Toinen mahdollisuus

"Erilaisuudet täydentävät toisiaan." sanotaan. Omassa elämässäni, omin kokemuksin allekirjoitan tuon lauseen täysin. Joskin samaan hengenvetoon totean myös sen että aivan aluksi näillä erilaisilla tulee olla jokin yhdistävä tekijä. Ilman sitä nämä työntävät toisiaan poispäin kuin magneetin samat navat.

Nykyisessä liitossa tuo lause uppoaa kuin veitsi kuumaan voihin. Joskin niin, että sekä minun että vaimoni on ollut ensin pakko suostua tietynlaisiin kompromisseihin, muussa tapauksessa suhteemme olisi tuhoutunut jo ennenkuin se olisi edes kunnolla alkanut.

Ihmissuhteissa yleensä jos ihmiset ovat kovin erilaisia, vaaditaan aivan samoin monia kompromisseja. Tai ainakin yksi sellainen. Kummankin on nimittäin kyettävä luopumaan omista tottumuksistaan sekä ajatusmalleistaan sen että aito peilaus kahden ihmisen välillä toteutuu. Muutoin tuppaa käymään niin että rakentavasta dialogista kutistuu kahden ihmisen välinen monologi, jossa kumpikin puhuu, kuulematta, saati kuuntelematta mitä toisella on sanottavana.

Minulla on viime vuosina varsinkin ollut ilo ja kunnia opetella sekä puhumista, mutta varsinkin tuota kuuntelemisen jaloa taitoa. Paljon on molemmissa vielä kehitettävää, mutta suurin muutos aikaisempaan lienee siinä, että enää en koe lähestulkoon minkäänlaista tarvetta todistella muille oikeassa olemistani. Aikaisemmin kun tuo on addiktoituvalla persoonallani ollut likipitäen pakkomielteistä. Tänään jo osaan myöntää, kun olen väärässä.

Sitten hieman erilaiseen tarkastelukulmaan siirtyen, kerron miettineeni viimeaikoina paljonkin sitä vuoropuhelua mitä netissä nykyään käydään. Toisaalta pääpiirteittäin joko todistellen omaa oikeassa olemistaan tai toisaalta monologista dialogia käyden, jossa kukaan ei lopulta tiedä mistä alunperin edes oli tarkoitus keskustella. Sen vuoksi perustankin ihmisten kohtaamisen yhä enenevässä määrin aitoon elämään, pois virtuaalitodellisuudesta.

Olen vuosia ja taas vuosia notkunut sosiaalisessa mediassa, saaden sieltä yllättävänkin paljon ihmisenä kasvuuni. Tänään olen alkanut jo jollain tasolla vieroittautua tuolta, viimeisimpänä "siivoten" Facebookin kaverilistalta 80 prosenttia ihmisistä. Syy tähän on yksinkertainen. Haalin aikanaan itselleni tuolla ystäviä, ajatellen sen kautta jotenkin olevani enemmän olemassa. Siinä koskaan kuitenkaan tuolla onnistumatta. Toisaalta kun ihmisellä on satoja seurattavia, niin auttamatta lopulta käy niin ettei enää pysty seuraamaan edes muutamia tärkeimpiä.

Minulle some on ollut loistava kanava purkaa sisintäni ja jossain kohtaa myös siitä kasvoi riippuvuus. Mitä enemmän ihmiset "tykkäsivät" teksteistäni, sitä paremmalta se aluksi minusta tuntui. Kunnes tässäkin riippuvuudessa lopulta kävi kuten muissakin, huomasin kirjoittavani ajatuksiani, haluamatta hetkittäin niitä edes kirjoittaa ja vaikka kaikki maailman ihmiset noista olisivat tykänneet, se ei olisi poistanut sitä tyhjyyttä jota tuolla ollessa koin. Sen vuoksi olenkin aloittanut tietoisen erkaantumisen tuolta sinällään kiehtovasta ja koukuttavasta maailmasta.

Yksi surullisin seuraus tuolla someillulla elämässäni kuitenkin oli siinä, että "eläessäni" tuolla satojen ihmisten ihailtavana, ne minulle tärkeimmät jäivät lähestulkoon huomiotta. Toisaalta mitä "viisaampia" pohdintoja tuonne sain tuotettua, sitä harvemmaksi niiden kommentointi kävi. Hassua sinällään, taas kerran koin suuressa väkijoukossa totaalista yksinäisyyttä.

Tästä johtuen olenkin tietoisesti ohjautunassa aina vaan enemmän aitoihin kohtaamisiin toisten kanssa. Lähinnä siksi koska ymmärsin kaipaavani oikeita keskusteluita, oikeiden ihmisten kanssa. Nyttemmin kun tuota enemmän olen elämässäni tehnyt, sitä enemmän huomaan jäävän noista netissä tapahtuvista keskusteluista puuttumaan.

Lopuksi totean vain sen että mitä tässä viime vuosina olen ihmisiä matkani varrella kohdannut, sitä vahvemmaksi on käynyt kokemukseni siitä että olimmepa kuinka erilaisia tahansa, suostuessamme kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä, tulemme myöntäneeksi olleemme kokolailla väärässä. Minä ainakin myönnän. Olemme varsin samankaltaisia kaikki tyynni.

Paljon on viime aikoinakin ollut puhetta siitä, kuinka huonosti asiat kotimaassamme on. Toisaalta itse syvällä pimeydessä käyneenä, tarkastelen asiaa hieman ehkä liikaakin oman kokemusperäni kautta. Surullista mielestäni tässä kaikessa on se, että kun yhteiskunnassa tulee tilanne että jostain on säästettävä nämä säästöt kohdistetaan juuri niihin asioihin, mihin tässä hetkessä vallitsevan tilaanteen edessä olisi säästämisen sijasta ennemminkin satsattava. No tämä ehkä oli vain kapea oma mielipiteeni tuohon asiaan, joten ei siitä sen enempää.

Ihimiset voivat pahoin, sitä varmaan kukaan meistä ei voi kieltää. Oli sitten kyse hyvempi osaisesta ihmisestä, jolla normimittareilla mitattuna on vielä asiat suhteellisen hyvin. On asunto, perhe, auto, työpaikka, kesämökki, lomamatkat jne. Silti nämäkin ihmiset näyttävät voivan yllättävän pahoin. Miksi, heillähän pitäisi olla kaikkea sitä mitä ihminen elämältään noin lähtökohtaisesti etsii. Vai etsiikö sittenkään.

Olen omassa elämässäni saanut konkreettisesti tuta monta kertaa sen, että ihmisen saadessa tai saavuttaessa jotakin asettamistaan tavoitteista, lopputuloksena ihminen halajaa taas vain jotakin uutta ja ihmeellistä, loppupeleissä koskaan todellisuudessa edes ymmärtävänsä mitä oikeasti halajaa.

Tavoittelemmepa sitten mitä tahansa, aina saavutettuamme tuon kauan kaivatun asian, sen merkitys muuttuu autttamatta joksikin muuksi ja tämän vuoksi ainakin allekirjoittanut on kuluttanut elämästään äärettömän monta vuotta tavoitellen saavuttamattomia asioita.

En sinällään tiedä kuinka moni tätä tekstiä lukevasta voi tähän samaistua, mutta ainakin sen kokemuksen perusteella, mikä minulla elämästä on sekä lukemattoman monista keskusteluista, joita vuosikymmenten aikana mitä erilaisimpien ihmisten kanssa olen käynyt, olen törmännyt tavalla tahi toisella tähän ilmiöön.

Etsimme elämäämme jotakin.

No tuota samaa etsimistä minäkin olen tehnyt. Joskin tänään ymmärtäen sen, että etsimäni asia on minussa itsessäni jo syntyessäni rakentunut. Tarve tulla rakastetuksi. Tarve tulla kohdatuksi ihmisenä, olipa kohtaaja kuka tahansa tai missä asemassa yhteiskunnassa tahansa. Halusin minua kohdeltavan ihmisenä. Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen tehnyt syvälle pureutuneen matkan minuuteeni, löytäen sisältäni tuon syvälle haudatun salaisuuden siitä, että todellisuudessa minussa itsessäni on tuo kyky kohdata toinen ihminen ihmisenä ja sen myötä tuo toinen ihminen ei voi mitään muuta kuin kohdata minut. Tietysti toinen mahdollisuus aina on että toinen ihminen pakenee paikalta, mutta silläkin on tarkoituksensa, lähinnä tässä hetkessä hänelle itselleen, sillä minä tiedostan itsessani sen, että tuota samaa pakenemista vuosikymmeniä harrastaneena, syy ei ole minussa, ei toisaalta tuossa toisessakaan, vaan hänen kyvyttömyydessä kohdata toinen ihminen.

Mitä tällä kohtaamisella sitten tarkoitan. Tässä tullaan otsikossa mainitsemaani lähimmäisenrakkauteen ja sen merkitykseen. Kun ihminen löytää itsestään sen syvimmän olemuksensa hän samalla astuu maailmaan, jossa on vain ihmisiä. Ei johtajia, ei alaisia, ei duunareita, vaan ihmisiä. Kun tämän asian konkreettisesti on sisäistänyt, sen jälkeen tulee riisutuksi alasti kaikesta turhasta, eli ennakkoluuloista, peloista, alemmuuden- tai ylemmyydentunnosta jne. Kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä. Rakastettavana olentona, joka on tasan yhtä arvokas kuin sinä itse, aivan se ja sama mitkä taustat tai tittelit hänellä on. Sillä se on menneisyyttä. Tämä hetki on tässä ja nyt. Nykyisyys. Kun aidosti kohtaamme toisen ihmisen tässä hetkessä, ei ole väliä mitä hän oli eilen. Mitä viikko sitten, saati 10 vuotta sitten. Tässä hetkessä hän on hän. SInun ollessa sinä. Se millaisen peilauksen toisistanne saatte, paljastaa samalla itsellenne sen, mitä tässä hetkessä olette aidoimmillaan.

Ihmiset valitettavan usein sortuvat pilamaan mahdollisuutensa kohdata mitä uskomattomampia ihmisiä, kun tavalla tahi toisella ennakkoon asennoituvat toiseen ihmiseen tietyllä tavoin. Onpa kyseessä sitten valtion päämies, pankinjohtaja, siivooja tai vaikka ne paljon parjatut "laitapuolenkulkijat".
Itse laitapuolenkulkijana eläessäni opin elämästäni jotakin äärettömän tärkeää. Sen mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Välittäminen. Lähimmäiset.

Kun hieman laajennan tätä ajatustani, niin perustotuutena tämän hetken elämässäni tapaan ihmisiä, jotka ovat minulle lähimmäisiäni, joita pyrin kohtaamaan ja rakastamaan aivan kuten toivoisin minun tulevan kohdatuksi ja rakastetuksi, omana rikkinäisenä itsenäni. Yksin minä en ole mitään, mutta yhdessä, toinen toistamme tukien, me olemme jotakin suunnattoman suurta.

Lopuksi toivoisin vain sen, että meistä jokainen voisi hetkeksi pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä, lähinnä toisen ihmisen näkökulmasta. Jos esimerkiksi minä kulkiessani tuolla toreilla ja turuilla, satun kohtaamaan ihmisen joka tulee minulta pyytämään jotakin, niin koskaan minulla ei ole niin kiire elämässä, ettenkö hetkeksi voisi pysähtyä, kohdata tuon ihmisen ihmisenä, huolimatta hänen elämäntilanteestaan ja katsoa mitä tällä ihmisellä mahdollisesti on minulle elämääni annettavana. Voin käsi sydämellä sanoa, tavanneeni kuluneen vuoden periodin aikana lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä, mutta ne suurimmat tarinat ovat sisältyneet niihin päällisinpuolin minimaalisen koruttomilta näyttäviin kasvoihin, jotka kuitenkin kätkevät sisäänsä äärettömän suuren ihmisen. Ihmisen jolla on suuri sydän, täynnä rakkautta, odottamassa vain vastaanottajaa. Lähimmäisenrakkaus. Sitä minä osaltani meille kaikille tänään toivon.