Toinen mahdollisuus

Itse kun vielä 13 vuotta sitten elin elämää, jonka ainoa, pakonomainen tarkoitus oli keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää, koen oman kokemukseni valossa oleva oikeutettu pohtimaan sitä, millätavoin päihdehoitoa maassamme voisi kehittää sekä tehostaa.

Kun ihminen sairastuu riippuvuuteen, oli riippuvuuden kohde liki mikä tahansa, yleisimmillään kyse on siitä, että ihminen menettää kontrollin tuon asian suhteen.

Esimerkiksi päihteissä, kyse on pahimmillaan siitä, että ihminen kerta toisensa jälkeen, kuin tahtomattaan toistaa itselle jo aikoja sitten haitalliseksi käynyttä toimintaa. Salakavalan hitaasti tuosta pakkomielteestä rakentuu kaiken tuhoava voima, joka rikkirepii ja raatelee sekä ihmisen itsensä, että laajalti myös lähipiiriä. Ongelma on lopulta kaikessa karuudessaan todella monisyinen, mutta sen mitä tässä kuluneen reilun vuosikymmenen kokolailla intensiivisesti olen asiaan perehtynyt, yksi, varsin selkeä polku hoidossa tulisi olla.

Jokaiselle apua ongelmaan hakevalle tulisi räätälöidä selkeä ja yksiselitteinen polku kohti päihteetöntä elämää. No nyt joku tänään ongelmana päihteet kokeva kysyy, entä kohtuu- tai viihdekäyttö? Tuohon vastaan varsin karulla tavalla. Unohda se. Sillä siinä vaiheessa kun ihminen apua lähtee hakemaan, ongelma hyvin todennäköisesti on jo aiheuttanut kokolailla paljon, riippumatta siitä, että vielä tuossakin hetkessä ihminen itse, kiitos riippuvuuden kieltomekanismin, kieltää ja vähättelee ongelmaansa. Esimerkki tuosta kiellosta, ja sen vahvuudesta löytyy varsin läheltä. Omasta elämästäni. Kun elin vuodet 2000-2006 koko ajan sekaisin, tuhoten järjestelmällisesti elämästäni kaiken, ihmissuhteista talouteen, omasta terveydestä, läheisten terveyteen saakka, silti päätyessäni päihdekuntoutukseen, yhä vielä 13 itsemurhayrityksen jälkeenkin, ensimmäisen kolme viikkoa kuntoutuksesta uskoin kykeneväni itse hallitsemaan päihteiden käyttöäni. Jos vain läheiset toimisi eritavalla. Jos talouteni olisi kunnossa. Jos en olisi masentunut tai paniikkihäiriöinen. Jos..jos..ja jos.

Fakta on se, että jos minä en olisi havahtunut tuosta kiellosta, olisin kuntoutuksen jälkeen, aivan kuten isäni, kuollut päihteisiin.

Riippuvuudessa juurikin yksi suurin ongelma on se, ettei ongelmainen ymmärrä ongelmaansa. Puhumattakaan siitä, että tuossa kaaoksen keskellä elävät läheiset sairastuvat samoin, omaan riippuvuuteensa. Läheisriippuvainen tarvitsee päihteitä käyttävää ihmistä lähes yhtä paljon, kuin päihteiden käyttäjä tarvitsee päihdettään. Molemmat lopulta henkeen ja vereen kieltäen oman ongelmansa.

Jos ongelmainen raitistuu, mutta läheisiä ei hoideta, mahdollistetaan vain riippuvuuden jatkumo, mikä pahimmillaan, kiitos läheisriippuvuuteen liittyvän sairaalloisen käytöksen, ajaa päihdeongelmaisen takaisin tuonne helvetin pimeyteen. Tarkastellaan asiaa nyt esimerkin vuoksi vaikka niin, että päihdeongelmainen ja läheisriippuvainen päättää lopettaa suhteensa, saadakseen ongelmia korjatuksi. 99 läheistä sadasta, ilman hoitoa, eksyyntyy kuin magneetin vetämänä uuteen suhteeseen, kas kummaa päihdeongelmaisen tai muutoin häiriintyneen ihmisen kanssa ja kuka tästä kaikesta näiden ongelmaisten ohessa eniten lopulta kärsii. Syyttömät lapset, jos ovat sattuneet syntymään tuon kaaoksen keskelle.

Mutta palatakseni siihen hoitopolkuun. Kun ihminen hakee apua, tapahtuu se sitten lääkärissä, mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai missä tahansa, ihminen tulisi ohjata polulle, jossa lopussa ihminen riittävän tuen avulla ymmärtää oman tilansa ja oppii elämään päihteetöntä elämää. Sama polku, ongelmaisen rinnalla tulisi olla olemassa myös läheisille.

Jos ihminen esimerkiksi eksyy katkolle, niin kuinka todennäköisesti tuo ihminen 2-4 päivän diapamikyllästyksen jälkeen on valmis, ilman mainittavaa tukea ottamaan vastuun kaikista elämässä vallalla olevista ongelmista. Tuskin kukaan.

Juuri siksi peräänkuuluttaisin sitä, että hakeepa ihminen apua mistä tahansa, hänen tulisi ohjata suoraan joko kuntoutukseen tai vähintään 3-4 kertaa viikossa tapahtuvaan tiiviiseen keskusteluun, jossa kokonaisuutta ohjaisi ammattilainen, jolla olisi vahva tieto riippuvuuteen liittyvästä mekaniikasta. Tuon saman keskustelun sekä asioiden purkamisen tulisi jatkua, oli kyse sitten kuntoutuksen käyneestä tai avopuolelle ohjatusta ongelmaisesta tai hänen läheisestään. Nimittäin se ongelmavyyhti mikä näihin riippuvuuksiin on lopulta kasautunut, on lopulta saattanut ottaa aikaa lähes koko ihmisen elämän. Sen vuoksi niiden korjaaminen 2-4 päivän, saati vielä kuukaudenkaan tuella on surullisen huvittavaa haihattelua.

Paljonko lopulta yhteiskunta säästäisi sillä, jos ihminen nykyisenkaltaisen hoidon sijaan, saisi riittävästi tukea ja tietoa sairaudestaan, minimissään ensimmäisen vuoden periodilla. Lisäksi kun sama koskisi läheisiä, kokonaisuus ongelmavyyhdissä olisi vuoden kuluttua huomattavasti lähtötilannetta selkeämpi.

Nyt kun tahtoo olla hieman liiaksikin niin, että asioita hoidetaan tai jätetään paremminkin hoitamatta, vedoten siihen, ettei ketään voi pakottaa mihinkään. Ei voikkaan, mutta kuinka moni totaalisessa kaaoksessa ja uskomattoman vahvassa kieltämisen tilassa on kykenevä itse määrittelemään sen, millaista hoitoa tai tukea sairauteensa tarvitsee.

Nykyhetken haittoja vähentämällä päihdetyöllä on paikkansa, mutta sen tulisi olla se ensimmäinen porras kohti parempaa elämää, eikä itse tarkoitus.

Yksi surullisin asia kaikessa on riippuvuuden luoma epärehellisyys ihmisessä. Ongelma joka pahimmillaan äityy sellaiseksi, että vuosien varrella ihminen itse oppii uskomaan omiin valheisiinsa, uskoen puhuvansa täyttä totta. Juurikin näiden syiden (epärehellisyys ja ongelman kielto), tulisi päihdetyötä tekevien ihmisten omata senverran tietoutta kyseisistä sairauksista, että olisivat kykeneviä asettamaan terveellä tavalla rajat, näille täysin rajattomiksi kasvaneille ihmisille. Muussa tapuksessa kun äkkiä toteutuu vanha sanonta, jossa hyvä on parhaan pahin vihollinen. Tässä yhtälössä merkiten käytännössä pahimmillaan esimerkiksi sitä, että päihdetyötä tekevät ihmiset imeytyvät tahtomattaan keskelle samaa kaoottista oravanpyörää, sisimmässään vahvasti uskoen auttavansa riippuvuuksista kärsiviä ihmisiä kaikin mahdollisin keinoin, mutta todellisuudessa vain yhtenä (kenties itsekin läheisriippuvuus sairaudesta kärsivänä), itse omalla toimillaan mahdollistaen syöksykierteen syvenemistä. Lopulta kaikkien ollessa vain yhtä autuaan sokeita ongelman kokonaisvaltaisuutta ajatellen.

Loppuun totean vielä sen, että itse tuolla helvetillisessä pimeydessä vuosia viettäneenä ja tässähetkessä poikkeuksetta päivittäin tuolla vielä eläviä ihmisiä kohdatessa toivoisin todella että kaiken tuon kaoottisuuden keskellä silti huomioitaisiin se tärkein. Ihminen, joka näistä sairauksista kärsii.

Aamulla mediasta kuului suru-uutinen. Kaikkien aikojen paras mäkihyppääjä on kuollut.

Pitkän aikaa olen seurannut Matin edesottamuksia lähinnä nyt viime vuosina Seitsemän päivää -lehden sivuilta. Tuosta kaikesta halusin nyt kirjoittaa kyseiseen ihmiseen liittyen, hieman erilaisen pohdiskelun. Näkökulman, joka monelta on saattanut kaikessa tohinassa jäädä kokonaan huomiotta.

Sen mitä kyseisestä ihmisestä olen lukenut, intohimo urheiluun on ollut palava jo pienestä pitäen. Samalla tavoin, urheilu-uran jälkeen enemmän tilaa vallannut alkoholi maistui miehelle jo kisa aikoina. Enkä nyt ajatellut pohtia niinkään sitä, miksi Jeppe joi, vaan ottaa eri näkökulman tuohon kokonaisuuteen. Sen millätavalla muut ihmiset sekä urheilussa, että sen jälkeen hyötyivät kyseisestä legendasta.

Kun Matti voitti Olympiakultaa, hänestä tuli koko kansan sankari. Yhdistävä tekijä tälle muutoin niin sisäänpäin kääntyneelle kansakunnallemme.

Kun hyppy ei enää kulkenut, alkoi viina maistua ja jo pian saimme alkaa seurata eri lehtien palstoilta sitä, miten toinen toistaan erikoisempiin tilanteisiin kyseinen sankari lopulta joutui.

Itse mietin tässä kaikessa kuvastuvan varsin selvästi yhden asian, joka todella monelta jää täysin huomiotta. Kun viina alkaa viedä miestä, ympärillä olevat ihmiset tavalla tahi toisella alkavat elää mahdollistaen tuon kierteen syvenemistä. Onhan se meillä ihan perus juttu, että Jeppe juo, miksi sitä ei siis tuettaisi tavalla tahi toisella.

Yksi surullisin esimerkki kaikesta lienee juuri Seitsemän päivää -lehti, joka uutisoi kerta toisensa jälkeen vain hurjempia juttuja kyseisestä sankarista. Mitä enemmän Jeppe joi, sitä suurempi oli lehden menekki.

Eipä silti, jokainen Jeppe joka urakalla oppii juomaan, itseni mukaanlukien, lataa kitusiinsa tuota elämän eliksiiriä ihan itse. Ei sitä kukaan väkisin meidän kurkkuumme kippaa. Mutta kaiken tuon kaoottisuuden keskellä väistämättä tulee miettineeksi sitä, että miksi ihmisellä on niin paha olla, että kaksin käsin, kaikista kaottisuuksista huolimatta viinaa kitusiinsa kiskoo.

Itse kun olen omassa elämässä saanut tutustua alkoholismiin aikas monesta näkökulmasta, niin yksi yhdistävä tekijä kaikessa on, sen lisäksi että tietyille ihmisille viina jytisee paremmin päähän kuin metrinen halko. Tuo aine on lähes poikkeuksetta jokaisella ongelmakäyttäjällä eräänlainen keino vaientaa sisällä vellovaa pahaaoloa.

Jokaisella meistä on elämässämme määräpäivä, eikä sitä muuta mikään, vaikka kuinka jossittelisimme. Itse mietin jo vuosia sitten Matin kohdalla sitä, että niissä kohdin kun hän koki kyllästymistä sekoiluunsa, olisi toivonut hänen elämässään olevan riittävä määrä ihmisiä ja tietoutta auttaa hänet irti tuosta aineesta. Mutta sensijaan näin sivusta katsottuna näytti ennemmin siltä, että auttavan käden sijaan, hänelle mieluummin ojennettiin pullo, jotta jo vuosia vallalla ollut sensaatiolehdissä retostelu saisi vain jatkoa. Ei kukaan tuota loputtomiin kestä. Olkoon, ettei tuo välttämättä edes sankariamme lopulta vienyt. Kuten totesin, tämä nyt vain näin minun näkökulmasta pohdittuna.

Surullisena seuraan osaltaan myös sitä, kuinka kaikesta ja kaikista pyritään hyötymään rahallisesti. Ihmisiä revitään suuntaan, saati toiseen lähes päättömältä näyttävillä tavoin, jotta vain saataisiin mahdollisimman hyvää tuottoa yritykselle.

Yksi esimerkki mikä itsellä tällaisesta on pistänyt mediassa silmään, on eräs entinen urheilija, joka raitistuessaan melkein samantien valjastettu raittiin elämän sanansaattajaksi. Asia sinällään hieno, mutta taas täältä hieman etäämmältä tarkastellen aikas hurjanoloinen. Kun ihmistä kuormitetaan tarpeeksi, ei ihminen loputtomia jaksa ja varsinkin jos kyseessä on hiljattain päihdehelvetistä noussut ihminen. Tuossa kohtaa itse varaisin ihmiselle ihan huoletta useamman vuoden aikaa kohdata ensin itseään. Muussa tapauksessa kun me herkästi addiktoituvat, tunne-elämältä herkät ihmiset, saatamme kuin huomaamattaan addiktoitua esimerkiksi tekemään töitä pakonomaisesti ja lopputulos on jo pitkän aikaa kaikkien nähtävillä, olkoonkin että lopullinen romahdus saattaa ottaa pitkänkin ajan. Olemme me riippuvuuksista kärsivät ihmiset senverran sitkeitä tapauksia. Niin hyvässä kuin pahassa.

Rauha Matin sielulle ja voimia kaikille hänen läheisilleen suuressa surussanne.

Kuinka moni meistä juuri koskaan pysähtyy pohtimaan sitä, miksi toimii tietyissä tilanteissa tietyllä tavoin? Puhumattakaan siitä, että tuon pohtimisen seurauksena pyrkisi muuttamaan tuota käyttäytymistä ja sen myötä kenties koko elämäänsä.

Olisiko kovin hurja väite, että olemme autuaan tietämättöminä, oman identiteettimme orjia.

Aivan alkuun tietysti tarvitsisi määritellä se mitä on identiteetti ja mitä sillä tarkoitetaan.

Kipinä tähän kirjoitukseen tuli Jari Sarasvuon uudesta aamulenkki-sarjasta (MojoMornings) sekä siihen liittyvästä sähköpostista, jonka Jyri Paavilainen oli tähän kokonaisuuteen liittyen kirjoittanut. Tuossa postissa identiteettiä ja sen rakentumista kuvattiin seuraavalla tavoin:

”Identiteettimme muodostuu siitä, mitä teemme uudestaan ja uudestaan. Ja tässä on paitsi standardien muotoilun mahdollisuus, myös sen uhka.”

Tässä kohtaa lähetän terveisiä. Johanna Kukka. Kiitos.

Mitä tämä identiteetti sitten tarkoittaa yksilön elämässä? Sitä, että halutessaan muuttaa omaa elämäänsä, ihmisen tulee suostua kaikenmoisen kiukuttelun, loputtomien selitysten sekä toisten, saati olosuhteiden syyttämisen sijaan tarkastelemaan omaa itseä ja omia toimintatapoja. Jos nimittäin haluaa muuttaa maailmaa, tarvitsee aloittaa tuo muutos omasta itsestä.

Helppoahan se todellakaan ei ole. Ehkä juuri siksi olemme mestareita keksimään mitä erilaisimpia tekosyitä sille, ettei meidän tarvitsi muuttua. Lisäksi ympäristömme saattaa tarjota oivan alusta tietynlaisen tilamme säilyttämiseen. Ympäristö nimittäin vaikuttaa kokolailla ratkaisevasti juuri oman identiteettimme rakentumiseen. Otetaanpa muutama esimerkki.

Jos lapsi kasvaa ympäristössä, missä jatkuvasti tulee arvostelluksi ja latistetuksi, riippumatta siitä, mitä milloinkin tekee. Hyvin suurella todennäköisyydellä tuossa kylvetään ihmiseen identiteetti, missä ääni päässä sanoo, ettei kannata tavoitella mitään, kun kuitenkin epäonnistuu pyrkimyksissään.

Samalla tavoin lapsi, jota terveellä tavalla kannustetaan, luo itselleen identiteetin, missä epäonnistuminen ei määrittele lopputulosta, vaan sensijaan yritysten määrä.

No onko tuo lapsena kannustusta vaille jäänyt lapsi sitten tuomittu aina epäonnistumaan ja alisuoriutumaan elämässään ja toisesta automaationa kasvaisi siis menestyjä omassa elämässään? Ei välttämättä. Olkoon, että lapsuudessa meidän syvin identiteetti lopulta rakentuu.

Mutta. Identiteettiään, aivan samoin kuin omaa luonnettaan on mahdollista kehittää. Paavilaisen postia sivuten, kyse on siitä, kuinka monta kertaa on valmis yrittämään uudestaan. Kyse kun on juurikin toistojen määrästä.

Tämä kaikki resonoi minun pienessä päässäni siinä, että omalla kohdallani lapsuuden kokemukset loivat minulle identiteetin, minkä mukaan riippumatta siitä, mitä milloinkin yritän, saati kuinka kovasti, tulen poikkeuksetta epäonnistumaan. Kokolailla sitkeästi olenkin omassa elämässäni tuota kaavaa, kuin autopilotilla toteuttanut. Riippumatta siitä, mihin olen ryhtynyt, olen lopulta todennut jossain kohtaa sen, että perseelleen meni, kuinkas muuten.

Nykyhetkessä huomaan taas kerran eläneeni todeksi tuon jo lapsuudessa oppimani identiteetin automaatio-ohjauksen. Joku voisi tässä kohtaa kysyä, että mitä järkeä on yrittää, jos on lopulta jo valmiiksi tuomittu epäonnistumaan. Kas siinäpä juuri kysymyksen muodossa vastaus tuon identiteetin muutokseen.

Kyse kun lopulta ei mielestäni olekaan siitä, onnistunko vai epäonnistunko yrityksessäni. Kyse on pohjimmiltaan siitä, annanko periksi, vai yritänkö uudestaan.

Albert Einstein on määritellyt mielenvikaisuuden seuraavalla tavalla: ”Mielenvikaisuus on samojen asioiden loputonta toistamista, eri lopputulosta odottaen.”

Eli omalla kohdallani tuo yrityksissä epäonnistuminen kulminoituu siihen, että jokaisessa noista yrityksistäni, olen jossain kohtaa tehnyt saman erheen, joka kumpuaa tuolta itseni sisimmässä vaikuttavasta ytimestä sekä kokemuksesta siitä, että riippumatta mitä milloinkin yritän, olen tuomittu epäonnistumaan.

No miten tuota omaa identiteettiä sitten lähteä muuttamaan. Allekirjoitan suurilta osin Paavilaisen teesin siitä, että identiteetti rakentuu toistoista. Eli se kun riittävän pitkään toistan tiettyä toimintamallia, tuosta lopulta rakentuu tiivis osa minuuttani. Mutta pelkät toistot ei itsessään riitä. Omalla kohdallani tässä toimii hyvänä esimerkkinä yrittäjyys. Nimittäin, kun operoin elämässä tuon tietynlaisen ’Tuomittu epäonnistumaan’-identiteetin ohjaamana, ei se vaikka kymmenen kertaa perustaisin yrityksen, tee silti minusta vielä menestyvää yrittäjää. Varsinkin, jos toimin tuon Einstainin mielenvikaisuuden mukaisesti, kuten tähän saakka olen toiminut. Juuri siksi tässä kohtaa elämääni, seison tienhaarassa ihmetellen sitä, kuinka taas kerran seison elämäni raunioilla, vaikka viime vuodet olen painanut hommia kuin viimeistä päivää.

Itseasiassa nyt ymmärrän miksi. Minun kohdallani toistoa tärkeämpää, on pysähtyä tarkastelemaan sitä, että tekisin itse toiston oikealla tavalla. Ei nimittäin salillakaan ole järkeä riuhtoa tuhatta toistoa, jos sen seurauksena nuo tuhat toistoa jää ainoaksi kerraksi salilla riuhtomisessa.

On siis aika pysähtyä pohtimaan sitä, millätavoin mattimeikäläinen lähtee omaa identiteettiään uudistamaan. Tärkein tuossa tarkastelussa on lopulta se, missä kohtaa näistä yrityksistäni, harhaudun tuonne Einstainin hullutuksiin ja mikä yrityksistä kannattaa sisällyttää mukaan seuraaviin salikertoihini.

Omasta kokemusvinkkelistä katsottuna kun onnistuja ei välttämättä olekaan se, joka aina ja kaikissa yrityksissään onnistuu, vaan onnistuja voi yhtähyvin olla myös se epäonnistuja, joka epäonnistumisesta huolimatta, yrittää yhä uudelleen.

Itse kun uskon todella vahvasti siihen, että mikäli minulla on vahvana palona sisällä tunne siitä, että tämä juurikin on se mukulakivikatu, jossa minun on kuljettava, niin miksi lähtisin epätoivon vimmalla etsimään jotakin tasaisempaa tietä tallattavakseni. Ehkä yksi tuohon identiteettiini liittyvä muutos minun on kuitenkin itseäni ja omaa hyvinvointiani ajatellen tehtävä. Lakattava konttaamasta, ihmetellen miksi polvet on jatkuvasti ruvella ja nousta taas kerran jaloilleni. Muutos kun ei lopulta ole niinkään uhka, vaan mahdollisuus.

Kirjoitin taannoin korvaushoidosta ja siitä, kuinka se tietyllätavoin ylläpitää riippuvuutta. Nyt viimepäivinä olen lueskellut aiheesta ja siitä, kuinka Suomessa ollaan ensimmäisten joukossa kokeilemassa injektiona ihon alle annettavaa, pitkävaikutteista korvaushoitolääkettä.

Aluksi täytyy todeta se, että ehkä tässä vuosien varrella, tavatessani työssäni ihmisiä, jotka ovat korvaushoidossa, oma ajatukseni kyseiseen asiaan on hieman hioutunut, mutta yhä edelleen ajattelen niin, että tällä hoidetaan oiretta, eikä itse sairautta. Puhumattakaan tuon sairauden taustalla vaikuttavia ongelmia.

Riippuvuusproblematiikka on tosissaan haastava kokonaisuus, sitä en kiellä. Aivan samoin, kuin myönnän sen, että jokainen joka saadaan tuolta kuolemanporteilta takaisin elämään, on voitettu tapaus, riippumatta siitä, millä keinoin tuo lopulta toteutetaan. Mutta.

Senverran palaan ajassa taaksepäin, aikaan missä itse elin ja hengitin sekä opioidi- että bentsotiippuvuutta. Jos tuohon aikaan olisi ollut vallalla samat käytänteet korvaushoidon suhteen, kuin tänään, minä en olisi enää tätä kirjoittamassa. Jos minut olisi ohjauttu korvaushoitoon tuolloin, olisin hyvin todennäköisesti kuollut vuoden sisällä, senverran itsetuhoista päihteiden käyttöni oli.

Senverran avaan vielä omaa kokemustani tähän kaikkeen liittyen, että tiedän todella konkreettisesti sen, mitä kyseisten aineiden vuosien pakonomainen käyttö on, aivan samoin kuin tiedän konkreettisesti sen, miltä tuntuu vapista kauttaaltaan noista aineista vierottautuessa. Minut tuo vieroitus pelasti. Osaltaan juurikin noiden vieroitusoireiden kokeminen. Kun noista nimittäin selvisi, hyvin pian oli itsellä ajatus siitä, että on tehtävä mitä tahansa, ettei enää ikinä tarvitsisi moisia joutua kokemaan.

Olin siis pakotettu kohtaamaan itsessäni kaiken sen paskan, mitä päihteillä vuosikymmeniä olin yrittänyt paeta.

Tehtävä ei sinällään ollut mitenkään helppo, mutta hyvin pian huomasin sen, ettei noiden aineiden orjuudessa eläminenkään helppoa ollut ollut. Sen vuoksi yhden päivän kerrallaan tuohon helvettiin etäisyyttä ottaen taivalsin, luottaen siihen mitä toiset, saman kokeneet minulle kertoivat. Jossain kohtaa koittaa päivä, kun ei enää tarvitse jatkuvasti taistelle piinaavia ja kiduttavia himoja vastaan. Tuo eräänlaisena kangastuksena silmissäni siintäen aloitin matkan sisimpääni ja ennenkuin huomasinkaan, taistelu aineita vastaan taukosi.

Tuossa kohtaa aivan samoin vertaistuki pelasti minut. Kuten niin monta kertaa tuon jälkeenkin. Luotin nimittäin kavereihin, jotka olivat samalla tavoin käyneet läpi taistelun, päästäkseen irti noista piinaavista himoista, mutta jo kohta tuon selätettyään, olivat harhautuneet kuvittelemaan hallitsevansa aineiden käyttönsä, päätyen vain lopulta yhä syvemmälle tuonne helvetin pimeyksiin. Näihin tarinoihin uskoen, olen itse välttynyt kokeilemasta sitä, osaisinko hallita ainetta, joka täysin totaalisesti hallitsi koko elämääni parin vuosikymmenen ajan.

Minun kohdallani kaikki saatanalliset pelkotilat, lamaannuttavat paniikit, harhat, hallusinaatiot sekä karmeimmat kouristuskohtaukset, aivan samoin kuin teholla heräämiset, suljetun osaston tupakkakopin hämyiset muistot, ovat minulle ne konkreettisimmat kehoitukset olla harhautumasta haihattelemaan sillä, että jollain ihmeellisellä tavoin olisin saanut pakonomaisen päihteenkäyttöni takaisin hallintaan. En ole, enkä edes haluaisi. Muistan nimittäin jo kovin nuorena tuon päihteenkäytön hallinnan sekä kontrolloin vaatineen kohdallani suunnattoman määrän ponnisteluja. Elämä ilman päihteitä, kaikkine suunnattomine haasteineen, on silti vapautta elää ja kohdata elämä tällaisenaan.

Mutta siis se korvaushoito. Hoitona varmaan itsessään ihan pätevä kokonaisuus. Sikäli kun se toimisi eräänlaisena portaana kohti päihteetöntä elämää. Mutta hoito itsessään kääntyy itseä ja ihmistä vastaan siinä, jos tuota tarjotaan ainoana vaihtoehtona, ilman minkäänlaista muuta tukea.

Se pahaolo, jota ihminen, aivan kuten itsekin aikanaan, mitä erilaisimmilla aineilla itsestäni turrutin, on lopulta sellainen, joka jossain kohtaa, ennemmin tahi myöhemmin raivaa itsensä näkiyville. Tätä vasten peilaten, on varsin ymmärrettävää että korvaushoitoon liittyy monella oheiskäyttöä, päiväannosten myyntiä jne.

Riippuvuus itsessään kun aiheuttaa valehtelua, manipulointia, ongelmien kieltoa ja vähättelyä, eli ei siis ihme, että monen kohdalla korvaushoidossa nuo riippuvuuteen liittyvät lieveilmiöt jäävät olemaan ja elämään.

Miksi ihmisen olisi sitten hyvä kohdata elämä raakana? Lähinnä siitä syystä, että tuo orjuuttava riippuvuus on mahdollisuus kaikkine kauheuksineen kääntää voimavaraksi, joka kantaa elämän suurimmissakin vastoinkäymisissä.

Mitä tuo elämän raakana kohtaaminen sitten korvaushoidon sijaan ihmiseltä edellyttää? Oman itsensä rehellisen kohtaamisen. Toisiin, varsinkin saman kokeneisiin ihmisiin luottamisen opettelun. Puhumattomuuden muurin murtamisen ja ennenkaikkea omiin tunteisiin tutustumisen. Sillä vaikka kuinka väitettäisiin ja kiisteltäisiin siitä, mikä kenelläkin näiden orjuuttavien, pakonomaisten riippuvuuksien taustalla vaikuttava voima lopulta on, on se poikkeuksetta ja jokaisella päihdeongelmasta kärsivällä alunperin sama. Tavalla tahi toisella vaurioitunut tunne-elämä.

Älä puhu. Älä tunne. Älä luota. Tuo monella jo lapsuudessa selkäytimeen juurtunut malli tulee onnistua murtamaan, muuttaen se muotoon Puhu. Tunne. Luota. Muussa tapuksessa riippuvuus itsessään tulee murtamaan vahvimmankin ihmisen. Ihan liian monta ihmistä olen näiden ongelmien vuoksi saatellut hautaan, ymmärtääkseni sen, että ilman ihmisen omaa havahtumista tähän problematiikkaan olemme totaalisen voimattomia tämän sairauden edessä. Kyse on sitäkin suuremmalla syyllä siitä, millaista hoitoa ja tukea niille ihmisille haluamme tarjota, jotka tuohon ongelmaan omalla kohdallaan havahtuneet tai juuri havahtumassa.

”EDIT: Juttua muokattu tuon pitkävaikutteisen korvaushoitolääkkeen antamisen osalta. Kyse on siis ihon alle injektiona laitettavasta, eikä suoraan suoneen pistettävästä lääkkeestä. Tarkoitukseni ei ole kirjoituksillani loukata ketään, saati antaa erheellistä mielikuvaa asioissa, vaikka hieman tarkoituksellisesti joissain kohden provokatiivisesti kirjoitan. Korvaushoito tai kokonaan päihteetön elämä. Tärkeintä kaikessa ihminen.”

”Ei mun takki kaipaa neulaa, ei lankaa, mutta sielu kaipais seuraa parempaa.
Ei näissä kapakoissa kuule runoa ei tankaa. Pelkkää juopunutta puheensorinaa. Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan.
Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan, Mutta yksi seikka tässä sentään lohduttaa, se että sinä olet voinut mua joskus rakastaa.”

Ihmisen ikävä toisen luo. Mistä tuossa ikävässä, kaipuussa, lopulta onkaan kysymys?

Olemme ihmisiä. Laumaeläimiä. Olentoja, jotka kaipaavat sisimmässään aitoa kohtaamista. Kokemusta siitä, että juuri minä, juuri tällaisenaan tulen nähdyksi ja kuulluksi.

Mikä sitten lopulta estää? Omasta kokemusvinkkelistä tarkasteltuna, minä estää. Seisoen itse omana esteenään. Muurina ja barrikaadina sille tärkeimmälle kokemukselle, jonka ihminen eläessään voi kokea. Olla olemassa jollekin kaikkine haavoineen, arpineen, rikkinäisyyksineen. Vain olla ja tulla hyväksytyksi juuri tällaisenaan.

Mikä se sitten tämä esteenä seisova ’Minä’ lopulta on? Ego. Mieli. Järki. Millä sitä nyt kukin haluaa lopulta kuvata. Kun selviää vastaus kysymykseen mikä, seuraavaksi herääkin kysymys miksi? Miksi minä itse seison oman onneni esteenä? Aiheuttaen lopulta sisimpääni lähes sietämättömän tuskantäyteisen ristiriidan. Sielu haluaa ja janoaa tulla kohdatuksi. Samalla ego/mieli/järki laittaa hanttiin sen minkä kerkeää. Pahimmillaan syöttäen automaattiaseen nopeudella mitä erilaisimpia järkeviä selityksiä sille, miksi en tarvitse ketään.

Tunteet. Kas siinä lopulta alkuperäinen syy/seuraus kaikessa.

Lähes poikkeuksetta, jokaisella meistä on jossain kohtaa elämänpolkuamme sattumia ja tapahtumia, joissa sisin kokemuksemme on se, ettemme syystä tahi toisesta kelpaa, saati riitä omana itsenämme. Tällaisenaan. Puhumattakaan siitä yhteiskunnasssa vallalla olevasta mentaliteetista, kun mikään ei riitä Jos yritän parhaani, mutten siitä huolimatta ole koko Universumin paras, en ole mitään. Oma paras ei vaan riitä.

Jos näitä kokemuksia kertyy jo lapsuudessa, lapsi suojautuakseen tuolta kaiken rikkovaksi traumalta, oppii perustelemaan itselleen, omalla järjellään asioita ja tapahtumia, pelkästään kyetäkseen hengittämään ilman totaalista lamaantumista. Kun noita kokemuksia sitten satelee tasaisen tappavasti, tuo samainen lapsi oppii mestariksi manipuloimaan omia tunteitaan. Ainoana päämääränä se, ettei lopulta tuntuisi miltään. Tuossa mitä erilaisimmat riippuvuudet ovat varsin otollinen maaperä.

Mutta ne tunteet. Ne ovat siinä ihanan inhottavia, että ne raivaavat tiensä näkyville tavalla tahi toisella. Keinolla millä hyvänsä. Mitä enemmän niitä yrität paeta, sitä rajummin ne riuhtoutuvat näkyville. Kunnes lopulta seisot totaalisen paljaana niiden edessä, rukoillen että sinulla olisi edes yksi sellainen ihminen, jolle voisit olla totta, juuri tällaisenaan.

Lohdutukseksi totean sen, että tuo yksi ihminen on olemassa. Matkallasi mukana kulkien. Kyse onkin vain siitä, että suostut luopumaan kerros kerrokselta niistä vuosien ja vuosikymmenten saatossa suojaksi ja selviytymiskeinoiksi rakentamistasi muureista, joiden alle olet hautautunut.

Pelko estää ihmistä olemasta sitä mitä aidoimmillaan on. Eikä ihme. Nykyaika kun keskittyy jatkuvasti määrittelemään enemmän ulkoisesti sitä, mitä kenenkin tulisi olla. Yritä siinä kaiken keskellä oppia hyväksymään itsesi, tällaisenaan. Onneksi elämä tietää meitä ihmisiä paremmin. Juuri siksi, juuri nyt, esimerkiksi minä voin todeta olevani juuri tällainen. Eikä enää toisten vaatimukset, saati mielipiteet juurikaan vaikuta siihen, millainen minun tulisi olla. Miksi? Siksi että olen läpi elämäni yrittänyt olla sitä, tätä ja vähän vielä tuotakin. Kelvatakseni tai riittääkseni jollekin. Ymmärtäen tässähetkessä sen, että elämä rakkaudellisesti pakottaa minut hyväksymään itseni tällaisenaan. Kun enää ei vain jaksa juosta. On pysähdyttävä, huomatakseen, että kaikki se, mitä tuolla armottomalla juoksemisella lopulta yritin tavoittaa, on läsnä tässä ja nyt. Itsessäni.

Juuri nyt on koittanut elämässäni jakso, jolloin olen pakoitettu pysähtymään tämän syvällä sisimmässäni asuvaan, kaiken hyvän nielevään kokemukseen siitä, kun ei olisi oikeutettu elämään. Kokemus siitä, kuinka oma olemassaolo tulisi jollain tavalla ansaita. Suorite, jota pyrkii epätoivon vimmalla saavuttamaan, silti vain häviävän pienen hetken sillointällöin suoritteen kautta kokien. Syykin siihen on kokolailla helppo löytää. Kyse ei todellakaan ole suoritteesta. Kyse on tilasta, johon pääsee kiinni ainoastaan sillä, että suostuu pysähtymään paikoilleen, antaen tunteiden vyöryä ylitse. Pelottavaa. Todellakin. Lähes kaiken lamaannuttavaa.

En edelleenkään ole etsimässä syyllisiä tähän kokemukseeni. Kokemkseen, joka on seurannut minua varjon lailla läpi elämäni. Tällä kaikella tästä kirjoittamisella on silti tarkoituksensa. Pyrin osaltani tällätavoin kartoittamaan kaikkea sitä, mikä tämän kaiken alleen nielevän kokemuksen on sisimpääni rakentanut.

Ymmärrän tänään nimittäin sen, ettei tässä ole kyse siitä, että tämä kaikki olisi jonkun tai joidenkin syytä. Hyväksyn myös sen, että elämä on matkalleni varannut tämän kokonaisuuden, tarjoten samalla mahdollisuuden osaltani auttaa saman ongelman äärellä eläviä ihmisiä ymmärtämään itseä paremmin.

Kyse on kokemuksesta, jonka pienenä lapsena, heijastaessaan omaa olemista suhteessa toisiin ihmisiin, opin hieman kieroutueesti peilaamaan itseeni.

Ihmiset ympärilläni voivat tavalla tahi toisella tuolloin huonosti. Ei siis ihme, että minä, tunteiltani yliherkkä, opin katselemaan ja aistimaan toisten ihmisten tunteita ja kuin niistä heijastamaan sen, miltä minusta itsestäni tuntui. Johtuen lähinnä siitä, kun omille, itsestä lähtöisin oleville tunteille ei tuossa kaikessa ollut vain yksinkertaisesti tilaa.

Kun sitten tuntosarvet herkkinä aistin toisia ihmisiä, opin tietyllätavoin toimimaan noiden toisten ihmisten tunteiden ohjaamana. Hyvin pian kasvaen siihen vääristyneeseen ajatusmalliin, jonka ohjaamana kuvittelin olevani vastuussa noista toisten tunteista. Ei siis ihme, että jo vähän toisella kymmenellä ollessani opin muovautumaan kuin kameleontti, aina tilanteen ja tietyn ihmisen mukaan. Tuossa samalla hitaasti mutta sitäkin varmemmin kadottaen totaalisesti kosketuksen omaan tunnemaailmaani. Lopulta kokien olevani olemassa vain toisten ihmisten kautta. Itse itsenäni täysin näkymätön, hajuton ja mauton.

Elämä kuljettelee ihmistä oikeaan suuntaan, sikäli kun vain ihminen itse on valmis tuosta myötätuulesta nauttimaan. Näin on käynyt itsellenikin, olkoon että uppiniskaistuuttani ja luupäisyyttäni olen vuosia ja vuosikymmeniä kuvitellut olevani oman elämäni herra, taistellen uupumukseen asti tuota myötäistä tuulta kynsin hampain vastaan. Lopputuloksen ollessa vääjäämätön. Päädyn taas kerran polvilleni elämän edessä, tarkastellakseni sitä, missä kohtaa oma toimintani on kääntynyt itseä vastaan.

Juuri nyt on sen aika. Samalla on aika ottaa käyttöön kaikki ne matkanvarrella opitut metodit, ilman että niitäkin käyttää itsensä pakenemiseen. Työkaluja minulla sinällään on reppu täynnä. Kyse on vain siitä, etten tahallani pieksä itseä vasaralla tai sahaa tahtomattani omaa jalkaani poikki.

Mutta se rakkaudettomuuden kokemus. Se on kohdallani sitä, että riippumatta siitä kenen kanssa kulloinkin on läsnä samassa tilassa, kokee itsensä täysin näkymättömänä. Aivan kuten lapsena. Toisaalta se on jatkuvaa pyrkimystä noissa tilanteissa olla toista varten ja aivan samoin kuin lapsuudessa, jatkuvaa syyllisyyttä siitä, kun ei vain kykene auttamaan tuota toista ihmistä voimaan paremmin.

Lopulta kun kyse ei ole tuosta toisesta ihmisestä. Kyse on minusta ja minun sisäisestä maailmastani. Kun se on sekaisin, kaikki ulkopuolellani näyttää juuri samalta. On siis aika toisten ongelmien sijaan, keskittyä tarkastelemaan omiani.

Lopulta tuolta kaiken paskan alta löytyy se minun sisimmässäni jo alusta saakka asunut olemassaolon oikeus. Rakkaus itseä kohtaan, joka ei ole sidoksissa kenenkään toiseen ihmiseen tai mihinkään olosuhteeseen tai asiaan itseni ulkopuolella.

Jos itse voin hyvin, maailma ulkopuolellani vaikuttaa ystävällisemmältä. Mutta jos sisimmässäni asuu kaaos, on ulkopuoliset olosuhteet samoin sen mukaisia.

Ei siis se, jos joku ihminen minulle ikävästi sanoo, lopulta aiheuta minussa ikäviä tunteita. Nuo tunteet kun on minussa itsessäni jo olemassa. Kyse on vain ärsykkeestä, jonka tuo toinen ihminen minulle lahjana tarjoaa, mahdollisuutena tarkastella itsessäni sitä, mikä tuon minussa olevan tunteen taustalla toimii.

Minulla on oman elämäni kautta ollut mahdollisuus todella monipuolisesti, laajasti sekä yksityiskohtaisesti päästä kurkistelemaan mitä erilaisimpien tunteiden vaikutuksia ihmisen elämässä. Sekä omia, että myös lukemattoman monen muun.

Yksi yhteinen nimittäjä on löytynyt tässä vuosikymmeniä kestäneessä kenttäkokeessa. Olemme kasvaneet kulttuurissa, missä ei ole aikaa eikä tilaa tunteilla. Ehkä juurikin siksi, niin suuri osa meistä voi tänäkin päivänä todella huonosti. Osaltaan tästä syystä meillä esimerkiksi päihteiden käytön ongelmat alkavat pikkuhiljaa räjähtää käsiin. Eikä ongelmia auta yhtään se, että näitä tunnepuolen ongelmia pyritään ratkomaan ilman että itse tunteita kohdataan ollenkaan. Päihteen ongelmakäyttö kun suurimmaksi osaksi kulminoituu juurikin tunnepuolelle ja ilman tuon oikomista, kaikki ongelman ympärillä tehtävä työ on vain pienten palojen epätoivoista sammuttelua.

Ymmärrän kyllä, että näitä tunnepuolen juttuja ei ole mitenkään helppo ratkoa. Muutokset näiden ratkomisessa kun vie aikaa ja nykyhetkessä kenelläkään ei sitä tunnu olevan juuri mihinkään.

Sen vuoksi jatkuvasti kehitetään uusia, nopeampia keinoja paeta omaa pahaaoloa. Ymmärtämättä, että mitä pidempään tuota toteuttaa, sitä varmemmin nuo tunteet jossain kohden puskee lopulta esiin sellaisella volyymillä, että niitä on pakko kuunnella.

Voisin ottaa tässä kohtaa lukemattoman määrän erilaisia esimerkkejä siitp, kuinka huomaamattoman mestarillisesti me vältämme omia tunteita, järkeillen ja selitellen niitä ’pois päältä’, mutta sensijaan tyydyn ottamaan yhden esimerkin nyt lähestyvästä Joukusta.

Jokaisella meistä Jouluun liittyy jos jonkinlaista muistoa ja noiden muistojen kautta myös tunteita. Siis juuri niitä, mitkä esiin pyrkiessä aiheuttavat juuri tänä Jouluna meissä jonkin sellaisen olon, mitä sitten omassa päässä ihmettelee, varsinkin kun kaikki juuri nyt pitäisi olla hyvin.

Mutta. Mieti hetki, kuinka monta erilaista tilannetta olet omassa elämässäsi onnistunut kohtaamaan, ilman että olet hitustakaan kiinnittänyt oikeasti huomiota siihen, mitä tuo tilanne sinun tunnepuolessa aktivoi.

Juuri tästä johtuen, esimerkiksi ihminen, joka selviytymiskeinona omien tunteidensa kanssa, on tottunut juoksemaan niitä karkuun esimerkiksi jatkuvalla suorittamisella, ahdistuu suunnattomasti siitä, että edessä on loputtoman pitkät pyhät, joissa tilaa tuolle tutulle ja turvalliselle suorittamiselle ei tahdo vain olla ja tähän ratkaisuna, tuo fiksu mies tai nainen järkeilee että Jouluksi tarvitsee varata riittävä määrä alkoholia, jotta nuo piinaavat pyhät selviää hengissä.

Kuinka monella sama kaava on toistunut omassa lapsuudessa ja itseasiassa juurikin tässä Joulussa ahdistusta tuovat tunteet, ovatkin itseasiassa peruja vuosikymmenten takaisista tapahtumista, joita ei vain missään kohtaa elämää ole ollut tilaa tai mahdollisuutta kohdata ja tuoda päivänvaloon.

Näitä samankaltaisia esimerkkejä meillä jokaisella on loputon määrä omassa elämässä. Johtuen puhtaasti siitä puhumattomuuden kulttuurista, mikä yhä meillä täällä vallalla on. Mistä tiedän. Puhtaasti siitä, että suurin osa ihmisistä pitää minua jollain tasolla hulluna kun tällaisia asioita omassa elämässäni jatkuvasti pureskelen.

Eikä siinä, hullu monella tavalla saatankin olla. Mutta se hyöty omassa hulludessani tänään on, että noiden tunteiden kohtaamisen kautta, voin nyt tulevana Jouluna rauhoittua viettämään jo kolmattatoista raitista Joulua perheen kanssa, kokien suunnatonta kiitollisuutta ja rauhaa siitä, että elämä kohdallani pakotti minut pysähtymään omien tunteideni äärelle ja niiden kohtaamisen avuksi opettelemaan puhumaan ja kirjoittamaan niistä juuri niin avoimesti ja raadollisen rehellisesti, kuin ne tässähetkessä elämässäni kulloinkin esiintyvät.

Tuon myötä katkeaa yksi sukupolvien välinen ketju. Minun lapsille ei jää tulevaisuuteen taakaksi muistoa lapsuuden Jouluista, joita tuli pelätä, johtuen vanhempien Joulutunnelmaa piristämään vedätystä viinasta. Haluan nimittäin tänäpäivänä olla siinämäärin vastuullinen vanhempi, että haluan kantaa vastuun omista tunteistani, sensijaan että niitä pakenemalla, siirtäisin niitä omille lapsilleni kannettavaksi.

Näihin kuvion, näihin tunnelmiin, oikein rauhallista ja rakkaudellista Joulua! <3

Oheisessa dokumentissa käsitellään aihetta, joka omassa elämässä on tullut kokolailla lähelle. Elinhän kaikkiaan kymmenisen vuotta todella rankassa lääkekoukussa, joka alkoi sinällään varsin viattomasta olkapääleikkauksesta. Tuon operaation jälkimainingeissa minulle määrättiin opioidipohjaista särkylääkettä, josta hyvin pian seurasi vuosien piinaava koukku.

Senverran monasti olen omaa riippuvuuttani tässä blogissa avannut, etten tässä enää sitä sen enempää ala purkamaan, vaan sensijaan ajattelin omalta kohdaltani vastata tuohon dokumentissa esitettyyn kysymykseen Milloin lääke muuttuu huumeeksi?

Minun kokemukseni mukaan moni lääke, jota lääkäri määrää, on tarkoitettu helpottamaan jotakin tiettyä oiretta, mistä ihminen tuossa hetkessä kärsii. Eli esimerkiksi kun ihminen kärsii vaikka selkäkivusta, lääkäri kirjoittaa kipulääkettä, jonka tarkoitus on helpottaa tuota kyseistä kipua. Näin tapahtuessa, toteutuu lääkkeen tarkoitus ja ihmisen elämä tuon lääkkeen myötä helpottuu. Samalla toteutuu lääkemainoksessa mainittu tosiasia, vain otettu lääke aittaa.

MUTTA! Metsään mennään ja lujaa, siinä kohtaa kun ihminen itse alkaa toimia itsensä lääkärinä. Aivan samoin, kuin silloin, jos jonkin tietyn kivun tai vastaavasti esimerkiksi henkisen tuskan taustoja ei selvitetä kunnolla, vaan aletaan systemaattisesti pelkästään lääkitä noista kivuksi määriteltyjä oireita.

Pahin ja tuhoavin kombo saadaan siinä, kun ihminen toimii itse itselleen lääkärinä, diagnosoiden itselleen jonkin tietyn vaivan, käyden lääkärissä hakemassa tarvittavat lääkkeet ja senjälkeen vielä kokiessaan näiden pikavaikutuksen olevan riittämätön, alkaa siinä sivussa lääkitä oireitaan esimerkiksi alkoholilla.

Mielenterveyspuolella on kovin yleistä se, että ihminen kärsii unettomuudesta, masennuksesta tai ahdistuneisuudesta, käyden lääkärissä ja saaden mielialalääkereseptin. Kun sitten olo ei helpotu hetimmiten, ihminen alkaa itse itsensä lääkäriksi, ottaen lasin tai pari, saadakseen paremmin nukuttua tai vain muutoin helpottaakseen oloa. Soppa on siinä valmis, lopulta pian kukaan ei vain tiedä, kuka tuota soppaa hämmentää ja mitä mausteita milloinkin käytetään.

Toinen, samanmoinen ongelma on tämä nykyaikainen, suorituskeskeinen yhteiskunta. Kun ihmisiltä vaaditaan kokoajan yhä vain enemmän, suurempaa ja nopeammin, ihninen hyvin pian tarvitsee jotakin lääkettä jaksaakseen. Kun kroppa oirehtii väsymystä, sen kuuntelemisen ja tarvittavan levon sijaan, ihminen marssii lääkäriin, valmiin diagnoosin kera, pyytäen vain lääkäriä kiltisti auttamaan noiden oireiden helpottamisessa.

Kaikessa tässä mennään metsään siinä kohtaa, kun keskitytään hoitamaan oireita, eikä itse oireiden alkulähdettä. Esimerkiksi se, jos ihminen kärsii kivusta, on signaali siihen, että jotakin on vialla. Kun tuo signaali vain vaiennetaan, itse alkusyy jää hoitamatta. Sen vuoksi moni kipupotilas syö lääkkeitä, ymmärtämättä, että mitä enemmän noita signaaleja vaiennetaan, sitä suuremmalla voimalla ne pyrkivät tuon alkusyyn tuomaan näkyville.

Kaikki meistä ei todellakaan ole addikteja, saati lääkeriippuvaisua, noiden määritelmien sananmukaisessa merkityksessä, mutta todella moni tänäpäivänä silti elää ja käyttäytyy noiden määritelmien sisältämällä tavalla.

Itse ajattelen niin, että onpa kyse sitten kroonisesta kivusta, selkäsärystä, unettomuudesta, ahdistuneisuudesta tai mistä tahansa oireesta, mitä erilaisilla lääkkeillä hoidetaan, tuon lääkitsemisen ohessa tulisi huomioida myös se, että ihminen on myös psykologinen olento. Osa kipua, särkyä, unettomuutta tai ahdistusta, pitää sisällään myös psykologisen puolen, joka lääkitsemisen ohella tulisi huomioida.

Ihminen kun kipuilee yleensä jotakin muutakin, kuin mitä ihmisessä jossain tietyssä kohtaa lääkitään. Haastavin tilanne on silloin, kuten itsellä aiemmin oli vallalla. Kun elin masentuneena, pelokkaana, kärsien kroonisesta selkäkivusta, käyttäen samalla päihteitä väärin, ei kukaan oikein tiennnyt miten minua voisi oikeasti auttaa. Siksi ymmärrän, että lääkäri määräsi rauhoittavaa, unilääkettä, mielialalääkettä ja kipulääkkeitä, varsinkin kun itse riippuvuudelle ominaisesti valehtelin ja vähättelyn päihteidenkäyttöäni. Vuosia jatkunut, itsetuhoinen sekoilu sai päätöksensä 2006 ja tuosta alkoi matka selvitellä sitä, mitä kaikkea oikeastaan tuolla pahallaolollani todellisuudessa oireilin. Kun sitten noiden oireiden hoitamisen sijaan, alettiin hoitaa itse kipujen alkulähteitä, tuli hyvin pian aika, jossa sekä päihteet, että erilaiset psyyke- sekä kipulääkkeet jäivät tarpeettomiksi.

Nyt miettien yksi suurin kipujeni aiheuttaja oli vuosikymmeniä vallalla ollut puhumattomuus. Tuota seurannut erillisyyden ja yksinäisyyyden kokemus. Kun sitten hitaasti, mutta sitäkin varmemmin opettelin puhumaan kivuistani, kokemus erillisyydestä ja yksinäisyydestä muuttui ja tarve kokea kipua väistyi.

Ymmärrän kyllä että osa meistä kipuilee siten, ettei kukaan oikein tiedä, mitä kulloinkin tulisi tehdä, eikä äkkiseltään tuntuisi kovinkaan järkeenkäyvältä, että puhuminen voisi noissa kivuissa auttaisi. Näin minäkin luulin, kunnes ensimmäistä kertaa tulin aidosti kohdatuksi omana itsenäni.

Tänään kohdatessani ihmisiä tiedän, että todella monella heistä ei noissa kohtaamisissa ole juuri mitään enää menetettävänä. Ehkä juuri siksi osa heistä näiden kohtaamisten kautta, aivan samoin kuin itsekin aikanaan, tulee menettäneeksi enää vain tuon kaiken kurjuutensa.

Jos minulta kysytään lääkkeistä, niin totean vain sen, että omassa elämässäni on nykyisellään lääke, josta ei ole haittaa, vaikka sitä annostelisi ylikin, se nimittäin on ihmisen aitoa kohtaamista ihmisenä. Lääke, joka omassa sekä todella monen muun elämässä on tehnyt pieniä ihmeitä.

Luin tuossa juuri erään artikkelin, missä kirjoitettiin siitä, voisiko nenäsumute auttaa peliongelmaista.

Tuosta innostuneena, ajattelin kirjoittaa auki koko kohta kolmentoista vuoden kokemukseni riippuvuuksien hoidosta.

Yksi toive minulla omalle osallani näistä sairauksista avoimesti puhumisessa olisi. Kunpa joskus ihmiset ymmärtäisivät sen, ettei näihin ole olemassa mitään pikaratkaisua. Ei sen enempää pillerin, kuin sumutteebkaan muodossa.

Kyse kun poikkeuksetta on yksinlön tunne-elämästä. Riippuvuus on kiinteä osa yksilön tunne-elämää. Puhutaan tarpeesta käyttää päihdettä. Pelata. Tehdä työtä. Liikkua. Opiskella. Harrastaa seksiä jne. jne.

Moniko lopulta pysähtyy oikeasti miettimään sitä, mikä tuon tarpeen takana on? Minä olen omalla kohdallani liki parinkymmenen riippuvuuden alla eläessä, ollut pakotettu pysähtymään tuota asiaa pohtimaan ja purkamaan. Huomaten sen, että yksi yhteinen nimittäjä näillä kaikilla on. Ihmisen tunne-elämä ja sen rikkinäisyys.

Kun sitten tuota rikkinäisyyttä, pyritään pikaratkaisuna lääkitsemään, jää itse ongelma monesti hoitamatta.

Ei siinä, kyllähän nykyaikaisella lääketieteellä saadaan lääkittyä yksilö tunteiltaan niin kertakaikkisen turraksi, että sydänkäyrään verraten, viiva on varsin suora. Kun mikään ei tunnu miltään, ei odotettavissa ole suuria heilahduksia suuntaan tahi toiseen.

Mutta mitä tämä kaikki vaikuttaa ihmiseen, joka on jo valmiiksi tunnemaailmaltaan yliherkkä. Hyvin todennäköisesti se, et jossain kohtaa kyseinen yksilö kokee elämänsä niin kertakaikkisen merkityksettömäksi ettei sillä kertakaikkiaan ole mitään merkitystä.

Sama ongelma on nähtävissä myös esimerkiksi mielenterveysongelmien osalla. Ihmisiä surutta lääkitään turraksi. Saadaankaan tuolla hetkellisesti rauhoitettua ihmisen pahin olotila aisoihin. Mutta. Mitä tapahtuisikaan, jos näitä edellä mainittuja alettaisiin hoitaa kunnolla. Entä jos nykyisen mallin sijaan, olisikin olemassa kokonaan uudenlainen katsontakanta näiden ongelmien suhteen.

Itse olen omassa elämässäni saanut kulkea läpi tämänkaltaisen mallin. Sillä seurauksella, että jo vuosikymmenen olen saanut seurata vierestä sitä kuinka yksi ihminen toisensa jälkeen on aivan samoin saanut mahdollisuuden rakentaa elämänsä kokonaan uusiksi ja senmyötä ollut jo kohta tukemassa toisia kulkemaan kohti vapautumista.

Kyse on vertaistuesta sekä kokemuksen tuomasta ammattitaidosta. Asia, jota aivan liian vähän käytetään yhä tänäänkin terveydenhuollossa osana muita palveluita.

Jos nyt esimerkkinä ajatellaan vaikka masennuksesta kärsivää ihmistä. Kumpi lienee hänen toipumistaan ajatellen toimivampi malli. Nykyinen, jossa ihminen hakee lääkäriltä lääkkeet, käyden satunnaisesti keskustelemassa mielenterveystoimistossa ongelmistaan, vaiko se, jos sama ihminen näiden palveluiden lisäksi saisi kohdata saman kokeneen ja läpikäyneen ihmisen, jolle ei tarvitsisi vääntää rautalangasta sitä, miksi kahvin keittäminen aamulla on joskus ylitsepääsemätön vuori kiivetä. Puhumattakaan siitä, että sama ihminen joka tuota kokemuksellisuutta avuntarvitsijalle olisi jakamassa, hyvin todennäköisesti omasta kokemuksesta tietää myös sen, kuinka tuota pahaaoloa tahtomattaan esimerkiksi lääkitsee alkoholilla, silti joka lääkärikäynnillä valehdellen siitä sujuvasti.

Kun sitten kaksi tai vaikka tällaisessa samankokeneiden ryhmissä useampi jakaa näitä samoja kokemuksia, poikkeuksetta näistä ongelmista kärsivä ihminen kokee tietyn vapautumisen jo siinä, kun kuunnellessaan muita, ymmärtää ettei todellakaan ole yksin näiden ongelmien kanssa.

Kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijä ei korvaa ammattilaista, mutta vääränlaisen kilpailun sijaan, voisimme työskennellä rintarinnan auttaen näitä ihmisiä. Todellisuus kun lopulta on se, et sen enempää ammattilainen, kuin kokemusasiantuntija tai vertaistyöntekijäkään ei ketään tuolta pimeydestä pelasta. Mutta yhdessä voisimme paljon paremmin tukea ja auttaa näistä ongelmista kärsiviä ihmisiä löytämään itsestä sisältään nuo muutoksen edellyttämät voimavarat ja siten kenties osa näistä, voisi taas omalta osaltaan olla auttamassa muita.

Minä olen tämän kaiken elämässäni kokenut. Sama mahdollisuus tulisi mielestäni olla myös muilla.

Uskon voivani omien kokemuksieni sekä kohtaamani ihmisten suulla sanoa sen, että silloin kun ihminen kasvaa luottamaan pelkästään itseensä, elämästä tulee suorite joka lopulta aiheuttaa tuskan jota ei ole mahdollista sivuuttaa.

Mutta miksi me lopulta taistelemme niin kamalasti kaikessa? Uskon että tämän kaiken taustalta on paikannettavissa jokaisessa meissä syvällä sisimmässä asuva pelko elämää ja sen selittämättömyyttä kohtaan.

Ihminen kun aina ja kaikessa pyrkii automaattisesti ymmärtämään, selittämään ja järkeistämään kaiken mitä ikinä elämässä tapahtuukaan. Eikä siinä, ihninen voi elää varsin rauhallista ja hyvää elämää tällätavoin. Ongelma tulee vasta silloin, jos elämä tarjoilee jotakin sellaista yllätystä mitä ihmisen järki ei kykene prosessoimaan.

Tuosta yleisimpänä esimerkkinä se, kun ihninen elää elämäänsä, kiinnittämättä juurikaan huomiotaan siihen, millätavoin missäkin tilanteessa tunnepuolella reagoi. Me kasvamme kulttuurissa jossa ei ihan hirveästi ole ollut painoarvoa ihmisen tunteilla. Ei siis ihme, että jo lyhyen tarkastelun kautta on helppo huomata se, kuinka suuri osa ihmisistä elää tänäänkin elämää, missä ei ole hyvä olla.

Tuossa yksi konkreettinen esimerkki siitä, missä ihmisen järki ei aina auta. Moni ihminen nimittäin ihmettelee itseä ja omaa pahaaoloaan, katsoen omaa elämäänsä ja miettien miksi en ole tyytyväinen, vaikka niin moni asia on lopulta hyvin.

Itse uskon vahvasti siihen, että yksi suurin syy kaikessa kiteytyy juuri siihen, ettemme ole kosketuksissa omiin tunteisiimme. Me tiedostamme voivamme huonosti, mutta emme tiedosta sitä, miksi.

Nykyaikana kun kaikki on niin hektistä, pitäisi ongelmat kyetä ratkaisemaan heti, nyt. Vielä tehokkaampaa, jos ne ratkaistaisiin ennenkuin ne edes ilmaantuvat.

Ongelma vain tässä tunnepuolen problematiikassa tulee siinä, kun osa tuosta mustasta massasta, joka sisällämme velloo, aiheuttaen suunnatonta ahdistusta, on muodostunut jo lapsuudessamme. Puhumattakaan siitä osasta, jonka olemme saaneet mukaan elämäämme eräänlaisena perintönä aiemmalta tai jopa sitä aiemmalta sukupolvelta.

Ihmiset tekevät tänäpäivänä innokkaasti sukututkimusta, selvittäen omaa menneisyyttään parhaimmillaan vuosisatojen taakse. Mitä tapahtuisikaan yksilön elämässä, jos hän samalla tavoin innolla tutustuisi ensin omaan itseensä.

Pelko. Siinä yksi suurin syy siihen, miksi ihminen kiiruhtaa läpi elämänsä, uskaltautumatta kohtaamaan omaa itseä. Omat tunteet kun ovat pahimmillaan todella pelottavia ja ahdistavia. Ei siis ihme, että tässä hektisessä ajassamme määrätään ennätysmäärä mielialalääkkeitä. Kun kenelläkään ei aidosti ole aikaa pysähtyä kohtaamaan toista ihmistä. Puhumttakaan siitä, että tuo toisen kohtaaminen edellyttäisi ensin oman itsensä kohtaamista.

Tämä seuraava ei sinällään ole tarkoitettu arvosteluksi, vaan pikemminkin herättämään ihmisiä pohtimaan omaa elämäänsä. Tänäpäivänä nimittäin näkyy hyvin selvästi se, että ihminen joka itsessään voi huonosti, hakeutuu mielellään alalle, jossa voi keskittyä muiden ongelmiin, omien ongelmien kohtaamisen sijasta. Eikä siinä, tämä kaikki on varsin helppoa ja vaivatonta. Ongelma tulee vain siinä, kun tuossa kaikessa toteutuu surullisen konkreettisesti se vanha sanonta ”Kun sokea taluttaa sokeaa.” Lopputuloksena ilman kristallipalloa on helposti ennustettavissa se, että jo kohta molemmat voivat itsessään kahta huonommin.

Onneksi minun ei tänään tarvitse olla sokea omalle itselleni. Se hyöty itsensä kohtaamisessa lopulta on. Esimerkiksi viimeaikoina olen hyvin selvästi tiedostanut itsessäni tietyt vanhat, itselle haitalliset ajatus- ja toimintamallit sekä niiden aktivoitumisen. Kaiken taustalla itsellänikin tuo aiemmin mainitsemani pelko. Kun pelkään jotakin, alan pyrkiä itse hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia, puhumattakaan toisista ihmisistä ja sen myötä jo kohta huomaan eläväni keskellä suunnatonta kaaosta. Eikä siinä, tuo kaikki kaaoshan on minulle varsin tuttua ja turvallista. Ei siis ollenkaan ihme, jos satunnaisesti kuin sisäisen navigaattorin ohjaamana kuljen sitä kohti. Kiitos itseni kohtaamisen, tiedostan tänään tämän toimimattoman yhtälön elämässäni ja armottoman taistelun aloittamisen sijaan, voin rauhallisesti huokaista syvään, pysähtyä toteamaan tilanne ja etsiä käsiini saman kokeneen ihmisen, jonka kanssa jakaa näitä löydäksiäni. Tuossa kaikessa piilee se yksi itsensä kohtaamisen suurin taika. Jakamalla asioita, ajatuksia ja tapahtumia elämästäni, tulen kuin huomaamattaan kohdanneeksi sisimmässäni vellovat tunteet ja tällätavoin ehkäisten samalla sen ettei nuo tunteet enää kasaannu sisimpääni siksi ahdistusta aiheuttavaksi, mustaksi massaksi.

Omista tunteista puhuminen se vasta pelottaakin. Ei siis ihme, että lähes poikkeuksetta jokainen meistä etsii mitä erilaisimpia helpompia konsteja helpottaa oloaan. Ongelma vain siinä, että nämä helpommat konstit, ovat poikkkeuksetta väliaikaisia. Eivätkä oikeasti hoida itse ongelmaa, vaan jotakin tuosta ongelmasta aiheutuvaa oiretta.

Eikä siinä, jos haluaa jatkaa oirehtimista..