani. Tuo ehkä osaltaan kuvastaa sitä millaisesta sairaudesta tässä on kysymys. Järjen kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Jos olisi, minutkin olisi tuolloin lukittu järjettömänä psykiatrisen suljetulle osastolle lepositeissä. Mutta koska kyse on sairaudesta joka kotimaassamme on surullisen väärinymmärretty yhä tänäänkin, meitä järjettömiä vaeltelee keskuudessamme loputon määrä. Osa tehden yhteiskunnassa varsin merkittävillä paikoilla päätöksiä. Tämä tauti kun ei katso yhteiskunnallista asemaa, saati muutakaan.

Sen vuoksi toteankin olevani samalla äärimmäisen hyvilläni taas yhdestä raittiista keskikesän juhlasta, samalla ollen toisaalta surullinen siitä, kuinka kostea se monelle muulle on ollut.

Itselleni parasta raittiissa elämäntavassa tänään on se, että kykenen tänäänkin valitsemaan itse mitä tämän päivän aikana haluan tehdä. Aikoinaan kun minulla ei moista itsemääräämisoikeutta suhteessa eri riippuvuuksiini nähden ollut olemassa. Tänään on ja olen siitä enemmän kuin kiitollinen.

Niinhän siinä sitten kävi, että eilen aamupäivälle sain varmistuksen siitä että reissutyö jatkuu useamman vuoden ajan. Tämä kaikki on kohdallani sen verran uutta, etten vieläkään aivan täysin tätä kaikkea ole pystynyt käsittämään.

Ihminen joka on neljän vuosikymmenen ajan etsinyt omaa paikkaansa, tehden hyvin erimittaisia sekä erilaisia pätkätöitä, pääsääntöisesti joko ollen joutonomi tai opiskelija, joutuu hetken tuumaamaan tilannetta, jossa toteaa saavansa tehdä työtä jota oikeasti koko sydämestään rakastaa.

Toisaalta tässäkin, aivan samoin kuin elämässäni yleensä, minun tuli kulkea monta mutkaa saavuttaakseni tämän hetken. Toisaalta tänään ymmärrän kaiken tuon kiertelyn, kuin valmistaneen minua kohtaamaan tämä hetki. Ilman tuota säntäilyä, tuskin nimittäin kykenisin keskittymään tähän työhön sillä tavoin kuin mitä tässä hetkessä koen kykeneväni.

Olen elämässäni lähes poikkeuksetta etsinyt helpointa tietä onneen. Ymmärtämättä yhtään sitä, että juuri tuosta johtuen, onni on vain paennut luotani. Olen kuin sokkona säntäillyt edestakas, ajatellen että tuon seuraavan kulman takana tuo onni on.

Jotenkin nyt ymmärrän sen, ettei onni ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt. Sisäistääkseni tuon asian, minun oli toistamiseen viime vuoden lopulla havahduttava tilanteeseen, jossa totesin olevani taloudellisesti umpikujassa. Pääsemättä enää mihinkään suuntaan. Vasta myönnettyäni hävinneeni tuon taistelun, kykenin luopumaan siitä lähes itsepintaisesta elämäni käsikirjoittamisesta, jonka seurauksena olin itseni tuohon umpikujaan kuin tahtomattani ajanut.

Vaikeuksien kautta voittoon-lausahdus ei voisi kohdallani osua enempää oikeaan. Juuri tässä hetkessä nimittäin istun kotini sohvalla, kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien kiitollisena sitä, että mikäli mikään asia olisi elämässäni tullut minulle helpommalla, en tässä hetkessä osaisi sitä oikealla tavalla arvostaa.

Esimerkkejä tästä minulla on lukuisia. Vasta koettuani totaalisen yksinäisyyden, ymmärsin mikä käsittämätön voimavara aidot ystävät ovat. Vasta lähes menetettyäni toistamiseen pitkän parisuhteen, opin ettei parisuhde merkitse sitä että kaksi ihmistä sulautuu yhteen, eläen kuin symbioosissa. Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen side, jossa kumpikin on ja saa olla oma erillinen itsensä, silti ollen yhtä. Raha on ollut minulle aina vain väline, jolla tyydyttää pakonomaisia riippuvuuksiani. Tänään tuo asia on minulle ehkä jo enemmän sitä mitä sen oikeasti kuuluu olla, eli väline jolla ruokitaan itsensä sekä lapsensa, hankitaan katto päänpäälle ja vaatteita niskaan. Koti oli minulle aikaisemmin paikka, johon paettiin pahaa maailmaa, mutta tänään se on paikka joka on siellä missä sydämeni on. Eli toisin sanoen, reissussakin ollessani, kykenen kokevani olevani kotona, koska sydämeni ollessa mukana matkalla, on siellä mukana myös minulle rakkaat ihmiset sekä tämä aikaisemmin mainitsemani turvapaikka. Työ on ollut minulle aikanaan asia jota ihmiset pakosta tekevät ja sen vuoksi olen parhaan kykyni mukaan sitä yrittänyt vältellä. Tänään työ on minulle monin tavoin samaa kuin mitä oma osuuteni muutoinkin elämässä tässä hetkessä on, eli osaltani auttaa ja tukea ihmisiä löytämään elämässään se pikkiriikkinen toivonkipinä, minkä ohjaamina kuin itsestään se lähtevät kulkemaan kohti valoisampaa tulevaisuutta.

Olen saanut elämältä paljon. Itseasiassa kaiken. Toisaalta juuri se että koska tuo ei ole tullut helpolla, on ehkä juuri se syy, miksi tässä hetkessä tuota kaikkea niin suunnattomassa arvossa juuri pidänkin. Minulta ei puutu mitään. Kaikki se mikä elämässäni jollain tasolla odottaa korjaamista, on vain lista asioita, joiden korjaantumisen aika ei ole vielä käsillä. Silti tämä ei tarkoita sitä, etteikö kaikki korjaantuisi ja siihen luottaen voinkin hengittää syvään ja kiitollisena sitä tietoisuutta että kaikki on itseasiassa tässä hetkessä juuri oikealla paikallaan.

Lopuksi haluan toivottaa juuri sinulle oikein aurinkoista, siunattua keskikesän juhlaa. Minä rauhoitun nauttimaan tästä juhlasta perheeni kanssa. Tehden hyvin pitkälti niitä samoja arkisia askareita, mitä muinakin perjantai päivinä olen tottunut tekemään. Onhan elämä juuri nyt, ilman juhannustakin yhtä juhlaa.

Kiitos että kuljet matkallani mukana.