Toinen mahdollisuus

Olemmeko me olosuhteidemme uhreja? Oman kokemukseni mukaan emme. Olivatpa olosuhteemme mitä tahansa, aina voimme osaltamme vaikuttaa joko suoranaisesti niihin tai ainakin vähimmässä määrin siihen, kuinka noihin olosuhteisiin itse suhtaudumme.

Uskokaa pois, tiedän kohdallani sen, miten toivottomalta elämä voi pahimmillaan tuntua. Mutta uskokaa myös se kun sanon, ettei sen todellakaan tarvitse sitä olla. Kyse on lopulta niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin vastuun ottamisesta omassa elämässä.

Vuosia ja taas vuosia minäkin elämässäni pakoilin tuota vastuuta. Mitä erilaisimmin verukkein ja tekosyin. Kun lopulta tielleni tuli niin korkea pystyseinä, ettei sen ylitse enää ollut mahdollista kiivetä, oli pakko suostua pysähtymään tarkastelemaan omaa osuuttani asioissa.

Haastavan tästä kaikesta teki osaltaan myös se, että tietyt itselle haitalliset toiminta- ja ajatusmallit olivat lähtöisin jo ajalta jolloin edes omat vanhempani eivät olleet vielä edes syntyneet.

Mutta koska kyse ei ollut enää isovanhempieni elämästä, vaan omastani, halusin selvittää juurta jaksaen sen, miksi elämäni oli ollut kokoajan jatkuvaa taistelua kaikessa.

Ei siihen tietystikään ollut minulle helpointa, saati nopeinta, toivomaani yhtä yksinkertaista ratkaisua, mutta koska olin vain niin totaalisen kyllästynyt jatkuvaan taisteluun ja siitä johtuvaan alituiseen pahaanolooni, olin halukas kaivautumaan juuri niin syvälle asioissa kuin oli tarpeen löytääkseni pahanoloni alkulähteille.

Matka on toisaalta ollut varsin pitkä, mutta nyt miettien juuri niin mielenkiintoinen ja antoisa, että jo hyvin alkuvaiheessa aloin innostua itse matkasta, enkä niinkään perille pääsystä.

Tänään ymmärrän sen, etten pääsekään perille, mutta tärkein oivallukseni tällä matkalla on ollutkin perille pääsemisen sijaan, ymmärtää se, että tarkoitukseni onkin oppia nauttimaan tästä seikkailusta jota elämäksi kutsutaan.

Jos siis koet voivasi huonosti, ainoa mitä tässä hetkessä asioissa voit tehdä, on päättää luopua oman elämäsi uhrina elämisestä ja alkaa ottaa vastuuta omasta pahoinvoinnistasi. Mitä ikinä se sitten sinun kohdallasi sisältääkään, voin käsi sydämellä vakuuttaa että oppiessasi olemaan kärsivällinen ja armollinen itsellesi, jokainen askel jonka tuolla tiellä otat, tulee olemaan tavalla tai toisella edellistään helpompi.

Esimerkkinä tähän voin kertoa sen, että ihmettelin pitkään omalla kohdallani sitä, miksi koen itseni niin äärettömän huonoksi ihmiseksi. Totaalisen arvottomaksi. Ensisilmäyksellä vaikutti siltä, että vika oli toisissa ihmisissä ja siinä, kuinka he minua kohtelivat. Mutta alkaessani selvittämään tuon arvottomuuteni alkulähdettä, tulin löytäneeksi jo varmasti kolmen sukupolven yli siirtyneen kieroutuman. Kun sota-ajan sukupolvi soti itsenäisyytemme puolesta, keskittyen sodan jälkeen uudelleenrakentamaan tätä nykyistä hyvinvointivaltiota, kyseinen sukupolvi ei ehtinyt keskittyä lähes olleenkaan omien lapsiensa kanssa olemiseen. Sukupolvelta seuraavalle siirtyi sanallisena viestintänä se, että työ on kaikki kaikessa ja se jos mikä määrittelee ihmisen. Sanattomasti ja lähes äänettä annettiin perintönä rakkauden ja välittämisen sijasta totaalinen rakkaudettomuus ja puhumattomuus. Eihän sitä sodan traumoista, saati muustakaan ollut lupa puhua. Kuri oli kasvatuksessa se, mikä ratkaisi ja näinollen lapsista kasvoi työtä kunnioittavia, vanhempiaan pelkääviä aikuisia, jotka kasvattivat omia lapsiaan itse saamansa kasvatuksen opastamana. Itselleni kaksi raskainta perintöä, jota olen kantanut, on ollut juurikin tuon työn jumalointi, puhumattomuus ja sisälläni jäytävä arvottomuuden tunne. Kun sitten väsyin täydellisesti siihen, etten vaikka mitä yritin, kyennyt ansaitsemaan esimerkiksi isäni arvostusta, päätin väärällä tavalla heittää hanskat tiskiin, haistattaen pitkät koko yhteiskunnalle. Tässä saattaa olla yksi syy siihen, miksi nykyisestä sukupolvesta on kasvamassa työtä vieroksuva sukupolvi. Kun mikään ei riitä, on ihan se ja sama vaikka ei tekisi mitään.

Itselleni sekä omaan elämääni, että myös läheisteni elämään eniten positiivisella tavalla vaikuttanut asia onkin juuri ollut se, kun tajusin, ettei ihmisarvo ole sidoksissa siihen mitä ihminen tekee, vaan se mitä ihminen, ilman tekojaankin on. Kun en itse lapsuudessani saanut kokea liiemmälti rakkautta, tai suojaa, olen sitä nyt oman tutkimusmatkani eväinä pyrkinyt antamaan omalle jälkikasvulleni. Samalla luottaen elämään siinä, että omat lapseni kasvavat sen mukaan miten elämä heitä osaltaan ohjailee. Ainoa mitä toivon suhteessa omiin lapsiini, on se, etteivät he missään kohtaa elämässään, sen tarjoillessa haasteita, pelkäisi tulla noista haasteista minulle puhumaan. Sillä asioista puhuminen on kuitenkin osoittautunut sekä omassa että myös muiden elämässä yhdeksi tärkeimmistä asioista.

Olisiko siis sinullakin kenties aika lakata surkuttelemasta omaa elämääsi ja alkaa tuon surkuttelun sijaan ottamaan vastuuta omasta pahastaolostasi. Muussa tapauksessa tuo pahaolo tuppaa vain siirtymään lähellä elävien ihmisten elämään.

Valinta on sinun. Samoin vastuu.

Ajattelin kirjoittaa kokemukseni kyseisestä sairaudesta ja siitä, kuinka paljon kyseinen vaiva aikoinaan vaikutti päihteiden ja lääkkeiden sekakäyttöön.

Nyt miettien, ensimmäiset oireet kyseisestä sairaudesta kohdallani olivat näkyvillä jo peruskoulun ala-asteella. Tuolloin satunnaisesti koin ihan käsittämättömiä ahdistuskohtauksia, joihin liittyi erilaisia kuuloharhoja. Lähinnä esimerkiksi tunnilla ollessani, opettajan puhe alkoi kuulostaa siltä, kuin se nopeutuisi nopeutumistaan. Samalla tunsin kuinka minut valtasi suunnaton pakokauhu. Yleensä tuolloin pyysinkin lupaa päästä vessaan ja sinne päästyäni laskin vettä hanasta, jotenkin sen rauhoittavan itseäni.

Varsinainen paniikkikohtaus minulle puhkesi parinkympin iässä, herätessäni eräästä isohkosta leikkauksesta tunteeseen, etten saanut happea. Paniikin vain noustessa kuin automaattisesti. Tuolloin noita kohtauksia tuli muutamia vuoden periodilla, kunnes lopulta tuo olo alkoi aamulla herätessä, kytkeytyen pois vasta illalla nukahtaessani. Syöminen pelkästään oli haasteellista, kun ei missään vaiheessa ollut nälkä, kun kroppa oli kokoajan ylikierroksilla.

Tuohon aikaan vielä olin suunnattoman lääkevastainen ja uskaltauduin lääkäriin vasta kärsittyäni tuota jatkuvaa panikointia suurinpiirtein vuoden. Sain ensimmäisen mielialalääkkeen ja rauhoittavat, mutta lääkevastaisena söin n. 6kk noita mielialalääkkeitä ja tuona aikana vain yhden puolikkaan rauhoittavan, kaikista rankimman kohtauksen rauhoittamiseksi.

Kunnes vuonna 2000 elämältäni katosi pohja konkurssin ja avio-eron myötä. Velat meni ulosottoon ja aloitin säännöllisen lääkityksen, terästäen lääkkeitä viinalla. Lopputuloksena vain jatkuvasti paheneva oireilu. Mitä enemmän join, sitä enemmän tarvitsin rauhoittavia ja sitä vähemmän mitkään mielialalääkkeet vaikuttivat. Pahimmillaan kierre meni siihen, että söin kourakaupalla rauhoittavia ja useita erilaisia muita lääkkeitä, mutta päihteet vain pahensivat asiaintilaa. Lopulta olinkin säännöllisesti psykiatrisella hoidettavana, vain saadakseni lisää diagnooseja ja sen myötä myös lisää lääkkeitä.

Vasta kun olin 13. kerran yrittänyt itsemurhaa, perheemme elämään puututtiin konkreettisesti. Joko kuntoutus tai lasten huostaanotto. Lähin varsin vastahakoisesti kuntoutukseen, mutta kuten yleensä, vaikka muutosta vastustin, tuo muutos muutti kerralla oman ja sen myötä myös perheemme elämän.

Nyt miettien ainoa keino saada jotakin selkoa tilanteeseeni, oli se että kaikki lääkitykset mitä minulle oli vuosien varrella määrätty, oli purettava ja samalla minun oli sitouduttava päihteettömyyteen. Sitouduin lopulta, ymmärtäessäni kuntoutuksessa ollessani sen, että se oli viimeinen keino pelastaa oma henkeni ja myös perheemme tulevaisuus.

Alkuun tie ei ollut helppo, mutta koska minulla oli riittävä tuki, kulkeminen tällä uudella tiellä tuli kuitenkin mahdolliseksi.

Tuota kulkemista ei helpottanut se että saman vuoden aikana sekä oma isäni, että myös paras ystäväni tekivät omakätisesti ratkaisunsa omien päihdeongelmiensa suhteen. Toisaalta sain kuitenkin noista käännettyä itselleni lisää tahtoa pysyä omalla kohdallani siinä päätöksessä, että teen mitä tahansa selvitäkseni.

Pikkuhiljaa elämä alkoi rakentua. Mutta varsinkin kuntoutuksen jälkeen aloittamani opinnot olivat todellinen testi sille kuinka tosissani tämän asian kanssa olin. Olihan 6v yhtäjaksoisesti jatkunut opiskelu jatkuvaa itsensä voittamista, omien sosiaalisten pelkojen ja niistä nousseiden paniikkioireiden kanssa. Useita kertoja tuolla ajanjaksolla jouduin turvautumaan välttökäyttäytymiseen, kun tilanteet vain olivat liian pelottavia kohdata. Silti aina, huolimatta armottomasta itseni ruoskinnasta, jota noista tilanteista poisjääminen syyllisyyden muodossa nosti, pyrin luottamaan siihen, että vielä joku päivä nämä oireet ovat kohdallani historiaa.

Tänään ne ovat. En ole enää useaan vuoteen panikoinut, vaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin onnistunut rakentamaan itseäni siten että kykenen hyväksymään itseni tällaisenaan. Silti yhä tänäänkin tiedostaen sen että matka jatkuu, niinkauan kuin elän.

Tuolta kuntoutuksesta lähtien olen purkanut sisintäni. Puhumalla, kirjoittamalla ja jäsentäen ajatuksiani toisten ihmisten kautta. Niin terapiassa, kuin vertaistuen piirissäkin.

Monta kertaa olen joutunut pettymään, joutuessani pakittamaan mitä erilaisimmista tilanteista, oloni käytyä liian tukalaksi, mutta muutama tärkeä asia, jotka olen pitänyt kirkkaana mielessä, on varmistanut sen, että eteenpäin on menty vaikka pakitettu jostain tilanteesta oltaisikin. Päihteet, saati rauhoittavat eivät minua auta. Kohdallani ne ennemminkin palauttaisivat takaisin lähtöruutuun, mitä näihin oireisiin tulee.

Neljä vuotta kuntoutuksen jälkeen jäsensin itseäni, ilman mitään lääkitystä, tullen lopulta toteamaan sen, että tämä sairaus ei pelkällä itsensä purkamisella minusta poistu. Sen vuoksi aloitinkin yhden mielialalääkkeen ja yhdistettynä säännölliseen puhumiseen, tuo kaikki on auttanut minut tässä hetkessä tilanteeseen jossa ei ole enää olemassa asiaa, paikkaa, saati tapahtumaa, johon en kykenisi menemään, ainoastaan joissain tilanteissa ihan normaalisti tuota tilannetta jännittäen.

Ihmiselle jonka paniikkihäiriö pahimmillaan invalidisoi, kahliten neljän seinän sisälle, tämä viime vuosien elämä on ollut sellaista vapautta, jota tavallisen ihmisen on kovin vaikea käsittää.

Elin nimittäin ennen tuota kuntoutusta tilanteessa, jossa esimerkiksi lyhyt kauppareissu vaati hienoiset humalat, yhdistettynä rauhoittaviin ja siitä huolimatta en kyennyt lähtemään mihinkään ilman pientä apteekinpussiani, jossa tuolloin tuhotonta lääkearsenaaliani säilytin.

Tuohon peilaten voinette vain kuvitella millaista elämäni tänään on. Kun kuluneina vuosina olen ollut monta kertaa puhumassa useille sadoille ihmisille erilaisissa tapahtumissa. Matkustellut junalla, autolla ja lentokoneella edestakas. Tuo matkustaminen kun pahimmillaan paniikkihäiriön ollessa, oli asia mitä ajattelin koskaan enää kykeneväni tekemään.

Kirsikkana kakun päällä on ihan viimeaikoina löytämäni liikuntaharrastus. Liikkuminen kun oli minulle lapsuudessa yksi tärkeimmistä asioista ja henkireijistä, sinällään haastavissa olosuhteissa tuolloin eläessäni. Kilpajuoksu oli minulle lapsuudessa ja vielä nuoruudessakin se kaikista rakkain liikunnan muoto. Kun paniikkihäiriö invalidisoi minut mökkihöperyyteen, oli tuolloin jo pelkkä kävely kotiovelta postilaatikolle, lähes viiteen maratoniin verrattavissa oleva ponnistus. Ei siis ihme että on ottanut aikaa ja yrityksiä päästä tähän hetkeen, jossa ensikerran yli 20 vuoteen, kykenin eilen käymään 5km lenkillä pelkästään tuosta tapahtumasta nauttien.

Ihan sama tilanne on ollut muussakin liikkumisessa. Aikoinaan 10km autolla ajo vastasi matkaa Marsiin ja takaisin, mutta tässä hetkessä työni vuoksi autoilen säännöllisesti n. 1500km per viikko, pelkästään tuosta vapaudesta nauttien.

Muutokset eivät tässäkään asiassa tapahdu hetkessä. Eikä varsinkaan tällaisen sairauden kanssa yksin painiskellen. Omalla kohdallani muutos sai alkunsa kuntoutuksessa siitä, kun suostuin opettelemaan ajatustavan muutosta pakonomaisesta yksin taistelustani, toisten ihmisten avun vastaanottamiseen.

Mikä tahansa on elämässä mahdollista muuttua, jos en vain omalla muutoshaluttomuudellani sitä ole estämässä tapahtumasta.

Minä en sun osaasi voi kantaa,
en puolestasi henkäystäkään
Mut apu jonka voin sen tahdon antaa
Luoksesi mä jään:

En oo sen voimakkaampi kuin oot sinäkään
Tiedä en minäkään, kuinka täältä eteenpäin me selvitään
Mutta tiedän sen, kun heräät aamuun uuteen,
huomaat viereltäs en mennyt mihinkään
Ja se uusi aamunkoi
vielä kerran toivon meille tuoda voi.

Mitä erilaisimmista riippuvuuksista läpi elämäni kärsineenä, en voi olla pohtimatta sitä kuinka paljon tunteet lopulta vaikuttavatkaan käyttäytymiseemme. Yhtään ainoata muutosta elämässäni, jos puhutaan esimerkiksi jostain haitallisesta riippuvuudesta luopumisesta, en ole kyennyt toteuttamaan ennen kuin pahaolo on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, ettei juurikaan muuta vaihtoehtoa enää ole ollut.

Nyt vuosia jo tuhoisimmista riippuvuuksistani vapaana astelleena ja näiden ongelmien parissa leipää tänään ansaiten, mietin tässä hetkessä sitä, olisiko kenties mahdollista jollain tavalla auttaa muita siten, ettei heidän tarvitsisi kokea samankaltaisia tuskia kuin mitä itseni on tullut kohdata.

Tässä kohden mieleeni nousee juttu jonka luin netissä. Siinä Samuli Edelmann pohti sitä kuinka jo peruskoulussa tulisi olla kursseja siihen kuinka tunteita käsitellään ja kohdataan. En voisi olla enemmän samaa mieltä asiassa.

Varsinkin kun nykyinen malli on yhä enemmän menossa kohti enenevää suorittamista ja tuottavuudella mitattavaa arvoa, olisi hyvä vetäistä hieman jarrua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Meillä kun jokaisella on kiinteänä osana minuuttamme tunteet, joilla jokaisella on tarkoituksensa, niin olisi enemmän kuin paikallaan opetella käsittelemään niitä ilman että ne pitäisi heti tavalla tahi toisella olla vaimentamassa.

Itse ja loputon määrä ihmisiä joita matkallani olen tavannut, olemme yrittäneet vaientaa nuo tunteemme, joutuaksemme vain lopulta toteamaan sen olevan täysin mahdoton yhtälö. Miksi siis emme opettaisi kaiken muun ohella lapsillemme jo koulussa sitä, ettei noita tunteita tarvitse pelätä, hävetä, saati muutoinkaan arastella, vaan ne voi oppia tunnistamaan ja kohtaamaan terveellä tavalla ja siinä samalla tulee huomanneeksi myös sen että niillä todellakin on tarkoituksensa tässä kaikessa.

Jos nyt esimerkkinä omasta elämästäni kerron hieman pelon tunteesta. Kun jo pienenä opin kätkemään pelon syvälle sisimpääni, jossain kohtaa erilaiset riippuvuudet toimivat oivana pakokeinona välttyä kohtaamasta tuota tunnetta. Mutta koska tuo tunne, kuten muutkin tunteet, haluavat tulla kohdatuiksi, ei lopulta enää mikään riippuvuus auttanut tuota tunnetta vaimentamaan. Vasta kun luovuin riippuvuuksista, suostuen ensin kohtaamaan pelon joka tuosta muutoksesta nousi, pääsin matkalle jonka varrella olen saanut kohtaamisen kautta vapautua suurimmista osista pelkojani. Eli toisinsanoen tunne jota yritin paeta, oli lopulta suurin syy pakenemisen lopettamiseen ja tätä kautta uskon, että melkoisen moni meistä löytäisi huomattavan paljon helpommin omia tunteitaan, jos niistä jo kouluissa lapsillemme puhuttaisi. Jos ei muutoin, niin ainakin kotona koulusta puhuttaessa myös me vanhemmat oppisimme samalla puhumaan enemmän lastemme kanssa myös näistä asioista.

Mitä yhteistä noilla otsikon asioilla lopulta on?

Omalla kohdallani ensimmäinen yhdistävä tekijä on ollut se että olen kärsinyt noista jokaisesta. Ensin yksittäin. Lopulta kaikista yhdessä. Yhdessä näistä lopulta muodostui vyyhti, josta ei oikein kukaan ottanut selkoa siitä mikä aiheutti mitäkin ja mistä syystä. Mutta vähiten tuota selkoa sain itse. Vaikka sitkeästi elin sen harhan vallassa, että koska koin itse nuo aikaansaaneeni, itse minun tuli myös nuo onnistua ratkomaan.

Onnekseni elämä noiden alla kävi lopulta niin vähähappiseksi, etten enää yksin jaksanut. Vasta oikeastaan tuolloin päästiin edes alkuun tuon vyyhdin purkamisessa.

Mutta palatakseni tuohon ensimmäiseen kysymykseeni, eli näitä asioita yhdistävään tekijään, niin tässä vuosia itseäni purkaneena, samalla myös vuosina samojen ongelmien alla elävien ihmisten kanssa keskustelleena, voin todeta sen että oikeastaan nuo kaikki otsikossa mainitsemani asiat ovat lopulta hyvin pitkälti toistensa kaltaisia ominaisuuksiltaan. Ainakin siinä, että ne lopulta imevät ihmisen kokonaan kuiviin. Samalla syöttäen ihmiselle itselleen mitä erilaisimpia epäilyttäviä ajatuksia sekä tunnetiloja. Lopulta ihminen ei kykene enää mihinkään muuhun, kuin lähes pakonomaiseen ja kapeakatseiseen ajatukseen noiden ongelmien tiimoilta.

Yksi myös yhdistävä tekijä on se että ihminen, painii hän sitten yksinäisyyden, mielenterveysongelmien tai jonkin riippuvuuden kanssa, kokee suunnatonta häpeää ja syyllisyyttä tilastaan. Samalla itse noiden tunteiden alla eläessään torpedoiden mahdolliset auttamisyritykset, toiset ihmiset uhkana kokien. Toisaalta ehkä osaltaan omassa kierossa mielessään myös toisia ihmisiä omasta tilastaan syyttäen.

Syyllisyys, häpeä, viha, katkeruus ja pelko ovat tyypillisiä tunteita jota kyseisten ongelmien alla elävä ihminen kokee. Toisaalta nuo tunteet ovat myös sellaisia joita ihminen kovin harvoin itse itsessään saa terveellä tavalla jäsennettyä ja siinäpä ehkä yksi suurimmista haasteista näiden ongelmien ratkomisessa. Ihminen joka toisaalta tarvitsisi apua, mutta joka samalla kuvittelee kaikki muut ihmiset olevan uhkana hänen omalle turvallisuudelleen.

Jostain näissä kaikissa on aloitettava ja ehkä ensimmäinen ja samalla tärkein osa on ongelmista kärsivällä ihmisellä itsellään. Nimittäin ongelman myöntäminen. Vasta sitten itse ongelmaan päästään lopulta edes käsiksi. Mutta itse vuosia aikanaan kaikkien noiden ongelmien kanssa eläneenä, omalla kohdallani totean sen ettei tuo myöntäminen oikealla tavalla rehellisesti tapahdu ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää, kuin liikkeelle lähtö.

Ehkä juuri tuosta omalla kohdallani koetusta tuskasta käsin tarkastellen ymmärrän myös niitä ihmisiä, joiden kanssa tänään näiden ongelmien äärellä työskentelen. Elämä ongelmien alla ei ole mitenkään helppoa, mutta toisaalta se ehkä jo hitusen helpottaa, kun samat ongelmat kohdannut ihminen voi todeta kokemuksestaan sen, että noista vaikeuksista on ylipäänsä mahdollista selvitä.

Jos luit juuri kyseisen teksin, ja painiskelet jonkun näiden ongelmien kanssa, kysy itseltäsi olisiko tänään aika kenties ottaa ensimmäinen askel, matkalle kohti ongelmista vapaampaa elämää. Yksinkertaisimmillaan se merkitsee vaikka sitä että jollekulle toiselle, saman kokeneelle toteaa tällaisista ongelmista kärsivänsä. Sillä ongelman myöntämisen jälkeen, saattaa elämässä tapahtua mitä ihmeellisempiä asioita.

Puhuminen ja tunteminen on se tärkein juttu.

Melkein kuukausi viimeisimmästä kirjoituksesta. Kuvastanee sitä, että tämän hetken elämässä riittää kiitettävästi tekemistä. Kirjoittaminen on minulle eräs monista keinoista jäsentää sisintäni ja nyt kun se on jäänyt vähemmälle, huomaan sisimpäni kaipaavan jäsentämistä. Taas kerran konkreettista pysähtymistä itsensä äärelle.

Kiire on sarja vääriä valintoja - sanotaan. Toisaalta allekirjoitan tuon sanonnan täysin, mutta siinä hetkessä kun elämässä on paljon meneillään, sitä kuin tahtomattaan tulee imeytyneeksi sen pyörteisiin, kuin pyörremyrskyn silmään, kykenemättä yhtään ohjaamaan itse sitä minne tuulenpuuskat kuljettavat.

Itse olen elämässäni ollut niin monta kertaa sellaisissa pyörityksissä, että tiedän jo milloin on hyvä kiskaista jarrua. Muutoin menon käydessä yhä hurjemmaksi, jossain kohden tahtomattaankin tulee stoppi. Sen vuoksi juuri tässä kohden päätin palata kirjoittamaan. Pysähtyen itseni äärelle.

Yrittäjyys. Siinä yksi suurin asia elämässäni joka kuluneiden vuosien aikana on ollut tuomassa elämääni haasteita. Tänään olen tuon asian kanssa taistellut taisteluni, oppiakseni oikealla tavalla luovuttamaan. Apua pyytäen. En yksinkertaisesti ehdi, saati jaksa tehdä kaikkea yksin. Ainakaan ilman että siitä kärsisi minulle tärkeimmät ihmiset. Sen vuoksi ulkoistinkin kaiken mitä tässä kokonaisuudessa pystyin ulkoistamaan ja olikin jännä huomata se, kuinka paljon sitä ihminen pystyykin tahtomattaan keräämään taakkaa harteilleen. Taakka keveni kummasti, vaikka kyse oli pelkästään siitä että annoin yrittäjyyteeni tiiviisti liittyvän paperityön toisen tehtäväksi.

Yksi suurin syy siihen, miksi tuosta itselleni taakkaa kertyi, johtui siitä että kaiken reissaamisen sekä päivän töiden lisäksi ei oikein vain tahtonut löytyä aikaa kaikenlaisen byrokratian pyörteisiin, ainakaan ilman että viikonloput jotka olen pyrkinyt pyhittämään perheelleni, olisi kärsineet.

Jotkut ihmiset välillä ihmettelevät sitä, miksi niinkin paljon elän menneisyyteni kautta. Johtunee osaltaan siitä että tämän hetken työni koostuu päivistä joissa kohtaan ihmisiä, jotka elävät todeksi sitä samaa kaoottisuutta jota itse aikanaan elin ja toisaalta myös siitä, että nykyhetken elämäni haasteet tuntuvat kohtuullisen pieniltä, kun hetkeksi palaa menneisyyteen miettimään millaisia haasteita elämässäni tuolloin oli kun vielä taistelussa oli kyse elämästä ja kuolemasta. Ei siis ihme jos väkisinkin hetkittäin peilaan nykyhetken elämää menneisyyteeni.

Paljon on vuosien saatossa muuttunut. Eikä vähiten itsessäni. En ole ollenkaan se sama vapiseva ihmisraunio joka vuosikymmen sitten myöntyi pyytämään apua, taisteltuaan vuosikymmeniä yksin.

Puhun päivittäin työssäni ihmisten kanssa puhumisen tärkeydestä. Samoin kuin siitä, että omien tunteiden kohtaaminen on edellytys elää tasapainoista elämää. Ihan liian paljon näkee tänäpäivänä sitä että ihmiset unohtavat puhua ja tuntea, suorittaen lähes robottimaisesti elämää. Kun hetkeksi edes pysähtyy tutkailemaan itseään, omia tunteitaan, saattaa yllättyä siinä kuinka paljon noilla onkaan merkitystä jokapäiväisessä elämässämme.

Harmillista sinällään on ollut todentaa sitä että olemme jo useamman sukupolven ajan kasvaneet eräänlaiseen puhumattomuuden kulttuuriin. Kulttuuriin, jossa emme enää ehdi kohdata itseä, saati toisiamme. Hetken kun seuraa elämää hieman sivummalta, huomaa sen kuinka kiire ihmisillä tänään on. Ei siis ihme että osa väsyy ja uupuu. Samalla kun toisaalla vahvat porskuttavat, heikommat turvautuvat mitä erilaisimpiin selviytymisstrategioihin. Mutta toisaalta ymmärrän tässä hetkessä sen etten minä kovinkaan suuria voine kokonaisuudessa asioissa muuttaa, mutta sen olen konkreettisesti tässä matkallani todentanut, kun muiden muuttamisesta siirtyy itsensä muuttamiseen, lopulta yllättävän paljonkin muuttuu.

Sen vuoksi ja juuri siksi pyrin jatkossakin pysähtymään kuuntelemaan itseäni. Sen kautta nimittäin minulla on yhä enemmän kykyjä pysähtyä myös kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Sillä mitä vähemmän ihminen omista kipupisteistä puhuu, sitä suurempia tunteita ihminen kuin tahtomattaan sisällensä patoaa ja sen myötä myös alttius turvautua johonkin itselle haitalliseen ajatus- tai toimintamalliin kasvaa kasvamistaan.

Mitä enemmän puhun, sitä enemmän tunnen ja mitä enemmän noita tunteita suostun läpikäymään, sitä vapautuneempi oma oleminen ja eläminen lopulta on.

Heräsin taas vaihteeksi kukonlaulun aikaan. Kokien suunnatonta kiitollisuutta, todeten asioiden olevan niille kuuluvilla paikoillaan. Tästä toteamuksesta huomasin miettiväni sitä kuinka aikoinaan kuullessani sanan mielenrauha, kavahdin sitä, koska ajattelin sen olevan asia jota en koskaan tulisi saavuttamaan. Mutta kuinkas sitten kävikään.

Ihminen joka tietää mitä on elää ollen syvästi masentunut. Samalla kokien olevansa omien suunnattomien pelkojensa vanki, ei välttämättä aivan heti löydä luottamusta siihen, että joku kaunis päivä tuo kaikki alakuloisuus sekä jatkuva pelko olisi taakse jäänyttä elämää.

Ei siitä loppuenlopuksi nyt niin montaa vuotta ole kun nuo pelot ja masennukset olivat arkipäivää täällä. Joka maanantai, ajellessani töihin, alkumatkasta ajan paikan ohi, jossa isäni päätti oman tuskansa rekan keulaan. Samoilla kohdin mieleeni muistuu aika, jolloin itse pelkäsin ja panikoin autolla ajamista. Tuossa hetkessä esimerkiksi viedessäni vaimoni lapsia isälleen, muistan keksineeni tuolle automatkalle mitä ihmeellisimpiä arvuutusleikkejä joiden avulla sain hetkeksi aikaa huomion pois siitä kuinka paniikissa tuosta autoilusta oikeasti olin.

Nyt ajellessani pitkästi toista tuhatta kilometriä viikoittain työajoja, huomaan säännöllisesti kokevani kiitollisuutta pelkästään siitä että voin ajele autolla pelkäämättä sitä.

Ihminen joka ei ole kokenut masennusta, ei voi sitä ymmärtää. Samoin on paniikkihäiriön laita. Toisaalta sama on tilanne minkä tahansa sairauden kanssa, on sitten kyse syövästä tai päihderiippuvuudesta. Sen vuoksi juuri olisi ensiarvoisen tärkeätä se että mahdollisimman paljon eri sektoreilla käytettäisiin meitä oman kokemuksen omaavia ihmisiä ja meidän toipumiskokemuksia, näistä sairauksista vielä kärsivien ihmisten auttamiseen.

Itse sain aikoinaan apua vertaistuesta. Itseasiassa yhä tänäänkin se on minulle yksi tärkeimmistä kanavista purkaa tämän hetken elämääni. Kun tuohon nivottiin monipuolinen ammatillinen apu, niin minä, kuin siinä samalla myös perheeni, saimme elämässä toisen mahdollisuuden.

Itselleni masennus ja siihen liittynyt jatkuva panikointi johtui suurimmaksi osaksi siitä, että sisälleni oli kasaantunut liian paljon pahoja asioita sekä niihin liittyneitä tunnetiloja. Traumoja, joita sitten epäonnistuneesti pyrin päihteillä ja lääkkeillä itsehoitamaan. Asiat alkoivat aueta yksi kerrallaan, kun näihin ongelmiin alettiin pureutua pala palalta. Päihdeongelmaan päihderiippuvuutta hoitavalla kuntoutuksella. Mielenterveyspuolen ongelmiin, siihen erikoistuneen terapeutin avustuksella. Silti muistaen kokoajan se että nämä ongelmat nivoutuvat siinä määrin toisiinsa, ettei kumpaakaan voinut jättää hetkeksikään huomiotta.

Tänään saan elää vapautta, jota en villeimmissäkään unelmissani osannut kuvitella koskaan saavani elää. Oikeastaan suurin ongelma lähtötilanteessa olin minä itse. Kuvitellessani lähes pakonomaisesti yhä voivani ratkaista ongelmani yksin. Tarvitsematta siihen apua keneltäkään. Luojan kiitos minut pysäytettiin ajoissa. Ilman tuota havahduttavaa kokemusta olisin nimittäin kuollut.

Elämä on siinä vekkulia, että kun lakkaan taistelemasta sitä vastaan, myöntäen olevani kykenemätön yksin ratkomaan ongelmiani, se tulee lopulta enemmän kuin puolitiehen vastaan. Kaikki ongelmat ja solmukohdat avautuvat kyllä. Yksi kerrallaan. Minun tärkein osuuteni tässä palapelissä tänäänkin, on yhä muistuttaa itseäni kärsivällisyyden merkityksestä. Asiat kun todella harvoin avautuvat minun toivomani aikataulun mukaisesti. Parhautta tänään tuon kärsivällisyyttä vaativan aikataulun kanssa on se, että sitä mukaan kun aikaa kuluu, siinä ajankuluessa muutoksista kasvaa kokolailla pysyvämpiä, kuin mitä ne olisivat, jos olisivat ratkenneet heti ja samantien kuten kärsimättömyyttäni odotin niiden ratkeavan.

Jos luit tämän kirjoituksen ja koet elämässäsi tässä hetkessä jotakin tuskaa. Älä epäröi kirjoittaa minulle. Sillä kuten aikaisemmin kerroin, ilman toisia, saman kokeneita ihmisiä, en minäkään olisi tässä. Tänään et nimittäin enää ole yksin.

Tuo vanha sanonta vaikenemisesta on tuonut elämässäni varsin paljon tuskaa sisälleni. Kasvaessani lapsuuttani perheessä, jossa sanattomana sopimuksena toimi sääntö: Älä puhu. Älä tunne. Älä Luota. Ei siis ihme että vasta nyt vanhemmalla iälläni olen opetellut pois tuosta vaikenemisen laista.

Isäni yritti epätoivon vimmalla näyttää ulospäin että kaikki on hyvin. Eipä silti, hyvin hän siinä onnistuikin, mutta toisaalta joskin lapsuuteni koti oli monin tavoin hyvä, niin silti nuo tietyt negatiiviset asiat ja varsinkin niistä puhumattomuus toi herkälle lapselle kohtuuttomia paineita sisikuntaan.

Sen mitä tässä viime vuosina olen ihmisten kanssa jutellut, niin koen että meillä täällä pohjolassa tuo vaikeneminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Valitettavasti.

Asioista puhuminen nimittäin on parasta terapiaa, eikä vastapuolen todellakaan tarvitse olla terapeutti ammatiltaan, voidakseen toimia kuuntelijana.

Minä olen jo muutamia kertoja tässä uudessa elämäntavassani saanut mahdollisuuden puhua asioista joita pahimmillaan ajattelin säilyttää salaisuutena hautaan asti. Viimeisin tällainen itsensä purkaminen tapahtui vajaa viikko sitten, enkä osaa sanoin kuvata tuosta seurannutta helpotuksen tunnetta. Silti ihmettelen itseäni siinä, että aivan viimeiseen asti pidän ikäviä asioita sisälläni, aivan kuin puhumisesta nouseva häpeä olisi kaiken sen tuskan sisällä pitämisen arvoista. Toisaalta tiedostan osaavani rankaista itseäni mitä erinäisimmin tavoin, joista tämä puhumattomuus on vain yksi esimerkki. Saatan pitää asioita sisälläni, vaikka minulla olisi lukemattomia ihmisiä ja mahdollisuuksia puhua mieltä painavat asiat ulos. Lisäksi tiedostan sen, että meillä on vallalla ajatus, ettei toisia ihmisiä saa omilla murheillaan kuormittaa. Jännä sinällään on ollut huomata se, että kun uskaltaudun johonkuhun luottamaan ja puhumaan asioista jotka mieltäni painavat, myös tuo toinen ihminen saa samalla mahdollisuuden keventää taakkaansa ja näin kaksi ihmistä tukee toinen toistaan jakamalla taakkaansa keskenään. Vielä kun yleensä käy niin että omassa päässäni pyöriteltynä asiat saavat kohtuuttomat mittasuhteet, niin puhuminen palauttaa niihin suhteellisuudentajun.

Toivoisin tosissani että meillä alettaisiin enemmän palata entisiin hyviin aikoihin, jossa kylän ongelmat olivat yhteisiä, eikä ihmisten tarvinnut kantaa murheitaan yksin. Tänään kun ei enää juuri muuta kuin tervehditään naapuria, jos sitäkään.

Olen kokenut kuluneen viikon aikana suunnatonta vapautta. Kun taakka harteilta tipahtaa, on matkanteko huomattavan paljon vaivattomampaa, vaikkei ongelmat välttämättä kokonaan katoakaan, niin siitä huolimatta niistä puhuminen luo polkua josta kulkeminen on huomattavan paljon helpompaa.

Kun puhuin asioista joita patosin sisälläni todella kauan, oli kuin olisin havahtunut elämään aivan uudella tavalla. Asiat ja paikat joissa olin piinaavien murheiden vallassa kulkenut, näyttivät nyt ihmeellisen kauniilta. Lisäksi kun ymmärrän itseäni ja tilannettani nyt huomattavasti paremmin, minulta poistuu pakonomainen, epätoivoinen elämän ja asioiden kontrollointi, josta seurauksena minulle vapautuu aikaa ja energiaa pysähtyä ihmettelemään elämää ja sen monimuotoisuutta.

Minä osaltani pyrin tänäänkin siihen, että mikäli joku ihminen lähestyy minua halutakseen puhua minulle mieltään painavista asioista niin raivaan itselleni aikaa jotta voin kiireettömästi kohdata hänet ja sillä tavoin saada myös itselleni tuiki tärkeitä kokemuksia evääksi elämäni reppuun. Nykäiskää siis tänään jotakuta hihasta ja pyytäkää pysähtymään kuuntelemaan mitä teillä on sanottavana. Saatatte yllättyä iloisesti siitä mitä tämä luottamuksen osoitus teille kummallekin antaa. Siis kuljetaan yhdessä eteenpäin.