Ajattelin osaltani ottaa kantaa, tai paremminkin jakaa oman kokemukseni ja siihen perustuvan mielipiteeni tässä hetkessä vallalla olevaan keskusteluun tasa-arvoisesta avioliittolaista.
Kavoin isäsuhteessa, joka värittyi monilta osin isäni ennakkoluulojen pohjalle. Milloin mikäkin asia tai ihminen oli tuomittava sen pohjalta mitä milloinkin isäni ennakkoluulot sen määrittivät. Tietyssä vaiheessa nuoruuttani, huomasin tietoisesti, hiljaa, koska isääni niin suunnattomasti pelkäsin, mutta silti, kapinoida hänen periaatteitaan (lue ennakkoluulojaan) vastaan. Tästä seurasi ehkä ensimmäisen kerran elämässäni se ajatus, että alan omakohtaisesti ottaa asioista selvää, ennen kuin muodostaisin minkäänlaista mielipidettää kyseisestä asiasta.
Nyt miettien tuo toimintamalli on kuljettanut minut elämässä tähän hetkeen, hetkeen jossa kaikki mielipiteeni, ilmaisimpa ne tai en, perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini asioissa.
Isäni ei hyväksynyt homoja. Ei tummaihoisia. Eikä kyllä periaatteesta mitään mikä vähänkään poikkesi valtavirrasta. Eikä siinä, hän eli elämänsä tällä ajatusmallilla. Minä valitsin tietoisesti toisen tavan elää ja tuo tapa, kuten todettua on antanut elämääni äärettömän paljon.
Mutta itse asiaan. Homoliitot. Mikä niissä sitten on niin kamalan tuomittavaa? Itse en sinällään lähde tuota asiaa sen kummemmin avaamaan, kuin siitä kohdasta josta oman kokemukseni omaan. Olen tuntenut ja tunnen lukuisia homoja. Lesboja. Heteroista puhumattakaan. Itselläni on ystäviä jotka rakastavat samaa sukupuolta olevaa kumppaniaan. Joissain tapauksissa jopa siinä määrin, että jos pelkästään tuota rakkauden määrää käyttäisi mittarina, toivoisin itsekin olevani siinä tapauksessa homo. En ole ja hyväksyn itseni heterona, aivan samoin kuin hyväksyn ihmisen olipa hän homo, lesbo, bi, hetero, tummaihoinen, romaani, tai mitä tahansa. Kohtaan aina ensin ihmisen ihmisenä. Vasta kohdattuani aidosti tuon ihmisen, kykenen muodostamaan hänestä jonkinlaisen mielipiteen. Tästä johtuen en elä ennakkoluulojeni vankina ja toisaalta juuri tästä johtuen hyväksyn ilman minkäänlaista rajoitetta myös sen, että näille ihmisille sallittaisiin mahdollisuus samoin kuin muillekin tasa-arvoiseen avioliittoon.
Mitä tulee sitten vanhemmuuteen tässä asiassa, niin jaanpa tässäkin oman kokemukseni. Itse reilun 10 vuotta vanhempana eläneenä ja kuten todettua, lukuisia samaa sukupuolta olevia pariskuntia ystävänäni omaavana voin käsi sydämellä todeta, että mikäli ajatuksena on se, että lapsella on oikeus äitiin ja isään, niin aivan samoin voidaan sanoa lapsella olevan oikeus tasapainoiseen, rakastavaan ja turvalliseen kasvuympäristöön. Uskallan väittää kirkkain silmin, että juuri tässäkin hetkessä, melkoisen moni lapsi on vailla tätä tasapainoista kasvuympäristöä, vaikka kuinka saman katon alla asuu sekä äiti että isä. Joissain tapauksissa toivoisi jopa ettei näin olisi. Olisi nimittäin lapselle huomattavasti parempi. Sen vuoksi ihmettelen sitä keskustelua jota tämän asian vastustajat käyvät asian tiimoilla, mutta koska perustan oman elämän hyvin pitkälti hyväksymiseen, niin hyväksyn myös tämän asian vastustajien mielipiteen asioissa. Joskus vain oikeasti toivoisi sitä, että asioista ainakin omattaisiin jonkinlainen omakohtainen kokemus, ennen kuin annetaan omien ennakkoluulojen, saati -asenteiden muovata omaa ajattelutapaa kovin kriittiseksi.
Tuo kuva jonka tuohon ylös lisäsin, on siis raamatusta. Kirja johon ihmiset tykkäävät vedota aina kun käydään keskustelua näiden asioiden kohdalla. Minä koen omaavani sen verran kokemusta tuosta kirjasesta, että voin käsi sydämellä sanoa, että mikäli kaikkia tuon kirjan opetuksia alettaisiin käyttää pilkuntarkasti elämässämme, voisimme tuhota itse itsemme samantien, sen verran syntistä sakkia me ihmiset olemme kaikkityynni.
Mutta kuten todettua, pyrin elämään mahdollisimman rauhallista ja tasapainoista arkea, samalla osaltani parhaan kykyni mukaan tarjoten omille lapsilleni mahdollisimman rakkaudellisen ja turvallisen kasvuympäristön. Tästä johtuen, pyrin kasvattamaan lapseni suvaitsevaisuuteen. Siihen perustuen, että ensin on hyvä tutustua ihmisiin ja asioihin, ennen kuin alkaa niistä muodostamaan mielipidettä suuntaan tai toiseen. Isäni yksi rakkaimmista, minua eniten ärsyttäneistä fraaseista kuului: "Kyllä maailmanranta koulaa:" Vihasin tuota lausetta koko lapsuuteni. Ymmärtäen vasta tänään sen, kuinka totta tuo lause todellisuudessa kohdallani onkaan. Maailmanranta koulasi. Pojasta miehen. Ihmisen, joka on elämänsä polulla saanut kohdata lukemattoman määrän äärimmäisen hienoja ihmisiä. Näihin ihmisiin lukeutuu kaiken värisiä, kaiken kokoisia, kaiken sukuisia, kaiken maalaisia, kaiken uskontosuuntaisia ja kaikenlaisia ihmisiä. Yhteistä näissä kohtaamisissa on ollut se, että kun sysätään syrjään omat ennakkoluulot, niin loppupeleissä kohtaamisessa tapahtuu vain se, että kaksi ihmistä jakaa hetken samaa taivalta, saaden kumpainenkin jotakin toiseltaan matkaevääksi mukaansa. Toivoisinkin että ihmiset tuomitsemisen sijasta tutkisivat itseään. Sieltä syvältä sisimmästä meistä jokaisesta paljastuu se aito, välittävä ihminen. Ihminen joka ei ole itsekäs, eikä itseriittoinen. Ihminen, jonka perimmäinen kaipaus on tulla rakastetuksi omana itsenään. Olipa hän millainen tahansa. Niin kauan kuin me ihmiset rakastamme, niin kauan emme voi vihata.