Toinen mahdollisuus

Juuri tässähetkessä, tänä lauantaisena aamuna sisälläni tapahtui jotakin käsittämätöntä. Samaan aikaan sisältäni syöksyi ulos suunnatonta surua, mutta samalla sisältäen sellaisen määrän kiitollisuutta, että hetken tuntui siltä kuin olisin taivaassa. Paikassa jollaiseksi olen sen jo kovin pienenä poikana, ensikerran menettäessäni itselleni rakkaan ihmisen, kuvitellut. Paikaksi jossa ei ole kipua. Paikaksi, jossa kaikki on hyvin.

Koin olevani tuolla. Samalla kuitenkin ollen tässä ja nyt, rakkaideni ympäröimänä.

Kaiken tuon sai aikaan Vain elämää sarjan jakso, jossa seurattiin Mikael Gabrielin päivää. Tuossa Lauri Tähkän esittämä, ylläoleva Kipua kappale ja varsinkin sitä edeltänyt keskustelu.

Minä olen elämässäni saanut kohdata kipua. Siinämäärin että ymmärsin luopua tyhmästä ylpeydestäni pyytäen apua, kun en enää yksin olisi jaksanut elää. Tuosta avunpyytämisestä pääsin matkalle, jolla olen oppinut puhumaan, kuuntelemaan, kirjoittamaan ja mikä tärkeintä tuntemaan kaiken sen mitä sisimmässäni tunnen ja koen. Ilman tätä olisin tuhoutunut. Senverran paljon nimittäin ehdin vuosien ja vuosikymmenten aikana erinäisiä kipuja sisääni padota. Ilman niiden ulospäästämistä olisin tullut joko hulluksi tai kuollut. Mutta suostuessani kohtaamaan nuo kaikki kivut, tulin ehkä hyvällä tavalla hulluksi, samalla syntyen kuin uudestaan.

Kaikki vanha sai jäädä. Kuolla. Onneksi. Sillä ilman kaiken vanhan, itselleni haitallisen, itseni tuhoavan kuolemista, olisin itse kuollut. Hieman huvittavaa kyllä, nyt miettien olinkin jo kuollut. Sisäisesti. Nyt miettien puistattaa ajatus siitä zompiesta, jollaisena vuosikymmen sitten täällä vaelsin. Zompiena, joka oli sisäisesti kuollut, mutta samalla lähes pakonomaisesti yrittäen tuhota sitä ulkoista mitä vielä oli jäljellä. Päihteet, lääkkeet ja sitä seurannut itsetuhoisuuskaan ei saanut minua silti tuhottua. Lopulta elämääni astui rakkaus. Asia joka ensin pelotti. Pelotti niin paljon että se lamaannutti minut. Onneksi pala palalta avaten sisintäni. Näkemään kaiken sen valon, miltä vuosien ja vuosikymmenten ajan olin silmäni ummistanut. Valon, jota seuratessa minulla on tänään hyvä olla ja elää. Tuo valo on rakkaus.

Nyt tuota ohjelmaa katsoessani pystyin kokolailla vahvasti samaistumaan moneen ikävään asiaan, mitä kyseinen päivän sankari oli elämässään joutunut kohtaamaan. Pahimpana kaikesta, puhumattomuus. Asia, joka ihmisessä on kuin syöpä. Pikkuhiljaa kovertaen ihmisen sisältä ontoksi.

Luojan kiitos tänään osaan puhua. Kirjoittaa. Tuntea. Tuosta nousevasta suunnattomasta kiitollisuudesta käsin pyrin osaltani murtamaan tuota puhumattomuutta. Yrittäen herätellä ihmisiä huomaamaan sen, että juurikin puhumalla asioista, pääsemme kohtaamaan niitä kipua aiheuttavia tunteita. Tunteita, joita kohtaamalla pääsemme vapauteen. Nauttimaan elämästä ja sen suomista hyvistä asioista.

Ilman rakkautta ei ole elämää. Siinä onnellisessa asemassa olen ollut ja yhä olen, että minulla on elämässäni ihmisiä jotka rakastavat ja joita minä rakastan. Jossain tuolla synkässä pimeydessäni en kyennyt noita ihmisiä huomaamaan, mutta vaikken minä heitä nähnytkään, he näkivät minut ja kipuni. Luojan kiitos että näkivät, sillä ilman heitä olisin kuollut.

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.

Olen monena aamuna käyttänyt lapsiani uimassa. Tuossa rannalla istuessani, katsellessani lasteni riemua, pysähdyn miettimään elämääni. Taas kerran kun olen onnistunut omilla valinnoillani sotkemaan elämääni sekä ihmissuhteita, olen oikeasti miettinyt sitä olenko huono ihminen, vai onko vain elämäni tarkoitus tässä hetkessä se, että kuin tahtomattani ajaudun tämänkaltaisiin tilanteisiin elämässäni.

Tuntuu surulliselta miettiä elämää taaksepäin siten, että tämä kuvio on liiankin tuttua. Olen loputtoman monet kerrat onnistunut sotkemaan elämäni ja siinä samalla loukannut loputtoman montaa ihmistä. Toisaalta osaan katsoa jo omakohtaista taivallustani siten, että jokainen kuoppa polullani on tarkoitukseltaan hyvä ja opettavainen, aina siis kun olen valmis tuon opin vain vastaanottamaan. Toisaalta olen jo tovin pyrkinyt elämään siten, ettei jokaista kuoppaa tarvitse koluta pohjia myöten, eikä jokaiseen kiveen olisi tarkoitus kompastua. Silti tuntuu pahalle todeta, että taas kerran ollaan käytynä yksi tällainen kuoppa, joskin tässä hetkessä vaatteista tomua pois pyyhkien.

Oppia ikä kaikki, sanotaan. Eikä siinä, olen valmis jatkuvasti ihmisenä kasvamaan, mutta miksi hitossa siinä samalla pitää toisia ihmisiä satuttaa. Ehkä se sitten kuuluu osaksi heidän matkaansa. En tiedä.

Sen kuitenkin tiedän, että taas kerran kaikki kävi sen verran kipeätä, etten aivan heti usko samaan monttuun tippuvani. Toisaalta on kyllä niin, että aina sitä mukaan kun yhdestä kuopasta olen selvinnyt, jo kohta seuraavan reunalla tepastelen. No hyväksymisestä kaikki hyvä saa alkunsa, joten tässä samaan hengenvetoon totean sen että sikäli kun minulla on vielä matkallani tarve enempi kolhiintua, jokaisesta kolhusta hieman enemmän nöyränä matkaani jatkaen, niin siinä tapauksessa totean rauhallisen hyväksyvänä elämälle vain, että bring it on!

Ei vaiskaan, kyllä minä nyt todella yritän olla yrittämättä yhtään mitään. Tyytyen mahdollisimman tavalliseen, rauhalliseen ja vaikka tarvittaessa harmaaseen arkeen. Tämä värikyllästetty elämä kun alkaa kohdallani vaatimaan jo veronsa. Liian monta olen satuttanut. Liian monasti anteeksi pyytäen. Jos jo kohta omaa olemassa oloanikin. Enää en jaksa.

Nyt sen sijaan pyrin keskittämään taas kerran kaiken sen tuhoavan energian hyvään. Kohdallani se merkitsee yksinkertaisuudessaan vain sitä, että luovun omista itsekkäistä vaatimuksistani suhteessa elämään, pyrkien vain elämään päivän läpi, jokaisesta henkäyksestä nauttien. Loppu sujuu nimittäin suhteellisen itsestään. Addiktoituvalle ihmiselle tämäkin voi olla jokin ihmeellinen koukku, mutta sen aika näyttäköön.

Elää ja antaa elää. Kas siinä varsin käypä teesi tähän päivään. Annetaan siis hyvän kiertää.