Toinen mahdollisuus

Olen tässä viime päivät ollut reissussa ja sen kautta joutunut tai saanut viettää aikaa yksinäni suhteellisen paljon. Nyt huomaan tämän päivän aikana saaneeni olla yksin sen verran aikaa, että sisälläni piilossa oleva suru on nostanut päätään. Suru, jonka olemassaolosta minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa ennen tämän päivän esiinmarssia.

Minulla suru tunteena on aina ollut vastenmielinen. Lähinnä siitä syystä etten juuri koskaan ole osannut sitä käsitellä ja sen myötä olen aina pyrkinyt patoamaan sen syvälle sisimpääni, kuin kieltäen sen olemassaolon.

Isäni äkillinen itsemurha oli oikeasti elämässäni ensimmäinen tapahtuma, josta noussutta surua en päässyt pakoon, saati saanut sitä millään piilotettua. Niin raastavaa kuin tuo tuska alkujaan olikin, niin tänään ymmärrän sen olleen minulle tarpeellinen siinä, että tuon tapahtuman ja tuntemusten myötä olen hitaasti alkanut oppia myöntämään itselleni luvan tunteisiin, vaikka ne olisivatkin negatiivisia. Aikaisemmin kun kuittasin pinnalle pyrkineet negatiiviset tunteet kaikki vihalla. Vihalla itseeni.

Tänään, Helsingin keskustassa kävellessäni katselin erilaisia ihmisiä, miettien heidän elämäänsä tai mitä siihen kuuluisi. Olen aina ollut hyvä elämään toisten elämää, niin tänäänkin. Katselin äärettömän surullisen ja väsyneen näköistä ihmistä, tullen itse äärettömän surulliseksi. Yhtäkkin huomasin tuon ihmisen peilanneen nuo tunteet itsestäni. Ei tuo ihminen ollut välttämättä yhtään surullisen saati väsyneen näköinen, mutta katsellessani itseäni hänen kauttaan, koin suunnatonta surua ja väsymystä.

Luojalle kiitos, olen oppinut edes jollain tavalla kohtaamaan noita tunteita, niin tänäänkin. Mietin ensiksi sitä mistä tässä hetkessä olen surullinen? Oikeastaan, vain ja ainoastaan siitä, että niin korkeatasoisen koulutuksen kuin elämältä olenkin saanut, joudun yhä edelleen toteamaan saman kuin aina ennenkin miettiessäni suhdettani elämään. En edelleenkään osaa elää sitä. Hetkittäin sukellan harhaan, jossa elämä maistuu, asiat sujuu ja kuvittelen osaavani suhtautua oikealla tavalla nöyrästi elämään ja sen tarjoilemiin haasteisiin. Taas tänään minut valtasi se tuttu ja turvallinen epätoivo. En yhtään tiedä kuinka tätä elämää tulisi elää, jotta pääsisi toteamaan oikeasti kokevansa sen, että elämä kantaa. Olen minä sen saanut jo joskus oikeasti kokeakkin, mutta taas huomaan itse ajaneeni itseni sellaiseen tilanteeseen, jossa koen ennemminkin epätoivoa kuin luottamusta elämää kohtaan.

No ensin olin sortua entiseen toimintamalliin, vetäen peittoa korville ja nukkumalla yrittäen unohtaa kaiken edes hetkeksi. Jostain kummasta minut valtasi yhtäkkiä suunnaton tarve nousta ylös. Etsiä netistä Kallion kirkon tapahtumakalenteri ja kohta huomasin istuvani ratikassa matkalla kyseiseen kirkkoon. Päästessäni kirkkoon, istuin penkissä ensin tuskaillen sitä, mitä ihmettä täällä teen, kun en koskaan aikaisemminkaan ole pelkällä kirkossa istumisella itseäni rauhalliseen tilaan saattanut. Tuossa hetkessä minut valtasi outo tunne. Tunne siitä, ettei haittaa vaikka tuntuu tältä. MInulla on lupa tuntea näin. Istuin tuolla kirkossa reilun tunnin, pohtien enimmäkseen sitä miksi siellä istun. Silti en halunnut lähteä poiskaan. Istuin ja mietin elämääni. Jotenkin hassulla tavalla tuolla istuminen toi minulle sellaisen olon, että huomasin taas kerran sortuneeni hätäilyyn elämäni suhteen. Eihän minulla oikeasti niin huonosti asiat elämässä ole. Päinvastoin, paremmin kuin koskaan aikaisemmin. MUTTA ongelma kun ei sinällään olekaan elämä ulkopuolellani, vaan elämä sisälläni. Olen taas huomannut säntäileväni, yrittäväni, suorittavani ja kiirehtiväni elämää siinä määrin, ettei ole yhtään ihme, että sisäinen maailmani on totaalisen sekaisin.

Lähtiessäni tuolta kirkosta mietin jo hieman rauhoittuneena elämääni, todeten sen, että tänään, tässä hetkessä minulla on äärettömän paljon aiheita olla kiitollinen. Silti ilman, että suostun kohtaamaan surun, joka sisälläni vielä velloo menneen elämän tapahtumista, en voi kokea aitoa kiitollisuutta siitä mitä minulla tässä hetkessä on. Voin kirjoittaa olevani kiitollinen. Voin jopa sanoa olevani kiitollinen. Molempia juuri tuossa hetkessä todella tarkoittaen, mutta samassa tuo tunne on pois, koska en ole vielä suostunut kohtaamaan kaikkea sitä ääretöntä määrää surua, jonka elämä ottaessaaan minulta pois niin paljon, on aiheuttanut. Suostuessani nuo asiat suremaan, tulen vapautumaan aitoon kiitollisuuteen. Kiitollisuuteen siitä, mitä tuo paljon mukanaan vienyt elämä on silti samalla minulle myös antanut. Siihen saakka kiitollisuus on vain pelkkiä kirjamia paperilla tai sanoja huulillani, jotka ulos päästessään vievät kiitollisuuden minulta mennessään.

Ajattelin seuraavaksi pohtia ominaisuutta, joka on kasvanut kiinni minuun jo hyvin varhain lapsuudessani, nimittäin kiltteys. Jossain vaiheessa alta kymmenvuotiaana minusta oli tullut jo kiltteydestä kipeä ihminen. Nykyhetkessä mietittynä tämäkään ominaisuus, vaikkakin äärimmäisyyksiin mentyään ei ole hyväksi kenellekkään, ole tässä hetkessä itselläni ollut ollenkaan haitallinen vaiva.

Kaikki sai alkunsa samasta yhtälöstä kuin moni muukin kieroutumani lapsuudessa. Vaikka kuinka olen omaa menneisyyttäni purkanut, aina palaan samaan johtopäätökseen näiden asioiden kanssa. Ihminen jota rankasti kiusataan ja jolla ei ole ketään kenelle asioistaan puhua, alkaa kehittää itselleen mitä moninaisempia keinoja selvitä elämässä. Näin kävi myös minulle.

Tässä kohtaa taas haluan muistuttaa siitä, etten enää pitkään aikaan ole kantanut kaunaa lapsuuteni suhteen, vaan pikemminkin kokenut sen tässä hetkessä olevan ääretön rikkaus kaikkine kauhuineen. Lähinnä rikkaus sen vuoksi, kun olen saanut mahdollisuuden todella moninaisia kanavia apuna käyttäen purkaa tuon ajanjakson siten, että ymmärrän tässä hetkessä suurimmaksi osaksi miksi minusta on kasvanut ihminen joka tänään olen.

Jos muutamia esimerkkejä tästä ylettömästä, sairaalloisesta kiltteydestä kuvaan, niin esimerkiksi lapsuudenkodissani se merkitsi sitä että opin aistimaan kotona vallitsevia tunnetiloja ja tekemään sitä enemmän esimerkiksi kotitöitä, mitä epävakaamilta tunnetilat vaikuttivat. Oikeastaan tuosta tekemisestä kehittyi jo aikaisessa vaiheessa ensimmäinen pakkomielteeni, lähinnä siitä syystä, että vaikka kuinka yritin esimerkiksi siivota, eihän kodin siisteys vanhempieni riitoja estänyt, vaikka mina pienessä mielessäni sen kuvittelin toimivan niin. Sen vuoksi mitä enemmän tein, sitä enemmän koin epäonnistuvani ja sitä tuskaisemmaksi olo sisälläni kehittyi. Siivosin, pelkäsin, syyllistyin ja taas siivosin lisää.
Pakkomielteeni meni siihen pisteeseen, että esimerkiksi vieraiden meillä käydessä, he tuskin ehtivät riisua eteisessä kenkiään, kun minä olin jo laittamassa niitä sievästi vierekkäin eteisen lattialle. Toinen vielä huvittavampi esimerkki pakkomielteestäni oli pihanhoito. Kesällä pihanurmikon tuli näyttää kuin jalkapallokentän nurmelta. Siististi ilta-auringon laskiessa se kyllä näytti kauniilta siistine riveineen. Pahinta kuitenkin tämän lisäksi oli se, että 10 vuotta nuoremman pikkusiskoni leikittyä päivällä hiekkalaatikolla, minun piti kerätä leikkikalut sievästi leikkimökkiin ja sen jälkeen lehtiharavalla tasoittaa hiekka tasaiseksi. Nyt mietittynä ymmärrän yrittäneeni tasoitella omia tunnekuohujani, mutta tuolloin luulin olevani vain perussiisti ihminen.

Toinen kiltteyden ylimenoa aiheuttanut asia oli tietenkin koulukiusaus. Koulussa tein kavereiden läksyjä, yrittäen olla saamatta turpaani, mutta taas saadessani turpaani kaikesta huolimatta, koin ääretöntä syyllisyyttä, luullen vian olevan minussa itsessäni.

Parisuhteessa tama kiltteydestä kipeänä oleminen aiheutti ensimmäisessä liitossani sellaisen aseman, että olin kuin koira. Istuin käskettäessä, enkä haukkunut koskaan, kuten hyvätapaisen koiran kuuluukin. Lisäksi seilailin mielipiteissäni äärilaidasta toiseen, vaihtaen sitä sen mukaan kenen kanssa olin tekemisissä. Ennakoin riitoja, ja niiden ilmaantuessa syyllistin itseäni epäonnistumisesta. Ei siis ihme, että tarvitsin melkoisen määrän aikoinaan puudutusainetta, vaimentaakseni sisälläni vellovaa tuskaa. Luojan kiitos se ei hiljentynyt, vaan mitä enemmän aikaa kului, sitä kovemmin tuska sisälläni huusi ulospääsyä. Pää minulla oli seota moneen otteeseen ja ymmärrän tässä hetkessä sen, että esimerkiksi 15 vuotta elämääni rajoittanut paniikkihäiriö oli seurausta liiallisesta kuormituksesta henkisellä tasolla. Nyttemmin kun olen saanut elämäni pureskeltua, myös paniikkihäiriö on vain karmaiseva muisto menneessä.

Nykyisessä parisuhteessani, kuten ihmissuhteissani yleensä, pyrin ottamaan kaikki huomioon, ollen ystävällinen sekä kärsivällinen erilaisten ihmisten kanssa. Silti en enää siloittele kenenkään tunteita, saati omiani. Olen saanut kasvaa siinä ison harppauksen, että ymmärrän tänään tunteiden olevan meille ihmisille luotu signaaliksi siitä, millä tavalla henkinen tilamme tässä hetkessä makaa. Kun sisäinen maailmani on tasapainossa, niin samallalailla tasapainossa on myös tunne-elämäni.

Jos jotakin "traumoja" menneisyydestäni koen jääneen, on ne vain sellaisia, etten voi sietää riitelyä. Varsinkaan silloin, jos koen ihmisten riitelevän aivan aiheetta. Monessa tilanteessa tama ominaisuus on hyvästä, sillä ei ole päivissä kovin monia sellaisia tilanteita, joissa malttini menettäisin, sikäli kun henkinen ja fyysinen tilani on tasapainossa. Viimeaikainen, itse osaltaan hankittu stressi on kyllä näyttänyt sen, että minultakin helähtää tarvittaessa liiaksikin volyymiä, mutta parasta tässäkin on se, että annan itselleni luvan myös olla vihainen. Vielä kun oppisi kanavoimaan tuon vihan tunteensa oikeiseen osoitteeseen. ;-)

Elämä opettaa. Taivaanranta koulii. Kiltteydestä kipeä kiittää.

Ajattelin kirjoittaa asiasta, jonka koen olleen itselleni se tärkein, eli rakkaus, rakastetuksi tulemisen kokemus.

Oikeastaan itselleni avautui kyseinen asia vasta joitain vuosia sitten, saadessani ensikertaa elämässäni kokea miltä tuntuu olla rakastettu, kannettu, juuri niin rikkinäisenä kuin tässä hetkessä on. Tuo samainen kokemus nimittäin avasi silmäni näkemään ja tarkastelemaan elämääni aivan uudella tavalla, samalla vapauttaen minut siitä äärettömän painavasta syyllistämisen taakasta, jota läpi elämäni olin mukanani kuljettanut.

Palatakseni ajassa taaksepäin, kasvoin nyt mietittynä lapsuuteni kodissa jossa vanhemmat rakastivat lapsiaan parhaan kykynsä mukaisesti. Toisin sanoen tavalla johon he itse olivat kyseisen asian tiimoilta kasvaneet. Mielestäni olisi väärin olla vaatimassa heiltä yhtään enempää.

Nuoruudessani koin ensirakkauden tutustuessani ensikertaa päihteisiin. Tuo kokemus, niin paljon kuin kaikkineen siihen negatiivisuutta liittyykin, oli kokemuksena vaikkakin vain hetkellisesti, niin kuitenkin niin tajunnanräjäyttävän euforinen, että rakastuin samassa tuohon aineeseen. Tuon rakkaussuhteen myötä opin ymmärtämään hyvin pitkälti myös ihmisiä, jotka tänäkin päivänä elävät suhteessa, joka on enemmän vahigollinen kuin rakastava heille itselleen. Tuosta suhteesta irtautuminen kun itsellänikin vaati useamman vuoden surutyön, joten ei ihme että ihmisiä pelottaa irtautua suhteesta, vaikka se olisikin kokolailla vahingoksi.

Päihteisiin tutustumisen jälkeen sain tavata ensirakkauteni, ensimmäisen vaimoni astellessa elämääni. Olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen noista vuosista joita hänen kanssa elin. Nuo vuoden nimittäin toimivat äärimmäisen hyvänä peilinä siihen, kuinka äärettömän kieroon kasvanut ihminen jo tuolloin, alta parikymppisenä olin.

Ensimmäisestä liitostani erkaantumisen jälkeen elämältäni katosi suunta todella moneksi vuodeksi. Katosihan tuossa samalla pohja koko elämältä. Konkurssi, avio-ero ja läheisen ihmisen menetys, ovat kuitenkin sen suuruusluokan asioita ihmisen elämässä, että samalle vuodelle tapahtuessaan, ne murtavat vahvimmankin ihmisen, saati sitten näin heikon kuin minä tuolloin olin.

Tänään miettiessäni elämää, ymmärrän sen, että siihen on liittynyt kaikki nämä tapahtumat sen vuoksi, että tuolla matkallani olen noiden myötä kasvanut tarkastelemaan itseäni sekä elämääni aivan uudessa valossa. Nuorena miehenä kuvittelin nimittäin niin, että omien halujen tyydyttäminen olisi tärkein tehtäväni elämässä.

Vielä pitkän matkaa nykysisestä liitostani puolisoni kanssa, elin kuvitellen voivani elää itsekkäästi, vain omia mieltymyksiäni toteuttaen. Mutta eihän elämä niin suju. Päinvastoin.

Löytäessäni lukuisten itsemurhayritysten jälkeen oman henkisen ja fyysisen pohjani, tulin lähteneeksi tielle, jossa olen päivä kerrallaan eläen saanut opetella sen, mitä minulle elämässä merkitsee lähimmäisenrakkaus, ystävällisyys, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus ja hyvätahto. Omalla kohdallani nimittäin noita periaatteita noudattaessani, elämässäni ei voi käydä kuin hyvin, vaikka elämällä olisi minulle tarjoiltavana mitä tahansa.

Rakastetuksi tulemisen kokemus on ollut minulle se yksi suurimmista vapautumisen kokemuksista elämässäni. Ei mikään päihde saati huume mitä itseeni aikoinaan olen pumpannut, ole tuonut minulle sellaista oloa, jonka tuo kokemus tullessaan toi. Ymmärsin nimittäin sen, että elämässäni vaikuttaa ja on vaikuttanut Rakkaus, jota ihmismieli ei koskaan tule järkeistämisen kautta ymmärtämään. Tuo kokemus nimittäin vapautti minut tarpeesta yrittää epätoivoisesti löytää jostain itsensä ulkopuolelta rakkauden kokemusta. Samalla tulin vapautuneeksi elämään esimerkiksi parisuhteessa, jossa kykenen antamaan toiselle ihmiselle hänen tarvitsemansa tilan käydä läpi omaa kasvunprosessiaan rauhassa, ilman että minun tarvitsisi kokea itseäni millään tavoin laiminlyödyksi.

Parasta tässä rakastetuksi tulemisen kokemuksessa kuitenkin on se, että samalla tulin vapautuneeksi koko ikäni ääretöntä tuskaa tuottaneesta tarpeesta päteä ihmisille. Ymmärtäessäni sen, että minullakin on lupa olla heikko ja rikkinäinen, silti rakastettu, saan olla ja elää juuri sinä ihmisenä kuin tänään kaikkine vikoineni olen. Silti tiedostaen kristallinkirkkaasti sen, etten ole lähelläkään sitä, miksi minut tänne maailmaan on luotu. Matka siis jatkuu.

Kun ihminen saa kokea tulleensa rakastetuksi omana itsenään, tuo kokemus vapauttaa myös tarpeesta pelätä jatkuvati menettävänsä ympärillään olevista ihmisistä niitä, joiden kautta eniten rakkautta suhteessa itseensä saa peilattua. Minä nimittäin kävin kauhistuttavan sisäisen tuskan sisältämän kamppailun siinä, kun opin ensin luottamaan joihinkin ihmisiin, saaden heidän kauttaan heijastuksia rakkaudesta, kunnes aloin kuollakseni pelätä heidän jättävän tai muutoin hylkäävän minut. Tänään elän siinä autuaassa tietoisuuden tilassa, että lähde josta tämän hetken rakkautta suhteessa itseeni ammennan, on ehtymätön lähde, joka ei koskaan tule minua hylkäämään, ei edes silloin, vaikka itse itseni hylkäisin.

Ymmärrän elämäni tapahtumien olleen siinä määrin rakkaudella räätälöityjä, että vaikka tarinaani työssäni kertoessa, moni ihminen sitä kauhistelee, minä sen sijaan suhtaudun menneisyyteeni tänään rakastavasti hyväksyen. Ilman noita tapahtumia, en omalla kohdallani olisi tullut tietämään nimittäin sitä, mitä elämä parhaimmillaan kohdallani voisi olla.

Vaikka elämä sinällään on elämää, kaikkine tapahtumineen, niin silti tänäänkin, tässä hetkessä voin luottavaisena lähteä taivaltamaan tämän päivän matkaani, luottaen siihen että tämän päivän tapahtumat, olivat ne sitten positiivisia tai täynnä negatiivisuutta, on kaikki minulle tähän hetkeen parhaakseni tarkoitettu.

Rakkaus on.

Lapsuudessani kokemani koulukiusaaminen sekä isäni vaativa persoona, jättivät minuun jäljen, josta vasta tässä hetkessä olen opettelemassa ulos. 30 vuotta sekä äärettömän paljon tuskaa on tarvittu siihen, että olen nyt ymmärtämässä omakohtaisesti sen, kuinka paljon loppupeleissä lapsuuden kokemukset vaikuttavat vielä aikuisiässä.

Isäni oli persoona, joka ei ollut omassa lapsuudessaan saanut tarpeeksi huomiota sekä positiivista palautetta ja sen vuoksi hän ei sitä myöskään itse osannut antaa. Koen kasvaneeni isäsuhteessa, jossa mikään mitä tein, ei ollut kyllin hyvä. Aina olisi voinut tehdä paremmin. Osaltaan tästä, mutta toisaalta myös kiitos ankaran koulukiusaamisen, minuun kasvoi sisälle ääretön määrä uhmaa, näyttää ihmisille mihin loppupeleissä kykenen. Yhä edelleen yritän tuota todistaa, vaikka isäni on ollut jo haudassa kohta 8 vuotta, eikä minulla sinällään ole mitään enää hampaankolossa koulukiusaajiani kohtaan. En vain itse ole päästänyt menneisyydestä irti tässä asiassa. Ehkäpä syy on siinä, etten vieläkään ole saavuttanut sitä, mitä itse sisimmässäni kykenen saavuttamaan. Jos totta puhutaan, lienee niin, etten itsekään taida edes tietää mitä tuo on, mitä yritän saavuttaa.

Palatakseni hieman taas ajassa taaksepäin, aikaan jolloin elin paeten elämää itseään ja sen myötä kaikkea sitä vastuuta mitä "normaali" elämä sisällään pitää. Lisäksi pelkäsin kuollakseni elää, peläten vielä enemmän kuolla, silti sitä sitkeästi tavoitellen.

Jossain kohtaa nimittäin minut valtasi ajatus siitä, että mikäli joku kaunis päivä vapautuisin noista kaameista peloista, oppien elämään "normaalia" elämää, en sen jälkeen enää elämältä vaatisi yhtikäs mitään. No kuinkas kävikään? Elän tässä hetkessä päivän kerrallan todella "normaalia", tasapainoista arkea, josta ei sinällään puutu yhtikäs mitään. Silti huomaan taas olleeni jo jonkin aikaa levoton. Lähinnä tämä levottomuus kumpuaa siitä, että kokoajan pitäisi olla jotakin haasteita voitettavana. Toisaalta nautin suunnattomasti päivistä, jolloin ei tarvitse keskittyä yhtään mihinkään muuhun kuin olemassa olemiseen. Olen siis ehkä hieman jakomielitautinen. :)

No tuohon otsikossa mainitsemaani täydellisyydentavoitteluun kohdallani liittyy periaatteessa koko elämäntarinani. Lapsena yritin täydellisesti selvitä kaikesta, silti saaden jatkuvasti palautetta siitä, ettei se kuitenkaan ollut kyllin hyvää. Nuoruudessani yritin elää parisuhdetta täydellisesti, mutta eipä se enempää perseelleen olisi nyt mietittynä voinut juuri mennä. Sen jälkeen yritettiin täydellisesti tuhota itsensä usean vuoden ajan, kunnes sekin tuli todennettua mahdottomaksi tehtäväksi ja nyt olen kohta 8 vuotta täydellisesti rakentanut elämääni uusiksi, todeten jo aikoja sitten sen kaikin puolin olevan täydellistä, mutta silti sisälläni on olo, kuin jotakin puuttuisi.
Helppoa tässä kohden olisi luetella asioita joita puuttuu, kuten työ, toimeentulo, jaksaminen jne. jne. Mutta todellisuudessa tiedän jo parin vuoden takaisista kokemuksistani sen, ettei tuo sisälläni tällä hetkellä kytevä tyytymättömyys täyty, vaikka saan töitä, toimeentuloa, jaksamista jne. Sillä pari vuotta sitten koin sisäisesti eläväni täydellistä elämää, vaikka puitteet vielä tuolloin olivat kokolailla kurjemmat kuin tässä hetkessä ovat. Tosiasia kohdallani on se, että olen käynyt elämässäni sellaisen myllytyksen, ettei mikään inhimillinen asia saa minulle sisälleni oloa, että kokisin olevani tasapainossa itseni kanssa. Tähän tarvitaan jotakin suurempaa. Nimittäin hengellisyyttä. Nöyryyttä. Kiitollisuutta ja näistä kumpuavaa uskoa sekä toivoa elämää kohtaan. Kuten aikaisemmin mainitsin, jo pari vuotta sitten koin eläväni täydellisessä harmoniassa itseni ja ympäröivän todellisuuteni kanssa. MUTTA perfektionisti sisälläni alkoi vaatia jotakin enemmän. Nyt kaipaan takaisin tuohon parin vuoden takaiseen aikaan ja periaatteessa tiedän mitä se vaatisi. Nöyrtymisen. Hyväksymisen. Pysähtymisen. Antautumisen. Luovuttamisen. Asenteen, ettei minun tarvitse yrittää elämässäni enää yhtään enempää, kuin mitä tässä hetkessä olen. Se riittää. Samalla suurin osa tällä hetkellä vallalla olevista negatiivisista luonteenpiirteistä korvautuisi positiivisilla, sillä kiitollisuudella on ihmellinen voima muovata ihmistä paremmaksi.

Miksipä tässä siis enää kitistä, kun voi opetella olemaan kiitollinen. Aiheita kiitollisuuteen minulla on kyllä loputtomiin. Tarvitsee vain luopua vaatimasta elämältä lisää.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeutta muuttaa mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, eikä minun.

Yllä oleva video on minulle yksi niistä harvoista, mutta sitäkin rakkaimmista lapsuusmuistoista. Äitini lauloi minulle tuota ollessani pieni. Oikeastaan pitkälti tuosta laulusta ja iltarukouksesta muodostui minulle lapsuudessa usko, joka kantoi yli vaikeiden aikojen. Tänään kuuntelen tuota kappaletta säännöllisesti, sillä laulun sanat tuovat minulle toivon siitä että joku pitää minusta huolen, vaikka elämä näyttäisi miltä tahansa.

Sinällään kun mietin mennyttä elämää, niin pelko tunteena on ollut oikeastaan se tärkein opas matkallani hengellisyyteen. Kärsittyäni paniikkihäiriöstä, masennuksesta sekä erinäisistä sosiaalistentilanteiden pelosta, oli raitistuttuani ainoa mahdollisuuteni turvautua johonkin etsiä oman näköistä hengellisyyttä sekä uskoa elämääni.

Uskokaa pois, kun sanon olevani todella vaikea tapaus. Järkeistin itseni miltein hulluuteen asian kanssa. Taas todeten kylläkin sen, ettei kohdallani olisi ollut muuta tapaa luovuttaa vääränlaisesta ylpeydestä, ennakkoluuloista saati pelosta suhteessa Jumalaan. Isäni puhtaasti hyvyttään yritti lapsuudessani olla tuputtamatta minulle omassa lapsuudessaan saamaansa kasvatusta uskonnosta, mutta sen sijasta hän juurrutti minuun käsittämättömiin mittasuhteisiin paisuneen pelon asiaa kohtaan. Kuten elämässäni yleensä, minun oli kohdattava pelko, jota pelkoa kohtaan tunsin.

Luojalle kiitos olen käynyt läpi helvetin, tullakseni tähän hetkeen. Sillä tässä hetkessä minun ei tarvitse järkeistää, pelätä, saati suhtautua ennakkoluuloisesti mihinkään uskontoon liittyvään. Vaikka itse en tähän hetkeen ole löytänyt, enkä kyllä enää viimeaikoina ole edes kokenut tarpeelliseksi etsiä itselleni mitään tiettyä seurakuntaa, niin silti koen eläväni uskossa. Uskossa johon turvaten jokaisena päivänä jaksan pääosin kiitollisena taivaltaa eteenpäin, vaikka elämällä olisi kohdalleni varattuna kyseisenä päivänä mitä tahansa.

Oikeastaan isäni itsemurha, sekä parhaan ystäväni kuolema ajoivat minut luovuttamaan järkeistämisen ja hyväksymään nöyrästi sen tosiasian etten minä elämää hallitse, vaikka siinä ihmeellisessä harhassa miltein koko elämäni olin haahuillutkin. Tänään, enemmän kuin mielelläni, aloitan päivän suunnaten tahtoni Hyvää voimaa kohden, luottaen samalla siihen että Hän opastaa minua oikeaan suuntaan tällä polulla, jota elämäksi kutsutaan. Olen kiitollinen kaikista niistä lukemattoman monista tuskaa ja ahdistusta sekä pelkoa tuottaneista tapahtumista sekä menetyksistä joita elämä on kohdalleni varannut. Juuri kaikki nuo edellä mainitsemani negatiiviset tunteet ja tapahtumat ovat rakkaudellisesti ohjanneet minua kohti oikeanlaista nöyryyttä. Nöyryyttä olla kiitollinen jokaisesta armon aamusta, joka vielä kohdalleni suodaan. Samalla osaten kohdata jokainen tielleni harhautuva satunnainen matkaaja aidon vilpittömästi tasavertaisena ihmisenä.

Lopuksi haluan siteerata tähän erään rukouksen, joka on ollut ohjenuoranani jo pidemmän aikaa. Oikeastaan vuosia sitten päätin, että perfektionistinä pyrin noudattamaan tämän rukouksen sisältämää sanomaa päivittäin, sillä uskoin sen johtavan minua ainakin kauemmas itsekkyydestä ja itsekeskeisyydestä, siis luonteenpiirteistä jotka pääasiassa elämässäni minut olivat vaikeuksiin ajaneet.

Franciskus Assisialainen, ole hyvä:

Herra, tee minusta rauhasi kanava, jotta voisin viedä rakkautta sinne missä on vihaa, anteeksiantamuksen hengen sinne missä on vääryyttä, sopusointua sinne missä on eripuraisuutta, totuuden sinne missä on valheellisuutta, uskoa sinne, missä on epäilystä, toivoa sinne missä on epätoivoa, valoa sinne missä on varjoja, iloa sinne missä on surua.

Sillä vain unohtamalla itsensä, voi ihminen löytää. Anteeksi antamalla, voi itse saada anteeksi ja vain kuolemalla herätä iankaikkiseen elämään. Amen

Tämän rukouksen uskomattoman nöyrään sanomaan haluan päättää tältä vuodelta kirjoitteluni täällä, rauhoittuen viettämään Joulua minulle tärkeimpien ihmisten kanssa, eli rakkaan perheeni. Haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja siunattua Joulua. Pidetään lähimmäisistämme huolta.

Luin tällä aamua ensimmäisenä aamukahvin kera kovasti arvostamani, Ville Tolvasen kirjoittaman bloggauksen Yrittämisen menestystarina ja tuo kirjoitus upposi minuun kuin tulikuuma veitsi voihin. Kolahtaen kovaa, mutta samalla hellästi. Ymmärsin samalla oman yrittäjyyteni ongelmakohtia aivan uudella tavalla.

Ongelmallisuus omassa yrittäjyydessäni on siinä, etten ole kunnolla panostanut suunnitelmallisuuteen, enkä sen myötä myöskään tehnyt kunnollista kartoitusta mahdollisista asiakkaistani. Olen vain elänyt yrittäen, samalla juuri tuolla Villen kirjoittamalla väärällä asenteella, että, menestys synnyttäisi kysyntää tai minun tapauksessani enemmän tunnettavuutta. Tässä kohtaa totean vain sen, etteipä olisi parempaa ajankohtaan voinut tulla tämä herätys. Olen nimittäin huomenna lähdössä työreissulle, jossa osaltaan naulataan joko viimoisia nauloja yrittäjyyden arkkuuni tai toisaalta aloitetaan raapia itseään ylös montusta. Tässä hetkessä uskon jäljimmäiseen vaihtoehtoon, sillä muutoin minun olisi avian turha lähteä ajamaan 1500km reilun vuorokauden periodilla, ellen uskoisi asiaani ja palveluuni. Uskosta tama homma ei ainakaan jää uupumaan. Jos joku tässä asiassa mättää, niin suunnitelmallisuus.

Ihminen vain tuppaa olemaan siinä määrin jännä otus, että kun sitä tarpeeksi monesta suunnasta puristetaan, niin ennenpitkää jostain kohtaa on annettava periksi. Minulle tuo periksianto tarkoitti väärällä tavalla luottamista siihen, että pelkällä raa'alla työnteolla kyllä hankitaan asiakkuuksia. Kissan viikset.

Nyt kiitos Villen kirjoituksen, havahduin huomaamaan kokonaan uuden mahdollisuuden elämässäni, yrittäjänä. Olenhan aloittamassa tammikuun puolivälissä oppisopimuskoulutuksena toteutettavaa Johtamisen erikoisammattitutkinto koulutusta, jonka ymmärrän tällä hetkellä sisältävän kokonaan uuden mahdollisuuden aloittaa kuin puhtaalta pöydältä rakentamaan omaa menestystarinaani. Kaiken lisäksi tuota projektia osaltaan edesauttaa myös se, kun tiedostin vasta joitain viikkoja sitten pimennossa olleen vimman tuhota kaikki hyvä elämässäni. Nyt sen tiedostaessani, en enää tietämättäni torpedoi omia hyviä ideoita tai ansaitulla työllä rakentamaani kokonaisuutta, vain sen vuoksi että syvällä sisimmässäni en koe ansaitsevani elämältä mitään hyvää. Tänään ymmärrän olevani sensijasta avian samalla tavoin kuin kuka tahansa muukin, oikeutettu kaikkeen siihen hyvään mitä elämä minulle on varannut. Lisäksi olen enemmän kuin motivoitunut sen eteen tekemään kaikkeni. Yleensä tuo valmius kohdallani merkitsee totaalisen vauhtisokeuden alla tapahtuvaa suorittamista, jossa ei ole järjenhiventäkään, mutta taas kiitos itseni prosessoinnin, voin tuonkin ennalta tiedostaen pyrkiä välttämään.

Minulla on siis oman elämäni avaimet käsissäni. Ensi kertaa elämässäni en halua niitä suoraan heittää menemään. Haluan mieluummin uteliaana kuin lapsi aloittaa etsimään sitä kirstua, jonka lukkoon nuo avaimet ovat sopivat ja katsoa mitä aarteita tuonne kirstuun on kätketty. Minä ansaitsen hyvää elämää ja sen eteenhän tässä olen kohta 8 vuotta täysillä töitä tehnyt. Oikeastaan ainoa tarkistus mikä minun tässä lähtötilanteessa mielestäni on hyvä tehdä, on se, etten enää suhtautuisi tähän yrittäjyyteeni niin kirotun vakavasti. Eräs ystäväni totesi elämänsä helpottaneen sen myötä, kun hän opetteli suhtautumaan asioihin niiden vaatimalla kepeydellä. Kepeys olkoon asenteenani.

Tänään, jälleen kerran, armosta, koittakoon loppuelämäni ensimmäinen päivä.

Kuinka vaikeaa ihmisen, joka koko ikänsä on tottunut pitämään itseään täysin arvottomana, onkaan oppia rakastamaan itseään? Siinä riittänee opeteltavaa koko allekirjoittaneen elämän ajaksi.

Toisaalta olen aina kuvitellut osaavani rakastaa toista ihmistä. Luullut että toista rakastamalla ehdoitta, oppisin rakastamaan itseäni. Eipä asia olekaan niin helppoa. Itseasiassa toisen ihmisen kautta voin oppia rakastamaan itseäni ja vasta sen jälkeen kykenen rakastamaan tuota toista ihmistä aidosti. On kovin helppoa sanoa sanat "Rakastan sinua", mutta kuinka vaikeaa oikeasti onkaan tiedostaa mitä nuo sanat merkitsevät saati mitä niiden omassa käyttäytymisessä suhteessa tuohon toiseen ihmiseen tulisi tarkoittaa.

Viime aikaisten tapahtumisen valossa tuo käyttäytymiseni on osoittanut minulle sen, etten edelleenkään osaa rakastaa itseäni, saati toista ihmistä. Olen mestari yrittämään elämässäni mitä erilaisempia asioita. Yleensä hyvää tarkoittaen, mutta sitä yleisemmin päätyen tilanteeseen jossa hyvät tarkoitukseni osoittautuvat tuoneen tullessaan lopputuloksen, jossa moni ihminen minun itseni lisäksi on vain joutunut tavalla tahi toisella kärsimään. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka se, että olen kuluneen vuoden yrittänyt yrittää yrittäjänä. Motiivina puhdas auttamisenhalu, yhdistettynä tarpeeseen elättää seitsenhenkinen perheeni. Mitä epätoivoisemmin yritän, sitä enemmän tuo mainitsemani, minulle tärkein ihmisryhmä, eli perheeni, tuosta yrittämisestäni kärsii. Jotakin pientä positiivisuutta, kaikessa tässä suuressa negatiivisuudessa kuitenkin on. Se nimittäin vie minua kokoajan lähemmäs aitoa minuuttani. Olen nimittäin löytänyt itsestäni viime aikoina sen, että vaikka kuinka yrittäisin mitä tahansa elämässäni hyvää, en itseasiassa itse salli noiden sinällään hyvien asioiden toteutumista elämässäni. Lähinnä jälleen siitä perustavanlaatuisesta syystä johtuen etten osaa rakastaa itseäni, saati salli itselleni mitään hyvää tapahtuvan. Sen sijasta toisaalta armottoman yrittämiseni huipentumana, tuhoan kaiken tavalla tai toisella tekemieni valintojen seurauksena. Tästä kaikesta seuraa vain se, että mitä kovemmin yritän, sitä vähemmälle läsnäolo perheen parissa jää ja sitä huonommin meillä perheen sisällä voidaan. Yritä tässä nyt sitten.

Hassua tuossa yrittäjyydessäni lähinnä viime aikoina on ollut se, etten ole raaskinut pyytää ihmisiltä rahaa palveluistani, vaan enemmänkin tehnyt asioita hyväntahtoisesti palkatta. Se mistä tama johtuu, valkeni minulle vasta eilen. Koen saaneeni omaan elämääni raittiuden myötä äärettömän paljon hyviä asioita, maksamatta niistä itse mitään ja sen vuoksi toiselta ihmiseltä korvauksen pyytäminen, edes oikeista töistä on äärettömän hankalaa. Ainoa ratkaisu tähän pulmalliseen tilanteeseeni on siinä, jos saan hankittua itselleni asiakkaaksi joko ison yrityksen, tahi toisaalta esimerkiksi kunnan tai kaupungin, sillä nämä edellä mainitsemani instanssit ovat tahoja joilta voin surutta palveluistani maksun olla pyytämässä.

No palatakseni alkuperäiseen aiheeseeni, itseni rakastamiseen, voin mainita sen, että mitä enemmän ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olen, sitä enemmän saan korvaavia kokemuksia ja sitä kautta sitä enemmän opin hitaasti mutta varmasti myös itseäni rakastaa. Sen myötä rakkaus myös lähimmäiseen lisääntyy ja näin ollen Hyvä vaikuttaa yhä useamman ihmisen elämässä.

Vekkulia tuossa lähimmäisenrakkaudessa on se, että olen ottanut itselleni kuin haasteen, pyrkien rakastamaan juuri niitä ihmisiä jotka vähiten sitä osaavat tai käytöksellään antavat ymmärtää haluavansa. Toisaalta kuinka helppoa on rakastaa ihmistä joka kykenee rakastamaan ja rakkautta vastaanottamaan, mutta eikö juuri ne ihmiset eniten rakkautta tarvitsisi, jotka eivät sitä kykene osoittamaan saati itselleen vastaanottamaan. Kaikki tämäkin peilautuu suoraan minuudestani, lähinnä siitä, kun itse omakohtaisesti tiedän kuinka vaikeaa ja haasteellista rakkauden vastaanottaminen on, niin siitä syystä samalla kun haastan itseäni rakastamaan vaikeasti rakastettavaa ihmistä, opin itse sitä vastaanottamaan aidommin.

Elämä on päivittäin, erinäisten haasteiden kohtaamista. Parasta kaikessa kuitenkin se, että kiitos menneen elämäni olen oppinut luottamaan toisiin ihmisiin siinä, etten enää noista haasteista yksi pyri selviämään vaan keskustelen asioista päivittäin jonkun kanssa ja sitä kautta saan myös erilaisia näkökulmia noita haasteita kohdatessani. Puhuminen onkin yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Sen avulla kaikesta mahdollisesta mitä elämä mukanaan tuokaan, on mahdollista selvitä.

Olen taas siinä onnellisessa asemassa että kaikenlainen kiire on hetkeksi tauonnut ja olen pysähtynyt itseni äärelle, pohtimaan elämääni. Vaikka elämä tässä hetkessä vaikuttaisi kuinka monimutkaiselta tai jopa vaikealta, niin hetken mietinnän ja pohdinnan alta löytyy tuttu ja turvallinen, eteenpäin vievä voima, kiitollisuus.

En minä yksinkertaisesti nykyhetkessä osaa elämääni siinämäärin sotkea, vaikka mestari siinä olenkin hetkittäin, etteikö pieni peilaaminen menneisyyden kauhuihin, palauttaisi minut todellisuuteen siinä, että tässä hetkessä minulla on kaikki hyvin.

Ihmisen mieli on varsin vekkuli kapistus. Ainakin mitä minun mieleeni tulee. Olipa elämäni millä tolalla tahansa, aina löytyy joitain asioita jotka voisivat olla tavalla tahi toisella toisin. Tuosta yleisimmin saa alkunsa ajattelu, jonka tuloksena olen oman pääni sisällä siinä ajatuksessa, kuin minulta puuttuisi jotakin, vaikka kuten todettua, minulta ei puutu tässä hetkessä yhtikäs mitään. Siis ainakaan mitään sellaista, mitä ilman en tässä hetkessä voisi olla ja hengitellä.

No sitten varsinaiseen asiaani, nimittäin kiitollisuuteen. Olen elänyt elämääni niin pitkään erilaisten pelkojen ja ahdistusten alla, että jo pelkästään noista vapautumisen myötä olen jokaisesta hetkestä jonka vapaana saan elää ja hengittää, äärettömän kiitollinen. Kun elämä alkaa pyöriä yhä vain kiihtyvässä tahdissa esimerkiksi erilaisten pelkojen alla, tulee elämästä ennenpitkää kokolailla sulkeutunutta. Tuo sulkeutuneisuus ruokkii taas epäluuloisuutta ja sitä kautta jokainen ihminen joka elämääsi edes hetkellisesti poikkeaa, on pääsi sisällä ajatuksissasi jonkin ihmeellisen salaliittoteorian mukaan jotenkin uhka. No jokainen varmasti ymmärtää sen, että ennenpitkää tuosta seuraa totaalinen erakoituminen, yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen. Yksinäisyys. Olen tuon konkreettisesti joutunut kokemaan. Se ei ole kivaa.

Vaikka minulla on tässä hetkessä etäisyyttä ajallisesti jo vuosia tuohon tilaan, niin silti jatkuvasti, kuljeskellessani ajatuksissani tuossa totaalisessa yksinäisyydessä, sieltä yhä nousee ääretöntä tuskaa. Positiivista tuossa on se, että havahtuessani ajatuksistani takaisin todellisuuteen, minut valtaa sanoinkuvaamaton kiitollisuuden tunne. Olen elossa. Olen yhteiskunnassa. En ole enää yksin. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen. Enemmänkin.

Tästä kaikesta minulle on muodostunut sellainen tapa, että aamulla herätessäni, olipa ensimmäinen olo, ajatus tahi tunne mikä tahansa, pyrin tietoisesti miettimään jotakin sellaista asiaa, josta minulle tulee kiitollinen olo ja tällä tavoin saan aloittaa jokaisen päivän uskoen siitä
tulevan loppuelämäni paras.

Esimerkkinä mainittakoon tämä aamu. Olen työ- ja opiskelureissussa koko viikon Etelä-Suomessa. Herätessäni aamulla hotellilla, minulla oli aivan järkyttävä päänsärky. Juuri sellainen jysäri, kuin olisi pari viikkoa tauotta tintannut kirjasta viinaa. Asia sinällään josta allekirjoittaneella on liiaksikin kokemusta. Mutta asiaan. Ajattelin tietysti ensimmäisenä, kiroten, ettei perskules olisi voinut paremmin sattua tämä jysäri, nyt kun pitkin päivää pitää olla siellä ja täällä tekemässä sitä ja tätä. No seuraavaksi käytin totuttelemaa tapaani, ajatellen tietoisesti jotakin positiivista asiaa. Tässä tapauksessa rakasta puolisoani. Tullessani tästä kiitolliseksi, seuraava teksi kuvannee sen hetkistä ajatusmaailmaani, siis sitä, jonka tuo kiitollisuus esille nosti:

Heräsin armottomaan päänsärkyyn, silti sisällä ääretön rauha siitä tietoisuudesta että edessä, armosta, yhden päivän matka aikaa tehdä hyvää.

Tämä kuvannee lähinnä sitä prosessia, joka minussa tapahtuu kun tietoisesti pyrin löytämään kiitollisuuden elämässäni. Löytäessäni kiitollisuuden, löydän nöyryyden tarkastella elämääni oikeassa mittasuhteessa ja sen myötä myös negatiivinen ajatustapa muuttuu positiiviseksi.

Lopuksi totean vielä sen, että yritän todella kovasti hyväksyä sen, ettei asiat aina tapahdu sillä aikataululla kuin minä niiden toivoisin tapahtuvan ja että ne silti järjestyvät aina juuri parhaassa aikataulussa. Olen nimittäin yhä sen ongelman edessä, etten vieläkään ole onnistunut luomaan itselleni tästä yritystoiminnasta varsinaista toimeentuloa, siis sellaista jolla voisi todeta elättävänsä perheensä. Jotenkin välillä ihmettelen sitä, että mikä tämän kaiken tarkoitus on, sillä en todellakaan mielestäni tavoittele kuuta taivaalta, jos nöyrästi pyydän, että saisin tehdä töitä edes sen verran, että tienaisin kuukaudessa enemmän kuin mitä suurimmaksi osaksi elämässäni olen kuukaudessa aina tienannut, eli työttömyyspäivärahan verran.

No asioilla on taipumus järjestyä. Niin haluan todellakin tässäkin asiassa uskoa. Joka päivä teen oman osuuteni tuon asian järjestymisen eteen, samalla joka päivä usean kerran rukoillen sitä, että vielä joku päivä puhelimeni soi tai sähköpostiini tulee viesti, jossa kerrotaan että minullekkin on tarjolla sen verran työtä, ettei minun tarvitsisi enää potea armotonta syyllisyyttä siitä että elättämisen sijasta elän perheeni varoilla. Kaikella tarkoituksensa. Sen uskon.

Lopuksi totean sen, että kaikesta edellä kirjoittamastani huolimatta olen tässä hetkessä äärettömän kiitollinen. Minulla on kaikki mitä tässä hetkessä tarvitsen, kyetäkseni hengittämään. Se riittää.

Olen ollut kaikkineen positiivisesti yllättynyt kaikesta palautteesta mitä aikaisemmassa postauksessani linkittämä juttumme on tuonut. Kuvastanee juurikin sitä, että näiden ongelmien kanssa painivia ihmisiä riittää ja että kuitenkin näistä ongelmista ei edelleenkään puhuta riittävän avoimesti.

Mietin tässä aamussa elämääni. Lähinnä siltä kantilta, kuinka rajoittunut ihminen ennen raitistumistani olin. Olin omien ajatuksieni ja ennakkoluulojeni vanki. Pelkäsin ihmisiä, luullen jokaisen heistä vain haluavan hyötyä minusta jotakin, hyljäten heti kun itsekkäät tarpeensa saisivat tyydytetyiksi. Tänään ymmärrän tuon pelon kummunneen omasta itsestäni. Omista itsekkäistä ennakkoluuloistani. Olin kasvanut ajatukseen, että minun tulee aina hyötyä jotakin toisista, eikö koskaan antaa toiselle yhtään mitään. Kuinka hukassa ihminen voikaan olla.

Tänään olen kiitollinen siitä reilun 15 vuoden sysimustasta helvetistä, joka riisui minut auttamatta alasti kaikista ennakkoluuloistani, katsoakseni toista ihmistä ihmisenä. Kohtaamaan toiset ilman minkäänlaisia varauksia. Hyväksymään ihmisen ihmisenä. Olemmehan oikeasti täällä ajassa toinen toisiamme varten. Emme kilpaillaksemme siitä kuka on paras missäkin, saati kenellä on eniten mitäkin.

Surullista sinällään on se kuinka nykyinen yhteiskuntamme on kasvanut tuohon kilpajuoksuun. Sen sijasta että tukisimme toinen toistamme, saavuttaen yhdessä enemmän, me tallomme toisiamme, yrittäen siten muka päästä korkeammalle, ehtiä enemmän, saavuttaa jotakin millä kuitenkaan ei ole yhtään mitään merkitystä oikean elämän edessä

Ymmärrän tänään elämää siinä, että me ihmiset tarvitsemme onnettomuuksia, sairauksia, jopa sotia, ymmärtääksemme kovin yksinkertaisen asian. Olemme ihmisiä, toinen toisellemme.

Ihmisen kohdatessa sairauden. Onnettomuuden. Läheisen kuoleman tai jonkin muun todella maailmaansa järisyttävän tapahtuman, avautuu näkemään sen mikä kuitenkin on ollut nähtävissä aina. Tarvitsemme toisiamme. Hyvä esimerkki tästä on alkoholismisairaus. Ihmisen löytäessä oman pohjansa, hän riisuutuu siinä määrin ennakkoluuloistaan että kykenee vastaanottamaan apua. Kuka mitäkin, mutta kuitenkin apua. Toiselta ihmiseltä. Tässä kohtaa minä ymmärrän omalla kohdallani riippuvuussairauksien siunauksen elämässäni. Ne riisuivat minut kaikista ennakkoluuloistani. Ei ole väliä kenen kanssa puhun. Sikäli kun sairaus koskettaa tavalla tahi toiselle molempien meidän elämää, syntyy ihmeellinen yhteys jonka avulla ymmärrämme toisiamme aivan uudella tavalla.

Olen saanut tavata aivan uskomattomia ihmisiä raittiilla taipaleellani. Ymmärtäen tässä hetkessä sen, etten ennakkoluuloiltani heitä olisi uskaltautunut kohtaamaan, ellei minulta ensin olisi ravistelemalla rikki revitty kaikkia mahdollisia kieroutuneita suojarakenteita joita elämäni aikana syystä tahi toisesta olin rakentanut.

Ei siis väliä oletko työelämässäsi johtaja vai siivooja. Uskonnoltasi ateisti tai buddha. Poliittiselta vakaumukseltasi Persu taikka vaikka mersu. Olet minulle tasavertainen ihminen jolla on aina jostakin elämän osakokonaisuudesta enemmän tietotaitoa kuin minulla. Miksipä siis emme istuisi alas jakamaan kokemuksiamme, saattaisimme molemmat pahemman kerran yllättyä siitä kuinka harmittavan paljon samankaltaisuutta meistä kaikesta erilaisuudesta huolimatta löytyykään.

Rakasta lähimmäistäsi, lienee tämän elämänmatkani tärkein opinahjo. Sitä siis opettelen tänäänkin, tämänhetkisen avoimuuden turvin. Kaikkea hyvää päivääsi. Siunausta askeleihisi. Voimia haasteihisi.

Tämä päivä oli monin tavoin ainutlaatuinen. Kävimme ensimmäisen kerran kertomassa toipumisen tarinaamme yhdessä puolisoni kanssa. Kuinka ollakkaan paikalla oli Ylen uutiset ja ohessa aiheesta tehty juttu

Tässä hetkessä eläen, päällimmäisenä ajatuksena, annetaan hyvän kiertää.