Toinen mahdollisuus

Kuten varmasti moni, joka on kirjoituksiani seurannut, on saattanut todeta, olen viimeaikoina pyrkinyt tietoisesti löytämään aina jotakin positiivista ajatusta tai kiitollisuutta elämästä.

Tässä sinällään ei ollene mitään pahaa, vaan päinvastoin, kun ihminen pyrkii muuttamaan omaa asenoitumistaan elämää kohtaan positiivisemmaksi, se yleensä tuo tullessaan hyviä asioita.

Minulle tässä prosessissa on vain päässyt käymään niin, että siitä on tahtomattani muodostunut minulle eräänlainen pakokeino elämän todellisuudesta, joka kuitenkin kohdallani on kaikkea muuta kuin positiivinen. Tai no toisaalta, kuten jo olen useaan otteeseen todennut, elämässäni ei ole tällä hetkellä mitään muuta vialla kuin se, etten ole onnistunut työllistämään itseäni siinä määrin, että olisin saanut hankittua perheelleni elannon ja sen myötä tai pikemminkin juuri tuosta johtuen, olen alkanut paeta kaikkea tuohon liittyvää ahdistusta jatkuvaan vakuutteluun itselleni ja muille, että kaikki on enemmän kuin hyvin. Toisaalta on, mutta toisaalta ei ole. Lisäksi kun en edelleenkään osaa prosessoida terveellä tavalla negatiivisia tunteitani, olen paennut niitä ostamalla asioita, joihin minulla ei ole varaa. Taas tästä nousevaa syyllisyyttä olen paennut, istumalla kännykkä kädessä, kirjoitellen eri sosiaalisiin medioihin siitä kiitollisuudesta, jota omaa aikaisempaa selviämistäni kohtaa tunnen.

Haluan ihmisille pelkästään hyvää. Aivan samoin itselleni. Eikä siinä sinällään ole mitään pahaa, mutta samalla pitäisi säilyttää jonkinlaiset realiteetit siihen, kuinka tuota toteuttaa. Minä en ole säilyttänyt, vaan sensijaan olen käyttänyt äärettömän paljon aikaa hyvän jakamiseen, kun tuon ajan olisin voinut käyttää esimerkiksi hakemalla ensin itselleni työtä. Minulle jo aikaa sitten eräs viisas vanhempi ihminen totesi, ettet voi antaa jotakin sellaista, mitä sinulla ei ole. Tuo on taas kerran niin totta elämässäni. Olen yrittänyt. Luoja tietää että olen yrittänyt antaa hyvää kaikille. Väärällä tavoin unohtaen itseni ja sen myötä sen minulle tärkeimmän, eli perheeni. Perheeni ja itseni voidessa huonosti, ei liene suurta hyvää siinä, että kirjoitan jotakin jostakin hyvästä jollekkin toiselle. Aika nurinkurista kaikkineen.

No sitten itse asiaan. Olen ollut tänään koulussa, jossa saimme tehtäväksi kirjoittaa vihasta. Tunne, jonka käsitteleminen on itselleni aina ollut äärettömän vaikeaa ja suunnattoman pelottavaa. Saimme vapaasti valita, ketä kohtaan tuntemaamme vihaa purkaisimme kirjoittaen. Minä valitsin luontevasti itseni. Lähinnä siitä syystä, etten tämän hetken elämässäni vallitsevia ongelmiani voi kenenkään toisen syyksi pistää. Oksensin ulos kaiken, mahdollisimman suoraan ja säästelemättä. Oikeastaan vasta kirjoitettuani huomaten sen, kuinka totta kaikki tuo kirjoittamani oli. Sen vuoksi haluan nyt jakaa tuon kirjoittamani kirjeen tässä, samalla varoittaen, ettei seuraava teksi ole mitenkään kaunis tai ruusuinen. Raadollinen kuvaus siitä, kuinka suunnatonta vihaa ihminen voi itseään kohtaan tuntea. Ei siis ihme, että aikoinaan yritin sitkeästi itseäni hengiltä. Tänään minun ei tarvitse, sillä voin prosessoida tuota vihaa kirjoittamalla ja sen jälkeen tehdä tarvittavia toimenpiteitä elämässäni sen eteen että tuo viha laantuisi.

Tässä siis kirjeeni:

VITUN KUSIPÄÄLLE!

Siispä "Ruusunen", nyt saatana järki käteen. Mieti mitä elämältäsi haluat. Kun sen ensin selvität itsellesi, niin tule sitten vasta seuraavan kerran puhumaan minulle jotakin.

Kuten kirjeestäni voinee päätellä, olen varsin vihainen ja pettynyt itseeni taas kerran. Onneksi tänään ymmärrän, että viha on tunne ja sen myötä kun ymmärrän mikä tuon vihan aiheuttaa, voin tuolle aiheuttajalle tehdä jotakin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa sitä, että ymmärtäessäni paenneeni elämää yltiöpositiivisiin kirjoituksiin tänne nettiin ja someen, lyön ykskantaan liinat kiinni. Kirjoitan seuraavan kerran tänne tai someen vastan sitten, kun itse sekä perheeni voi hyvin ja kun itselleni olen onnistunut hankkimaan säännölliset tulot.

Siihen asti haluan sydämestäni toivottaa juuri sinulle kaikkea hyvää.

Kuulemisiin..

Sain erään koulutuksen yhteydessä asiakseni kirjoittaa eräällä tavoin päivitetyn version elämäntarinastani ja nyt tässä ajattelin sen tehdä. Mielenkiinnolla odotan itsekin, kuinka paljon erilainen tarinani on, kuin mitä se on kun sen ensikerran kirjoitin jo kohta 6 vuotta sitten aloittaessani ensimmäisen blogini kirjoittamisen. Nyt miettien tiedän tästä tarinasta tulevan sen verran pitkän, että päätin jakaa sen useampaan osaan ja tämä ensimmäinen pätkä käsittelee lähinnä lapsuuttani ja siihen liittynyttä koulukiusaamista.

Nyt mietittynä, sain elää monen mittapuun mukaan, vähintääkin kohtuullisen tasapainoista lapsuutta. Synnyin ihan tavalliseen Suomalaiseen perheeseen, jossa alkoholi sinällään lapsuudessani ei hirveän suurta osaa näytellyt, vaikka se säännöllisin väliajoin kuvassa esiintyikin. Pohtiessani nyt lapsuuttani, peilaten sitä lähinnä siihen, millainen kasvuympäristö omilla lapsillani on, voin sanoa saaneeni kasvaa lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaan. Muistellessani lapsuuttani, koen, että minulla oli kuitenkin vanhemmat, joiden puoleen sain kääntyä, jos jotakin murhetta mielenipäällä oli. Se miksi en kuitenkaan sitä juuri tehnyt, johtunee lähinnä siitä, että koin omilla vanhemmillani olleen omassa elämässään jo tarpeeksi haasteita, että omilla "pienillä" murheillani heitä olisin sen enempää rasittanut. Ymmärrän tässä hetkessä sen, että ehkä olisi monessa kohden pitänyt, mutta kuitenkin uskon siihen, että meidän ihmisten elämä on ainakin jollain tavoin käsikirjoitettu, joten minun elämäni tällä hetkellä on lie mennyt juuri sen oman käsikirjoituksen mukaisesti, sillä muutoihan en tässä tätä nyt kirjoittaisi. Olen loppupeleissä paljosta kiitollinen vanhemmilleni, eikä minun elämänpolkuni varrella olleet kuopat ole juurikaan sidoksissa siihen, millaiset vanhemmat tai kasvatus minulla oli, vaan pikemminkin siihen, millaisia valintoja omalla vapaalla tahdollani olen elämässäni päätynyt tekemään.

Oikeastaan nyt mietittynä ainoa asia jonka lapsuudestani toivoisin voivani muuttaa oli koko peruskouluajan kestänyt koulukiusaaminen. Yllättävää kyllä sen arvet näkyvät yhä tänä päivänäkin monin eri tavoin, vaikka kaikki nuo tapahtumat, ne traumaattisimmatkin, olen jo aikoja sitten saanut käsitellyksi ja siten suurimmaksi osaksi jättänyt taakse. Silti on yhä tilanteita, jotka antavat sen tietyn signaalin, joka herättää mnussa sen pienen avuttoman, pelokkaan pojan joka koko kouluaikani olin. Tuo pieni poika ei olisi selvinnyt hengissä yhdeksää vuotta, ellei hänellä olisi ollut jotakin mistä hakea turvaa. Osa tuosta turvasta oli valheellista suojaa, mutta osa sitäkin aidompaa ja tänäkin päivänä kovin suurella osin elämääni turvaa tuovaa luottamusta johonkin. Muistan loputtoman monet kerrat rukoilleeni apua jaksaa tuota jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota koulussa jouduin kokemaan, ja sitä voimaa kyllä tuohon hetkeen annettiinkin, sillä ilman sitä en olisi jaksanut.
Toisaalta kehitin itselleni mitä erikoisempia selviytymiskeinoja, joista tässä hetkessä osaltaan on varmasti muotoutunut minulle sisälle kiinni eräänlainen malli ripustautua asioihin ja erilaisiin rituaaleihin. Olin nimittäin lapsuuteni erilaisten pakonomaisten rituaalien orja. Esimerkiksi pelätessäni mennä kouluun, sain pidettyä itseni rauhallisena, seuratessani koko bussimatkan mitä erilaisimpia maamerkkejä, joita sitten ulkoa opettelin muistamaan. Kertailin näitä tiettyjä tiennimiä, talonnumeroita ja niistä muodostuvia jänniä yhdistelmiä, ettei minun tarvinnut miettiä mitä kauheuksia tänään koulussa joutuisin kohtaamaan.

Selvisin koulusta kunnialla, mutta toisaalta kaikki tuo kiusaaminen ja muu, oli jättänyt minuun niin syvät arvet, että peruskoulusta päästyäni, en osannut ajatella itsestäni juurikaan mitään hyvää ja sen vuoksi en uskonut mahdollisuuksiini pärjätä esimerkiksi lukiossa, vaan päädyin hakeutumaan ammattikouluun, jonka ensimmäisten viikkojen jälkeen jo ymmärsin olleen väärä valinta. Toisaalta tässäkin asiassa lopulta kävi niin, kuin oli tarkoituskin, sillä oikeastaan tuon ammattikoulun ensimmäisen parin vuoden ajalla sain paranneltua peruskoulun aikana saamiani traumoja koulukavereiden suhteen, sillä tuolla ammattikoulussa sain tutustua muutamiin todella mukaviin tyyppeihin, joiden kanssa yhä vieläkin satunnaisesti yhteyttä pidetään. Eli kaikella tarkoituksensa, kuten useasti todetaan.

Seuraava vaihe elämässäni on jo nuoruuden huumaa, joten jatkan siitä sitten seuraavassa osiossa. :)

Ihmisen löytäessä tien rakkauteen, hän tulee ymmärtääneeksi sen, mitä koko elämänsä ajan on yrittänyt selvittää. Miksi olen syntynyt tänne.

Kun ihminen kuten minä, kokee elämässän erilaisia vastoinkäymisiä, kysymys omasta merkityksestä nousee jatkuvasti esiin yhä voimakkaampana. Näin kävi minullekkin. Mitä enemmän elämä tarjoili vastatuulta, sitä kovemmin minä yritin ymmärtää elämää. Lopulta ajatuen tilaan jossa ei enää yksinkertaisesti jaksanut esittää yhtään ainoata kysymystä, saati järkeistämisestä johtunutta vastaväitettä. Toisinsanoen, tulin halukkaaksi luovuttamaan elämän edessä, hyväksyen sen sellaisenaan ilman minkäänlaista järkeilyä. Tässä kohden todettakoon vain se, että isäni itsemurha, kohta 8 vuotta sitten, niin karmea menetys kuin se minulle olikin, silti se toimi minulle viimeisenä sysäyksenä siihen, että luovun kaikesta järkeistämisestä elämäni suhteen, sillä tuota tapahtumaa en itselleni koskaan kyennyt järkeistämään, en vaikka loppuunasti kyllä yritin.

Tuosta luovuttamisesta alkoi matka, joka on nyt jatkunut parisen vuotta. Matka jonka aikana olen oppinut elämään elämää, vastaanottaen kaiken mitä sillä minulle on tarjolla, ilman jatkuvaa vastaanhangittelua.
Tänään käyskennellessäni pihalla miettien sitä, kuinka elämästäni ei puutu yhtään mitään. Heti järjellä ajateltuna, järkeni alkaa suoltaa ulos senkin seitsemänkymmentä erilaista asiaa, jota tarvitsisin. Totuus on kuitenkin se, että eläessäni rakkaudessa, minulle ei ole tarjolla mitään muuta kuin itselleni parasta kaikessa mahdollisessa elämääni liittyvässä asiassa.

Nyt esimerkiksi kuluneen reilun puolisenvuotta vallalla ollut taloudellinen ahdinko, on asia jonka kanssa olen järkeni ajamana tuskaillut itseni taas kerran hulluuden partaalle jo moneen otteeseen, tullakseni aina samaan pisteeseen. Pisteeseen, jossa järki vaikenee, sydämen alkaessa puhutella minua rakkaudellisesti lohduttaen. Ei sinulta mitään sellaista puutu, mitä ilman et tulisi tässä hetkessä toimeen.

Tälle aamua esimerkiksi ensimmäinen ajatukseni tai paremminkin harras toiveeni oli se, että oi jospa joku kaunis päivä saisin yhteydenoton, jossa minulle tarjottaisiin töitä. Ajattelin tuossa hetkessä olevani kykenemätön elämään ilman työtä. Hetken päästä huomasin huvittuneena miettiväni sitä, että olenhan tässä jo kohta 40 vuotta elänyt ilman varsinaista, säännöllistä toimeentuloa, enemmän tahi vähemmän kituuttaen. Tuon ajatuksen jälkeen huomasin taas päässeeni siihen rakkaudelliseen hyväksymisen tilaan, jossa ei ole sijaa minkäänlaisille vaatimuksille. Tilaan jossa tuolla pihalla käyskennellessäni minun teki mieleni vain heittäytyä pitkälleen maahan, nauttien puhtaasta, raikkaasta ilmasta, kevään tuoksuista ja linnun laulusta. Tuo tila on itselleni se tärkein asia elämässäni, jonka ymmärrän lahjana saaneeni, kun järkeistämisellä ajoin itseni melkein hulluuteen asti kaikkine pelkoineni. Tänään en pelkää. Saadessani elää rakkaudessa, minulta ei puutu mitään, mutta heti eksyttyäni johonkin tuosta turvallisesta tilasta, alan kuvitella tarvitsevani vaikka ja mitä. Tuo sekasortoinen tila nousee yhä tasaisin väliajoin vallitsevaksi ja tuossa kaaoksessa teen mitä käsittämättömämpiä ratkaisuja, ostellen autoja, moottoripyöriä tai jotakin muuta jota tuossa kaaoksessa kuvittelen tarvitsevani. Hetken päästä huomatakseni vain sen, ettei nuo tavarat minulle mitään hyvää sinällään antaneet.

Haluan siis tiiviisti pysytellä tässä turvallisessa rakkauden tilassa, jossa minulta ei puutu mitään. Silti ymmärtäen tässä hetkessä myös sen, että harhautuminen polulta on vain merkki ihmisyydestäni, tarpeestani kokea taas jotakin itselleni korvaamattoman tärkeää kasvuni matkalla. Luojan kiitos, kuten tuossa laulussa sanotaan, voin aina palata tuohon ristin juurelle. Ristin joka minulle symbolisoi puhdasta rakkautta. Rakkautta jossa ei ole sijaa pelolle, järjeistämiselle, saati toisen ihmisen tai itseni tuomitsemiselle. Rakkauteen, joka vapauttaa minut kaikista mahdollisista vaatimuksista itseni suhteen. Siis tilaan, jota koko elämäni yritin itselleni rakentaa mitä ihmeellisimmin keinoin, aina huomatakseni vain päätyväni samaan turvattomaan epätoivon tunteeseen, jossa ainoa ajatus oli epätoivo. Tänään en koe epätoivoa. Tänään koen rauhaa. Rakkaudessa eläen.

Olen pohdiskellut viime päivät sitä, miksi ihmeessä ihminen joka on totaalisesta tuhosta, paniikinsekaisesta pelosta ja itsetuhoisesta elämästä rakentanut tasapainoisen ja hyvältä tuntuvan elämän, yrittää silti yhä löytää elämässään jotakin sellaista minkä kautta kokisi kaiken olevan hyvin.

Tänään minulla oli tähän liittyen varsin mielenkiintoinen aamupäivä. Huomasin nimittäin yhtäkkiä ajattelevani sitä, miksi tavoitella jotakin sellaista, jonka on jo saavuttanut, lakatessaan tavoittelemasta sitä. Nimittäin sisäinen rauha. MInulla on se. Kokoajan mukanani. Tuo rauha ei sinällään ole tunne, vaan pikemminkin varmuus siitä, että olivatpa olosuhteet ympärilläni millaiset tahansa, elämä kantaa ja on hyvin.

Nyt tätä kirjoittaessani mietinkin hieman huvittuneena taas tätä addiktoitumistani erilaisiin asioihin. Tämän päivän löytönä retkelläni on nimittäin ollut tietoisuus siitä, että olen elämässäni perillä, juuri siinä mihin aina olen luulotellut päätyväni vasta kuoleman korjatessa. Tuntuu hassulle todeta elävänsä todeksi tässä hetkessä tietoisuutta siitä, että elää siellä mihin on luullut luotu kuolemaan.

Tätä on käsittämättömän vaikea pukea sanoiksi, jotta sen ymmärtäisi ja samalla käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että sen hyväksyisi, mutta voi pojat että sen kokiessaan ymmärtää ja hyväksyy kaiken niin menneessä kuin tulevassakin. Olipa se mitä tahansa, kaikki on hyvin. Tässä ja nyt. Aina.

Olen siis perillä tietoisuudesta siitä, että elämäni on jo tässä hetkessä siinä, mihin sen on määrä koskaan tulla. Silti tässä istuesani päässäni sinkoilee ajatuksia sinne tänne ja tuonne, mutta aikaisemmasta poiketen, hyväksyn niiden olevan ajatuksia, joita tulee ja menee koko ajan. Ei minun tarvitse niihin reagoida. Olen sisimmässäni kuitenkin saavuttanut tietoisuuden siitä, että olen ihminen jolla pää jauhaa jatkuvasti, hiljentyäkseen hetkeksi toteamaan kaiken olevan hyvin.

Nyt totean kaiken olevan hyvin. Istun hiljaisuudessa, jossa ei yksinkertaisesti kuulu mitään. Kuvannee hyvin pitkälti läsnäoloani tässä hetkessä. Olen. Elän. Hengitän. Nautin. Tavoittelematta saavuttaen.

Olen ollut taas pari päivää reissussa, samalla saaden mahdollisuuden pohtia elämääni hieman etäämmältä. Tässä hetkessä ymmärrän, että aina löytäessäni elämästäni kiitollisuuden, voin hyvin, sisälläni ollessa rauhan ja perustavaa laatua olevan luottamuksen elämään.

Mikä kadottaa tuon kokolailla hyvää tekevän voiman elämästäni hetkittäin. Tänään ymmärrän sen olevan sen, että alan vaatia elämältäni jotakin sellaista, jota koen tarvitsevani. Sen sijaan, eläessäni elämää, ollen tyytyväinen vallitseviin olosuhteisiin, saan kokea kiitollisuutta ja rauhaa, jonka varassa elämä kantaa, olosuhteista huolimatta. Kaiken avain on siis hyväksyminen. Kyky hyväksyä asiat sekä olosuhteet sellaisenaan, tässä hetkessä. Jos koen elämästäni jollain tavoin jotakin puuttuvan, voin tyytymättömyyden sijasta joko ponnistella eteenpäin, pyrkien saavuttamaan tuon tavoittelemani asian, oman osuutenni asioissa tehden, tai sitten voin aivan yhtälailla todeta, elämäni olevan jo nyt kaikinpuolin kunnossa. Jälkimmäinen vaihtoehto on siinä mielessä itselleni parempi, että se vapauttaa minut oikeasti olemaan läsnä tässä hetkessä, ilman minkäänlaisia ponnisteluita mihinkään suuntaan.

Koen viimeaikoina ponnistelleeni, yrittäneeni, taistelleeni ja painineeni elämäni kanssa siinä määrin, että koen taas jollain tapaa tulleeni tietynlaiseen tienristeykseen, jossa seisoessani sisältäni nousee yksi kysymys. Haluanko kääntyä oikealle, jatkaen matkaani tavoitellen asioita, joita koen vielä elämässäni haluavani saavuttaa. Käännynkö vasemmalle, jatkaen matkaani hieman rennommin, ehkäpä jopa välillä vihellellen, askeltaen eteenpäin, luottaen saavani kaiken sen mitä ikinä elämältä kaipaan, pelkän oman osuuteni tehden vai olisiko kenties aika vain pysähtyä tähän. Katsella ympärillensä, aistien kauniita näkymiä, joita jokapuolella ympärilläni avautuu.

Tätä pohtiessani huomaan vanhan ajatusmallin kumpuavan esiin ensimmäisenä. Haluan heti, nyt, lähteä ei pelkästään taivaltamaan oikealle, vaan itseasiassa juosta niin lujaa kuin pääsen, tavoitellen rahaa, valtaa, maallista hyvää, kuitenkin jo samassa hetkessä ymmärtäväni sen, että kaikki tuo on aivan toisarvoista nykyhetken elämässäni. Sen vuoksi en säntääkkään pääkolmantena jalkana eteenpäin, vaan käännyn aluksi vasemmalle, ottaen muutamia askeleita tiellä, jonka tiedän tuovan minulle rauhalliseen, omaan tahtiinsa kaiken sen mitä ikinä elämässäni tarvitsen.

Ottaessani muutamia askeleita verkkaiseen tahtiin, mietin samalla sitä, etten kuitenkaan halua askeltaa tässä hetkessä tälläkään tiellä, sillä jokin sisälläni kehoittaa minua palaamaan takaisin. Aivan kuten ääni sisälläni sanoisi: "Pysähdy. Ei sinulla ole kiire mihinkään. Voit aivan hyvin pysyä aloillasi, ollen kiirehtimättä suuntaan tai toiseen. Nauttien aistia maisemista. Sillä sinä sisälläsi jo tiedät, mitä tietä sinun on kuljettava, joten miksi kiirehtiä sinnekkään." Niinpä sisäisen ääneni kehoittamana palaan takaisin tuohon mainitsemaani tienhaaraan. Ymmärtäen vasta tässä sen, kuinka olen koko elämäni säntäillyt kiirehtien johonkin, ymmärtämättä yhtään edes mihin olen menossa. Säntäillyt vain sisäisen kaaokseni ajamana ympäriinsä, samalla aiheuttaen ympärilläni mitä erilaisimpaa kaaosta. Tässä hetkessä, seistessäni tuossa risteyksessä ymmärrän ehkä ensikerran elämässäni katsella oikeasti ympärilleni, ihmetellen kaikkea sitä kaunista mitä silmieni edessä avautuu. Tämä, juuri tämä on sitä, mitä tässä hetkessä kaipaan ja halajan. Aikaisempi kieroonkasvanut ajatusmaailmani ajoi minua kokoajan etsimään jotakin, minkä vasta nyt ymmärrän tuossa armottomassa säntäilyssäni samalla kadottaneeni yhä kauemmas. Läsnäolo tässä hetkessä, se on se mitä minä olen koko ikäni etsinyt, kuvitellen sen kätkeytyvän johonkin maalliseen hyvään, vaikka itseasiassa taas kerran huomaan sen olevan itsessäni sisällä. Ymmärrys siitä, etten tarvitse elämässä yhtään mitään, koska minulla on kaikki mitä tarvitsen, juuri tässä hetkessä.

Elämä on siinä vekkulia, kun siitä hieman astuu ulos, että huomaa ympärillään kaikkien säntäilevän samalla tavoin päättömästi, äärettömän kiireen ajamana edestakaisin, tavoittelemassa sitä jotakin, mikä itseasiassa onkin kokoajan läsnä tässä, kun vain itse olen läsnä itselleni. Surulliseksi minut tekee tässä hetkessä se, kuinka suureen arvoon ihmiset laittavat elämässään kaiken tuon saman maallisen hyvän, minkä perässä minä olen koko elämäni juossut. Jos ihmisiä opittaisiin kohtaamaan aidosti läsnäollen, voisi hyvin pian käydä niin, että ihmisten tarve tavoitella armottomasti jotakin, jos ei nyt katoaisikaan kokonaan, niin vähenisi ainakin hyvin radikaalisti, sen verran tärkeää aito läsnäolo ja kohtaaminen meille ihmisille loppupeleissä on, vaikka emme sitä kaikessa kiireessämme itsellemme välttämättä haluakaan heti myöntää.

Olen kiitollinen tässä hetkessä kaikesta siitä paskasta, mitä elämässäni olen saanut/joutunut kohtaamaan. Tuo kaikki on nimittäin väsyttänyt minut siinämäärin, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni valmis pysähtymään. Oikeasti pysymään aloillani, katsellen ympärilleni, aistimaan elämää ja sen ihmeellisyyttä. Olen kiitollinen elämästäni, elämälle. Tänään. Tässä. nyt.

En päivääkään vaihtaisi pois
Ei olla tään kauniinpaa vois
Sain lahjaksi elämän yhden vaan
Sen elää voin päivän vain kerrallaan
En päivääkään vaihtaisi pois
Vaik' tuskaakin menneessä ois
Sen kautta oon kasvanut ymmärtämään
Vihdoinkin kaiken tään.

Saan olla niin paljosta kiitollinen
Kunhan vain osoittaa muistaisin sen
Se lahjoista suurin on mun kohdallain
Kun tänne mä syntyä sain

Kuten varmasti aikaisemmasta postauksestani voitiin päätellä, olen käynyt viimeaikoina melkoisen sisäisen taistelun, tullakseni tähän hetkeen, jossa kaikki vaikuttaa yhtä sekaiselta, mutta toisaalta äärettömän selkeältä. Selkeyttä asioihin lähinnä on tuonut se, että olen puhunut ja kirjoittanut asioista, jäsentäen ne itselleni realistisempaan muotoon. Ei elämä tähän(kään) lopu, päinvastoin alkaa taas kerran uudelleen.

Tuska on minulle tarpeellinen momentti. Se osoittaa minun harhautuneen omavoimaiseen taisteluun elämää vastaan, vaatimaan elämältä jotakin sellaista, mitä kuvittelen tarvitsevani, mutta joka samantien saavutettuna, menettää kokonaan merkityksensä.

Tämä sama on toistunut elämässäni useita kertoja. Loputtoman useita. Yleensä näin käy, kun luulottelen olevani jollain tavoin onnellisempi, saadessani jotakin sellaista mitä minulla ei vielä ole. Luojan kiitos, olen antautunut elämässäni sellaiselle tielle, jossa tuska on tuttu vieras, silloin kun eksyn tuolta tieltä hapuilemaan jotakin sellaista jota ilman en luule voivani elää.

No tässä hetkessä äärimmäisen hyvää on parikin asiaa. Ensiksikin se, että aikaisemmassa postauksessani kuvastunut suunnaton pelko on pois. Johtunee hyvin pitkälti siitä syystä, että olen puhunut asioista, saaden näin kutistettua mielikuvitukseni luomat pelot, samalla realismin vallatessa alaa. Olen lisäksi selvitellyt asioita, ottaen niistä kaiken selon, mitä tähän hetkeen niistä olen saanut. Positiivista tässä kaikessa on se, että vaikka itse hyvin suurella todennäköisyydellä tulen taas kerran maksaneeksi suhteettoman kovan hinnan yrittäjäkokeilustani, tällä kertaa tuosta kokeilusta ei joudu maksamaan minun lisäkseni kukaan toinen. Saamme pitää kotimme. Lisäksi saan mahdollisuuden kerrankin elämässäni ottaa vastuun omista vääristä valinnoistani, kantaen seuraukset yksin, ilman että olisin niitä kenenkään toisen harteille kaatamassa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Toisaalta tämä viimeaikojen taistelu on palauttanut minut olennaisten asioiden ääreen. Tänään kävimme lasten kanssa retkellä, paistamassa nuotiolla makkaraa ja todella hauskaa oli. Ymmärsin tuolla retkellä sen, että minun tulee taas kerran palata siihen omaan pienuuteeni, oman sisäisenlapseni äärelle, löytääkseni totuuden omasta itsestäni. Tuo totuus kun ei löydy mistään tämän maailman tarjoilemista houkutuksista, päinvastoin, noihin houkutuksiin tuppaa hukkumaan koko ihmisyys, inhimillisyys.

Tänään olen kuitenkin äärettömän toiveikas tulevaisuuteni suhteen. Tuo toivo onkin tässä hetkessä se tärkein asia minulle, sillä sen löytymisen myötä heräävät myös tuikitärkeät tuntemukset, kuten kiitollisuus ja usko elämään. Näiden tuntemusten kanssa taaplatessa elämäni ei voi olla muuta kuin hyvin. Näin tänään, tässä hetkessä vahvasti uskon.

Asioilla on taipumus järjestyä.

Tämä on kirjoitus pojasta, joka halusi tulla joksikin. Poika syntyi perheeseen, jossa toisaalta kaikki puitteet olivat kunnossa, mutta jossa toisaalta kaikki mikä ulospäin näkyi oli tavallaan valhetta, kulissia. Tuo poika ymmärtää tänään sen, että kaikki tuo kulissien ylläpitäminen uuvutti varsinkin hänen isänsä. Tänään poika muistelee isäänsä ja sitä kuinka äärettömästi tämä ponnisteli tullakseen hyväksytyksi, silti koskaan sitä kokematta. Lähinnä syystä, ettei itse koskaan kyennyt hyväksymään itseään sellaisena kuin oli.

Paljon puhutaan siitä, kuinka perheissä tietyt tavat ja tottumukset siirtyvät sukupolvilta toisille, halusimmepa tahi emme. Olen äärimmäisen onnellinen tässä hetkessä siitä, että elämäni on kuljettanut minut tänään hetkeen, jossa pohdin syvällisesti suhdettani lapsiini ja siihen, mitä minä haluan heille perintönä siirtää.

Olen nimittäin viimeiset vuodet jollain tavalla tietoisena pyrkinyt muuttamaan itsessäni sitä ääretöntä riittämättömyyden tunnetta joksikin hyväksyvämmäksi, silti vielä ainakaan siinä onnistumatta. Nyt huomaan sen, kuinka omat lapseni kasvavat juuri samanlaisissa olosuhteissa, joissa itse lapsuuttani kasvoin. Tässä hetkessä heille tärkeintä näyttää olevan se, että kunhan mitä erilaisimmat mielihalut tulevat tyydytetyiksi, sitä paremmin kaikki elämässä on. Surullisena totean tässä kohtaa sen, etten todellakaan halua kasvattaa lapsiani siihen samaan uskomukseen, jonka ajamana itse olen taas monella tavalla tienristeyksessä, pysähtyneenä miettimään suuntaa elämälleni.

Luojan kiitos, ymmärrän tänään sen, että juurikin asioiden tiedostamisella, niihin on mahdollisuus tehdä tarvittavia muutoksia. Olen toisaalta äärettömän kiitollinen elämälle siitä, että se tarjoilee minulle taas kerran kivun kautta mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan sitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja arvokasta.

Kuten aikaisemmin olen kertonut, olen elänyt elämästäni melkein puolet kuvitellen että ihmisen onnellisuus on suoraan verrannollinen siihen, kuinka menestynyt ja hyvin toimeentuleva ihminen on.

Tuo maallisen hyvän tavoittelu ajoi minut taloudelliseen ja henkiseen konkurssiin jo alle kolmikymppisenä. Totaalisen tuhon partaalta aloin hitaasti, mutta sitäkin varmemmin kasata elämääni kokonaan uusiksi. Havahtuen joitain vuosia siihen todellisuuteen, että aidosti koin olevani onnellinen elämääni. Tuolloin minulla oli kaikki mitä ikinä elämältä kuvittelin haaveilleeni saada. Seuraavaksi toteankin surullisena sen, että kumpa tuolloin olisin voinut pysäyttää ajan, sillä nyt huomaan heränneeni todellisuuteen, missä ainoa minut järjissäni pitävä asia on vuosikymmenten tuskan kautta kasvanut usko siihen, että vaikka elämä tarjoilisi mitä, silti kaikki on hyvin.

Mikä sitten meni vikaan, että olen tilanteessa, johon en koskaan uskonut enää päätyväni? Aloin vaatia elämältä enemmän.

Kaikki sai oikeastaan nyt mietittynä alkunsa jo reilu kolme vuotta sitten, kun reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen sain konkurssivelkani kuitatuksi velkajärjestelyn myötä ja sen kautta luottotietoni takaisin. Tuolloin huomasin ensimmäisen kerran nimittäin sen, etten oikeasti ollut oppinut tuon reilun kymmenen vuoden totaalisen identiteetittömyyteni aikana yhtikäs mitään, mitä rahankäyttöön tulee. Heti saatuani varmistuksen luottotietojeni korjautumisesta, tein ensimmäisen osamaksusopimukseni, selitellen tuolloin itselleni ansainneeni tuon. Paskat, nyt miettien ollut ansainnut muuta kuin kunnon selkäsaunan. Tuosta osamaksusta sai nimittäin alkunsa ajanjakso, jonka aikana olen hankkiutunut tilanteeseen, jossa suunnilleen seuraavan kuukauden tai parin periodilla minulta paukkuu toistamiseen luottotiedot.

Mikä tähän sitten on minut tuonut? Nyt mietittynä sama asia, joka ajoi isäni tekemään kaksi henkilökohtaista konkurssia sekä lopuksi lopettamaan elämänsä ennenaikojaan, eli totaalinen riittämättömyyden tunne suhteessa itseensä.

Aloin nimittäin viime keväänä elää todeksi unelmiani, suhteessa maalliseen hyvään. Ajoin 20 vuoden odotuksen jälkeen itselleni moottoripyöräkortin, ostaen itselleni pyörän. Jos tuolloin olisin tyytynyt tuohon unelman toteuttamiseen, olisi kaikki ollut varmasti ihan kunnossa, mutta sen sijasta tuosta alkoi addiktille luonteelleni kuvaava tapahtumien ketju, jonka seurauksena minulla on tässä hetkessä melkein yhtäpaljon velkaa, kuin ensimmäisen konkurssini tullessa 14 vuotta sitten.

Tietysti voisin selitellä itselleni näiden tapahtumien olleen monella tavoin taas sellaisia, joissa yksi asia johti toiseeen, kolmanteen jne. mutta todellisuudessa sillä ei kuitenkaan selitetä sitä käytöstä jonka seurauksena elämäni on tässä hetkessä taloudellisesti tarkasteltuna totaalisessa kaaostilassa.

Aloitaessani yritystoiminnan reilu vuosi sitten, päätin vakaasti, etten ota toimintaani varten penninjetiä lainaa, vaan lopetan toiminnan mikäli se ei osoittaudu kannattavaksi. No kuinkas kävikään. Ensin päätin ystäväni kanssa vuokrata toimitilat, joissa oli tarkoitus alkaa tarjota avokuntotuspalveluita erilaisista riippuvuuksista kärsiville ihmisille. Vajaa vuosi viisaampana todettakoon, että tuo kokeilu ei kannattanut. Tila oli totaalisen käyttämättömänä, minun saadessa siitä itselleni alun rahan lainaamiseen. Joskin tuo pelkkä toimitilan vuokraaminen ei ole syy taloudelliseen ahdinkooni, vaan se, etten edelleenkään osaa käyttää rahaa, saati ymmärtää sen merkitystä ihmisen elämässä.
Seuraavaksi sain kuitenkin sen verran töitä, että vaimoni päästessä töihin, ostimme oman kodin perheellemme. Tuo ratkaisu oli kaikin puolin oikea, eikä siinä mitäään, mutta kun jotekin en osaa käsitellä edelleenkään omia tunteitani, olivatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia, samoihin aikoihin sain päähäni toteuttaa toisen unelmani. Vaihdoin moottoripyörän farmari bemariin, ajatellen tekeväni todella fiksun ratkaisun. Todellisuudessa ratkaisu oli vähemmän fiksu. Käytin ensin kaikkiaan 6 kertaa kyseisen auton huollossa, tapellen kuluttaja-asiamiestä apuna käyttäen myyjäliikkeen kantamaan vastuunsa joka kauppaan liittyi. Lopulta kun sain auton kuntoon, olinkin tilanteessa, jossa minulla ei enää ollut minkäänlaisia taloudellisia mahdollisuuksia tuota kyseistä ökyautoa ylläpitää ja parin kuukauden tuskallisen taistelun myötä päätin tuosta kotterosta luopua. Laittaen tuon auton kaverini autoliikkeeseen myyntiin, jossa tuo auto yhä tänäkin päivänä on vielä kaupan, minun kiltisti maksellessa siitä kuluja.

No tästä päästäänkin lopulliseen syöksykierteeseen, jonka seurauksena tässä hetkessä jo kiitollisena elämäni kovuudesta kirjoitan tätä sepostusta, pohtien sitä kuinka minulle tarjotaan mahdollisuutta opetella pois vanhasta, sukupolvelta toiselle jo siirtyneestä tavasta pilata oma elämänsä omaan äärettömään riittämättömyyden tunteeseen liittyen.

Olen kuluneen puolen vuoden periodilla yrittämällä yrittänyt saada talouttani siihen jamaan, että voisin sanoa elättäväni perheeni, mutta sen sijaan, olen joka kuukausi napannut pienistä tuloistani johtuen itselleni lisälainaa, kyetäkseni tuomaan oman osuuteni perheen elätykseen. Heräten yhtäkkiä tilanteeseen, jossa minulla ei yksinkertaisesti ole mitään mahdollisuutta hoitaa noita velkoja, koska yritystoimintani minimaalisuudesta johtuen, en saa mistään normaalia lainaa ja sen vuoksi kaikki velka mitä puolenvuoden periodilla olen tehnyt, on pelkästään todella korkeakorkoista pikalainaa, jotka nyt uhkaavasti, auttamatta kaatuvat päälleni, minun voimatta tehdä enää asialle yhtikäs mitään. Huvittavinta kaikessa, hieman ironisesti todettuna on se, että vuosia kuljin kertomassa vertaisryhmässä tarinaani pelaamattomaan elämäntapaani liittyen, kuunnellen surullisena ihmisten tarinoita siitä, kuinka kirottuja nämä kyseiset pikalainat peliongelmasta kärsiville ihmisille on, samalla kiitollisena todeten tuolla sitä, etten koskaan onnekseni tullut peliongelmani aktiiviaikana sortuneeni pikalainojen ottoon. Nyt tässä hetkessä surullisena mietin sitä, ettei minun edes tarvinnut sortua entisiin riippuvuuksiini, saadakseni elämäni taloudelliseen kaaokseen, juurikin kyseisten pikalainojen ansiosta.

"Ei auta itku markkinoilla" -sanonnan myötä, totean käyneeni henkisen helvetin läpi kuluneen kuukauden ajanjaksolla, hyväksyen tässä hetkessä sen, että elämäni on mentävä toisen kerran perseelleen, jotta oppisin ymmärtämään sen mitä raha ihmisen elämässä merkitsee ja mitä sen minulle ei tulisi merkitä. Tärekin tässä hetkessä lienee kuitenkin kaikesta huolimatta se oivallus, etten halua tätä ominaisuutta enää seuraavalle sukupolvelle siirtää ja sen vuoksi aion kokolailla paljon panostaa seuraavaksi siihen, että lapseni kasvaisivat siihen käsitykseen, ettei rahan, saati mammonan hankkiminen todellakaan ole elämämme tarkoitus.

Positiivista tässä hetkessä kuitenkin on se, että uskon tästä selviäväni. Sainhan jokin viikko takaperin sovittua erään suuren yrityksen kanssa yhteistyöstä, jonka myötä ehkä ensikerran elämässä minulla on konkreettisesti mahdollisuus työtä tekemällä hoitaa omat ja sen myötä myös perheen asiat kuntoon. Oikeastaan ainoa pelko mikä minut on ahdistavaan tuskaan ajanut, on ollut se, että luottotietoni rymistessä, olen kipeässä mielessäni maalannut kauhukuvia siitä, että ulosottomies vie meidän perheeltämme kodin. Onneksi olen oppinut elämässä ottamaan asioista selvää ja soittaessani velkaneuvojalle, hän lohdutti minua siinä, että vaikka näitä lainoja on kertynytkin useita, niiden yksittäiset summat ovat siinä määrin vielä pienehköjä, että tuskin niiden vuoksi meidän kotiamme aletaan vielä pakkohuutokaupata. Toivottavasti ei.

Minä nimittäin selviän pakenematta toisestakin konkurssista, mutta se, jos perheeni menettäisi kotinsa minun edesvastuuttomuuteni kautta olisikin liian suuri pala purtavaksi. Tuon asian estämiseksi olen valmis taistelemaan kaikin voimin, niin vähänä kuin tässä hetkessä voimavarani koenkin olevan, niitä kummasti löytyy tarvittaessa lisää.

Olen äärettömän kiitollinen myös siitä, että olen elämässäni saanut kulkea polkua, joka on tuonut minut tähän hetkeen, avoimuuteen asioissa. Tuon avoimuuden kautta nimittäin olen saanut tutustua lukemattomaan määrään äärettömän hienoja ihmisiä, ihmisiä joiden avustuksella ja tuella tulen selviämään tästäkin koettelemuksesta.

I will survive!!

Joskus sitä toivoisi oppivansa elämässä muullakin tavoin, kuin äärettömän tuskan kautta. Koko elämäni olen painiskellut milloin minkäkinlaisen tuskatilan kanssa. Suurimmaksi osaksi herkkyydestäni johtuen, olen joutunut kärsimään suunnattomista pelkotiloista, suhteessa toisiin ihmisiin ja elämään.

Tänään kun en enää pelkää, minusta tuntuu jotenkin hassulta istua tässä kirjoittamassa siitä, kuinka sisälläni velloo ääretön tuska ja toivottomuus. Ehkäpä juuri siksi päätin istua alas, kirjoittaen jäsentää ajatuksiani, sillä oman pääni sisällä varsin mitättömänkin tuntuiset asiat saavat suhteettoman suuret mittasuhteet.

Mistä tämä tuska sitten tässä hetkessä kumpuaa? Lähinnä siitä jälleen kerran, että vaadin elämää toteuttamaan asioita haluamallani aikataululla, sensijaan että luottaisin niiden järjestyvän lopulta minulle suotuisamman aikataulun mukaisesti. Minä haluan heti, nyt. Ymmärränhän minä ettei se paljoa vaikuta mitä ja milloin minäkin saan päähäni haluta. Asiat tuppaavat tapahtumaan tahi jäävät kokonaan tapahtumatta, sikäli kun niin kohdallani on parhaaksi. Miksi sitten kuitenkin haluan asioita. Lähinnä siitä syystä etten taaskaan osaa elää tätä hetkeä, vaan elän tuolla jossain, peläten jotakin sellaista, mitä välttämättä ei edes koskaan tule tapahtumaan, mutta silti pelkään.

Jännä sinällään on se, että vasta tuolla alkuun kirjoitin etten pelkää enää, mutta heti kohta kirjoitan pelkääväni. Lähinnä kuvastanee sitä, etten edelleenkään osaa tunnistaa tunteitani, vaan ne on yhtenä suurena sekamelskana pääni sisällä ja on vain helpompi todeta olevansa ahdistunut tai tuskainen.

Tuntuu kovin turhauttavalta kirjoittaa ahdistuksestaan, ymmärtäen lähes samantien sen olevan pelkoa, joka tässä kohtaa on yksinkertaisesti turhaa. Elämässäni on kuitenkin kaikki suurimmaksi osaksi kohdallaan, ainoa mikä ei ole, on minä itse. En osaa olla kohdallaan, paikoillani, vaan säntäilen ajatuksissani siellä sun täällä. Pysähtyessäni paikoilleni, keskittyen vain hengittämään, huomaan pian kaiken olevan kohdillaan. Mutta. Se paikoillaan pysyminen on vain kokolailla vaikeaa. On ollut kohdallani aina. Lienekö merkinnee sitä, etten kuitenkaan osaa olla, yrittämättä olla jotakin muuta kuin olen.

Tämä kirjoittaminen on itselleni toiminut henkireikänä läpi elämäni. Jotenkin tuntuu vain siltä ettei tähänkään malttaisi keskittyä, vaan pitäisi olla tekemässä jotakin ihan muuta, vaikka tässä hetkessä, tätä kirjoittaessani huomaan taas sisäsisen tasapainon valtaavan alaa, kaiken sekamelskan keskellä, mikä sisälläni velloo. Ehkä perisyntini kuitenkin lienee se, etten yhä edelleenkään ole kyennyt löytämään anteeksiantoa suhteessa itseeni, menneisyyteni suhteen, vaan tasaisin väliajoin palaan rankaisemaan itseäni mitä erilaisimmin tavoin, saaden sisälleni sen tuttuakin tutumman, mutta sitkäkin hirveämmän henkisen tuskatilan. Kotoinen olo sinällään, niin paskamaista kuin se onkin myöntää. On helpompaa potea tuskaa kuin kokea kiitollisuutta, näköjään.

Loppukaneettina todettakoon se, että Luojalleni kiitos en enää tänään pakene näitä tunteita riippuvuuksiin, vaan pyrin kohtaamaan nämä silmästä silmään, niin kauhealta kuin nämä hetkittäin tuntuvatkin. Onneksi olen oppinut elämässä sen, että nämä tunteet, ne tulee ja menee, mutta jokainen tuskainen hetki vie minua lähemmäs kiitollisuutta, tyyneyttä ja mielenrauhaa, sikäli kun olen halukas tarjolla olevan opin elämältä vastaanottamaan.

"Tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Siinäpä teksti jolla vain on suuri salaisuus kätkettynä sisälleen. Matka jatkukoon.

Paljon on viime aikoinakin ollut puhetta siitä, kuinka huonosti asiat kotimaassamme on. Toisaalta itse syvällä pimeydessä käyneenä, tarkastelen asiaa hieman ehkä liikaakin oman kokemusperäni kautta. Surullista mielestäni tässä kaikessa on se, että kun yhteiskunnassa tulee tilanne että jostain on säästettävä nämä säästöt kohdistetaan juuri niihin asioihin, mihin tässä hetkessä vallitsevan tilaanteen edessä olisi säästämisen sijasta ennemminkin satsattava. No tämä ehkä oli vain kapea oma mielipiteeni tuohon asiaan, joten ei siitä sen enempää.

Ihimiset voivat pahoin, sitä varmaan kukaan meistä ei voi kieltää. Oli sitten kyse hyvempi osaisesta ihmisestä, jolla normimittareilla mitattuna on vielä asiat suhteellisen hyvin. On asunto, perhe, auto, työpaikka, kesämökki, lomamatkat jne. Silti nämäkin ihmiset näyttävät voivan yllättävän pahoin. Miksi, heillähän pitäisi olla kaikkea sitä mitä ihminen elämältään noin lähtökohtaisesti etsii. Vai etsiikö sittenkään.

Olen omassa elämässäni saanut konkreettisesti tuta monta kertaa sen, että ihmisen saadessa tai saavuttaessa jotakin asettamistaan tavoitteista, lopputuloksena ihminen halajaa taas vain jotakin uutta ja ihmeellistä, loppupeleissä koskaan todellisuudessa edes ymmärtävänsä mitä oikeasti halajaa.

Tavoittelemmepa sitten mitä tahansa, aina saavutettuamme tuon kauan kaivatun asian, sen merkitys muuttuu autttamatta joksikin muuksi ja tämän vuoksi ainakin allekirjoittanut on kuluttanut elämästään äärettömän monta vuotta tavoitellen saavuttamattomia asioita.

En sinällään tiedä kuinka moni tätä tekstiä lukevasta voi tähän samaistua, mutta ainakin sen kokemuksen perusteella, mikä minulla elämästä on sekä lukemattoman monista keskusteluista, joita vuosikymmenten aikana mitä erilaisimpien ihmisten kanssa olen käynyt, olen törmännyt tavalla tahi toisella tähän ilmiöön.

Etsimme elämäämme jotakin.

No tuota samaa etsimistä minäkin olen tehnyt. Joskin tänään ymmärtäen sen, että etsimäni asia on minussa itsessäni jo syntyessäni rakentunut. Tarve tulla rakastetuksi. Tarve tulla kohdatuksi ihmisenä, olipa kohtaaja kuka tahansa tai missä asemassa yhteiskunnassa tahansa. Halusin minua kohdeltavan ihmisenä. Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että olen tehnyt syvälle pureutuneen matkan minuuteeni, löytäen sisältäni tuon syvälle haudatun salaisuuden siitä, että todellisuudessa minussa itsessäni on tuo kyky kohdata toinen ihminen ihmisenä ja sen myötä tuo toinen ihminen ei voi mitään muuta kuin kohdata minut. Tietysti toinen mahdollisuus aina on että toinen ihminen pakenee paikalta, mutta silläkin on tarkoituksensa, lähinnä tässä hetkessä hänelle itselleen, sillä minä tiedostan itsessani sen, että tuota samaa pakenemista vuosikymmeniä harrastaneena, syy ei ole minussa, ei toisaalta tuossa toisessakaan, vaan hänen kyvyttömyydessä kohdata toinen ihminen.

Mitä tällä kohtaamisella sitten tarkoitan. Tässä tullaan otsikossa mainitsemaani lähimmäisenrakkauteen ja sen merkitykseen. Kun ihminen löytää itsestään sen syvimmän olemuksensa hän samalla astuu maailmaan, jossa on vain ihmisiä. Ei johtajia, ei alaisia, ei duunareita, vaan ihmisiä. Kun tämän asian konkreettisesti on sisäistänyt, sen jälkeen tulee riisutuksi alasti kaikesta turhasta, eli ennakkoluuloista, peloista, alemmuuden- tai ylemmyydentunnosta jne. Kohtaamaan toisen ihmisen ihmisenä. Rakastettavana olentona, joka on tasan yhtä arvokas kuin sinä itse, aivan se ja sama mitkä taustat tai tittelit hänellä on. Sillä se on menneisyyttä. Tämä hetki on tässä ja nyt. Nykyisyys. Kun aidosti kohtaamme toisen ihmisen tässä hetkessä, ei ole väliä mitä hän oli eilen. Mitä viikko sitten, saati 10 vuotta sitten. Tässä hetkessä hän on hän. SInun ollessa sinä. Se millaisen peilauksen toisistanne saatte, paljastaa samalla itsellenne sen, mitä tässä hetkessä olette aidoimmillaan.

Ihmiset valitettavan usein sortuvat pilamaan mahdollisuutensa kohdata mitä uskomattomampia ihmisiä, kun tavalla tahi toisella ennakkoon asennoituvat toiseen ihmiseen tietyllä tavoin. Onpa kyseessä sitten valtion päämies, pankinjohtaja, siivooja tai vaikka ne paljon parjatut "laitapuolenkulkijat".
Itse laitapuolenkulkijana eläessäni opin elämästäni jotakin äärettömän tärkeää. Sen mikä elämässä on tärkeintä. Rakkaus. Välittäminen. Lähimmäiset.

Kun hieman laajennan tätä ajatustani, niin perustotuutena tämän hetken elämässäni tapaan ihmisiä, jotka ovat minulle lähimmäisiäni, joita pyrin kohtaamaan ja rakastamaan aivan kuten toivoisin minun tulevan kohdatuksi ja rakastetuksi, omana rikkinäisenä itsenäni. Yksin minä en ole mitään, mutta yhdessä, toinen toistamme tukien, me olemme jotakin suunnattoman suurta.

Lopuksi toivoisin vain sen, että meistä jokainen voisi hetkeksi pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä, lähinnä toisen ihmisen näkökulmasta. Jos esimerkiksi minä kulkiessani tuolla toreilla ja turuilla, satun kohtaamaan ihmisen joka tulee minulta pyytämään jotakin, niin koskaan minulla ei ole niin kiire elämässä, ettenkö hetkeksi voisi pysähtyä, kohdata tuon ihmisen ihmisenä, huolimatta hänen elämäntilanteestaan ja katsoa mitä tällä ihmisellä mahdollisesti on minulle elämääni annettavana. Voin käsi sydämellä sanoa, tavanneeni kuluneen vuoden periodin aikana lukemattoman määrän erilaisia ihmisiä, mutta ne suurimmat tarinat ovat sisältyneet niihin päällisinpuolin minimaalisen koruttomilta näyttäviin kasvoihin, jotka kuitenkin kätkevät sisäänsä äärettömän suuren ihmisen. Ihmisen jolla on suuri sydän, täynnä rakkautta, odottamassa vain vastaanottajaa. Lähimmäisenrakkaus. Sitä minä osaltani meille kaikille tänään toivon.

Olen suurimman osan elämästäni tavoitellut rahaa, maallista hyvää. Jotakin sitä, minkä myötä olen kuvitellut saavuttavani elämässäni onnen. Ihmisten arvostuksen sekä omanarvontunteen. Silti koskaan sitä saavuttamatta. Sen sijasta päätyen koko ajan syvemmälle synkkyyteen, jossa lopulta minusta oli jäljellä vain pelkkä tyhjä kuori.

Tänään olen siinä onnellisessa asemassa, että vaikkakaan en edelleenkään ole saavuttanut tuota kaikin voimin tavoittelemaani mammonaa, olen saavuttanut elämässäni jotakin paljon enemmän. Rakkauden.

Rakkaus on tänään elämässäni yksi tärkeimmistä, elämää kasassapitävistä voimista. Olen saanut sen myötä itselleni omanarvontunnon lisäksi arvostuksen myös suhteessa toisiin ihmisiin. Osaten suhtautua jokaiseen ihmiseen, joka elämääni hetkellisestikään harhautuu tasavertaisena. Tämän kokemusen myötä olen tullut siihen loppupäätelmään, että ainakin minun kohdallani rakkaus on se tärkein asia elämässäni. Asia jonka myötä kaikki muut asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin suhteessa elämään. Tässä hetkessä esimerkiksi raha on minulle asia jota minun ei tarvitse sen kummemmin tavoitella, vaan voin elää luottaen siihen, että sitä minulle siunaantuu juuri sen verran, mitä elääkseni ja perheeni elättääkseni tarvitsen. Rakkauden myötä elämäni ehkä tärkein perusta on vakaa luottamus elämään ja siihen, että asiat järjestyvät kyllä, kaikki ajallaan.

Mitä sitten rakkaus minulle tänään merkitsee?

Ollessani viime viikon lopusta neljä vuorokautta reissussa, tulin pohtineeksi hieman etääältä perhettäni ja varsinkin rakasta vaimoani. Ihmistä, jota ilman tuskin olisin enää elossa. Hän oli aikoinaan yksi niistä harvoista ihmisistä, jotka ei koskaan todellisuudessa menettänyt toivoaan minun suhteeni, vaikka itse jo aikoja sitten olin luopunut toivosta selviämiseni suhteen. Kun vaimoltani kysytään sitä, mikä ihme sai hänet pysymään rinnallani, hän vastaa ykskantaan, että rakkaus.
Rakkaus sinällään on asia, jota olen omalla kohdallani vasta kuluneena vuotena pohtinut hieman syvällisemmin. Johtunee lähinnä siitä, että aikaisemmin tuo sana on ollut minulle sana, jonka viljely on ollut kohtuullisen helppoa, mutta sanan todellinen merkitys on silti tiukasti pysytellyt minulta piilossa.

Tänään, tässä hetkessä Rakkaus merkitsee minulle samaa kuin elämä. Olen saanut elämässäni käydä tien, jonka myötä elän tätä päivää sisälläni olo, että myös minä olen pelkällä olemassaolollani arvokas, rakastettu ihminen.

Kuten tuolla aikaisemmin kirjoitin, en sinällään halua rakkaudesta puhuessani sitä halua varsinaisesti kohdistaa kehenkään ihmiseen, vaikka tietysti vaimoni ja kaikki viisi lastani ovat minulle ne rakkaimmat ihmiset maailmassa. Sen lisäksi koen ääretöntä kiitollisuutta siitä, että minulla on tässä hetkessä hyvät välit niin äitiini, kuin siskoihinikin ja vaikka elämä on monella tavoin ollut täynnä vastoinkäymisiä, on osaltaan niiden myötä elämääni kulkeutunut ihmisiä, jotka ovat minulle äärettömän rakkaita. Olen siis monin tavoin onnekas ihminen. Samalla ymmärtäen sen, että osaltaan asioiden järjestymiseen on yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on toiminut oma halukkuuteni luopua erilaisista ennakkoluuloista suhteessa toisiin ihmisiin ja sen myötä olen saanut tutustua todella moneen, äärettömän ihanaan ihmiseen viimeisten vuosien saatossa.

Mietin tuolla reissussa ollessani sitä, miksi ihmisillä on aina kiire johonkin, aivan samoin minulla on ollut ja on hetkittäin yhä edelleen. Mihin me kiiruhdamme? Aivan kuin etsisimme elämässämme jotakin lopullista päämäärää, jonka löytymisen myötä kokisimme jonkinlaisen täyttymyksen elämässämme.

Toinen asia, mikä elämässäni on näytellyt varsin suurta osaa, on valta. Olen aina ajatellut niin, että saadakseni kokea itseni tärkeänä ihmisenä, minun tulee saada haalittua itseni tilanteeseen, jossa minulla on suuri määrä valtaa. Mieluiten vielä niin, ettei tuohon valtaan liity minkäänlaista vastuuta mihinkään suuntaan. No tuollaisesta yhtälöstä tuskin kukaan järkevä ihminen voi kuvitella seuraavan mitään muuta kuin armoton kaaos. Niin kävi minunkin elämässäni, vaikken koskaan tuota valtaa onnistunutkaan itselleni haalimaan. Vallattomana minusta sen sijaan tuli täysin vastuuton suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin. Kaiken tuon tuskaisen taipaleen takana oli kuitenkin nyt mietittynä piilotettu minulle todella tärkeä opetus. En minä valtaa tarvitse, voidakseni kokea olevani arvokas ihmisenä, saati että saisin sillä tavoin toisten ihmisten arvostuksen. Tänään elämäni on täynnä mitä erilaisimpia vastuita, joista osaan liittyy tietysti myös valtaa tehdä päätöksiä asioissa jotka vaikuttavat joko suoraan tai ainakin välillisesti monen ihmisen elämään. Onneksi tässä hetkessä olen sen verran kovan koulun käynyt elämässä, ettei minun tarvitse näyttää ulospäin omaavani valtaa tai kykeneväni kantamaan vastuuta, vaan voin terveellä tavoin jakaa molempia siten, että päätöksenteko ja sitä seuraavat asiat on monella eri taholla punnittuja ja sen myötä mahdollisimman oikeudenmukaisia.
Toisaalta yksi tärkeimmistä asioista minulle tänään on se, että ymmärrän edelleen olevani monin tavoin rikkinäinen ihminen, joka kasvaa ja eheytyy yhden päivän matkan kerrallaan, tuolle matkalle suostuessaan. Saaden joka päivä kohdata erilaisia ihmisiä, joilla jokaisella on tarjota minulle palanen minuudestani.

Jännä asia sinällään, kun näitä asioita pohdiskelin huomasin taas kerran kiitollisuuden nostavan päätään siitä yksinkertaisesta syystä, että ymmärsin minua kohdanneen sen onnellisen tapahtuman, että olen elämässäni kohdannut niin paljon pahaa että sen myötä olen tullut halukkaaksi etsimään elämääni jotakin suurempaa, löytäen sisältäni aidon rakkauden suhteessa itseeni ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tuon rakkauden myötä koen jo hetkittäin eläväni siten, ettei minulla ole kiire mihinkään, vaan voin elää hetken kerrallaan eteenpäin, luottaen levollisena siihen, että kaikki ne asiat mitä minun tulee tänään tehdä, tulee tehdyksi ilman sen suurempia säntäilyitäkin. Aivan samoin, kuin luotan siihenkin, että tapaan elämässäni jokainen päivä juuri ne ihmiset jotka minun tulee tässä päivässä tavata, jutellen heidän kanssaan juuri niistä asioista, joista meidän tuossa keskustelussa tulee käydä. Tämä luottamus poistaa minulta turhan suorituspaineen suhteessa elämään ja toisiin ihmisiin ja vapauttaa minut elämään elämääni rakkauden ympäröimänä, elämää jossa asiat tapahtuvat juuri oikeassa aikataulussa, juuri siten kuin meille kaikille on parhaaksi.