Toinen mahdollisuus

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.

Sisäinen turvattomuus kohdallani merkitsee sitä, etten luota elämään enkä siihen että se kantaa, vaan alan itse epätoivon vimmalla yrittää hallita elämää ja sen tapahtumia. Miettiessäni asioita tänään, ihmettelin sitä, miksi yhä palaan aina kuin lähtöpisteeseen, suhteessa itseeni sekä ympäröivään todellisuuteen. Miksi koen tasaisin väliajoin kuin olisin totaalisen hukassa, vaikka pohtiessani matkaani vuosien saatossa, ymmärrän itseäni sekä elämää huomattavan paljon enemmän kuin ennen.

Tänään mietin itseäni ja tätä matkaani siten, että ehkä siinä ei olekaan tarkoitus päästä mihinkään. Ehkä on vain opittava suhtautumaan elämään oikealla tavoin nöyrästi, joka suhteessa päivä kerrallaan. Suhtautuen jokaiseen uuteen päivään uteliaan ennakkoluulottomasti, ilman että esimerkiksi itsensä työstämisestä tulisi aina saada jotakin kuin palkkioksi. Toisaalta mietin sitä, että tämä matka minuuteeni on vaatinut monessa kohden todella armotonta työntekoa, mutta toisaalta nyt miettien onhan se antanut elämääni äärettömän paljon, eikä siinä jos taas tässä hetkessä koen kuin olevani lähtöruudussa silti ole kyse siitä että olisin palannut alkuun, vaan pikemminkin niin, että taas osaan hieman eri tavoin tarkastella elämää ja sitä, millätavoin minun tulisi siihen suhtautua.

Pohdin tänään myös paljon yksinäisyyttä. Toisaalta tuo on minulle tuttu elementti elämässäni, onhan se ollut viime vuosia lukuunottamatta varsin vallalla oleva tunne suhteessa toisiin ihmisiin. Hyvin pitkälti tuosta syystä, huomaan nykyäänkin, aina vaikean tilanteen edessä vetäytyväni totaaliseen yksinäisyyteen, kuin pyrkien siten saamaan yhteyttä syvälle sisimpääni. Toisaalta kaipaan noissa hetkissä toisia ihmisiä, mutta toisaalta jonkun tuohon tilateeseen tullessa koen myös jollain tavoin olevani häiritty. Kovin ristiriitaista kuten sisäinen elämäni tällä hetkellä monin tavoin muutoinkin on. Kaipaan yksinäisyyttä ja rauhaa, haluten samalla olla suuren ihmisjoukon ympäröimänä.

Sisäinen kaaos on toinen asia jota paljon olen miettinyt. Lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka monin eritavoin olen tuota kaaosta pyrkinyt hallitsemaan. Ymmärtäen oikeasti vasta nyt etteihän tuossakaan tilassa minulle mitään pahaa ole. Se on vain yksi tunnetila, jonka olemassaolo minun pitää opetella hyväksymään, ilman että sitä tarvitsisi heti olla sysäämässä pois, tai analysoida atomeiksi. Ehkä suurin oivallukseni tänään onkin se, että minun tulee hyväksyä elämä tässä ja nyt, tällaisenaan. Ilman mitään lisäämistä tai poisottamista. Tällaisenaan.

Tiedostan tehneeni pitkän matkan, johon kuuluu paljon hyvää, mutta myös paljon ääretöntä tuskaa. Parasta juuri nyt tuossa kaikessa on kuitenkin se, että tajusin juuri tänään sen, ettei minun tarvitse olla pettynyt itseeni, jos hetkittäin koen olevani totaalisen hukassa, sillä sehän on vain signaali siihen, että matka jatkuu. Oikeasti kun elämä on matka, joka jatkuu niin kauan kuin elinpäiviä annetaan. Miksi siis kuvittelisin että voin elää sitä vasta kun olen totaalisen sinut joka asian kanssa suhteessa itseeni ja kaikkeen. Koko ajanhan minä tätä elämäksi kutsuttua matkaani kuitenkin päivän matkan kerrallaan tassuttelen.

Loppupäätelmänä ehkä se, että minun on vain opeteltava taas hellittämään, luottaen elämään ja siihen että se kantaa, vaikka hetkittäin kokisinkin monintavoin olemiseni epävarmaksi. Sillä tuskin koskaan ihmisen elämässä voi olla sellaista tilaa, jossa ei koskaan kokisi jonkinlaista epävarmuutta asioissa. Minun kohdallani vain kyse on siitä, että edelleen vaadin itseltäni täysin käsittämättömiä joka asiassa, niin tässä itsetuntemuksessa sekä luottamuksessa suhteessa elämään. Tärkeintä kuitenkin kohdallani lienee ymmärtää se, että riittänee kun ylipäänsä edes jonkinverran elämään uskallan luottaa.