Toinen mahdollisuus

Todella pitkään meni että löysin lopulta tieni tähän hetkeen. Hetkeen jossa hyvin vahvasti koen saavuttaneeni sisälleni rauhan. Tilan jossa jokainen asia on asettunut sille kuuluvalle paikalleen. Toisinsanoen tila, jossa kaikki on hyvin.

Vuosia ja vuosikymmeniä harhailin tuolla jossain. Kuin tiedostaen että etsin jotakin. Silti yhtään ymmärtämättä sitä mitä oikein olen etsimässä. Ymmärtäen tänään yhden elämäni tärkeimmistä paradokseista. Minun tuli suostua kokemaan olevani totaalisen hukassa, löytääkseni perille tuohon tilaan. Tilaan, jossa itse matka on tärkein, ei niinkään määräänpää, saa se milloin koen sen saavuttaneeni. Sillä toisaalta juuri tuo matka on itsessään perille pääsemistä päivästä toiseen.

Helpolla tämä kaikki ei ole tullut, mutta toisaalta ymmärrän tänään myös sen että yhtään tämän helpommalla juuri minä en olisi tähän itseäni "päästänyt", Olen todellakin tarvinnut kaiken sen mitä elämä minulle tarjoili, kyetäkseni luopumaan suunnattomasta määrästä väärää ylpeyttäni. Ymmärtääkseni sen, että juurikin kaikki se mitä "tavalliset ihmiset" pitävät, aivan samoin kuin itsekin aikanaan pidin, totaalisen hölmönä, lapsellisena haihatteluna, sinisilmäisyytenä, onkin juuri se mitä läpi elämäni olen etsinyt. Elämän tarkoitus. Siis minun kohdallani.

Se onko se silti se, mikä sinun elämäsi tarkoitus on, sitä en tiedä. Itseasiassa yksi tämän sisäisen rauhani mahdollistaja on tietoisuus siitä, etten itseasiassa enää tiedä mistään mitään. Sillä minun ei tarvitsekaan tietää. Riittää että lepään siinä luottamuksessa, että kaikki se mitä minun tarvitsee tänään "tietää", näytetään minulle tämän käsillä olevan päivän aikana ja kuluessa, kun vain maltan hidastaa tahtiani sen, että kykenen kuuntelemaan sisintäni siinä määrin, että kaikki tarpeellinen tähän hetkeen suostuu minulle avautumaan.

Esimerkkinä voin tässä kertoa hieman tämän hetkisestä työstäni. Sain siitä varsin vahvan intuition jo muutama vuosi sitten. Jätinhän tuolloin sikseen, yhden suurimmista haaveistani tuolloin. Haaveilin ja olin tuon haaveen ohjaamana kouluttautunut ohjelmistosuunnittelun ammattilaiseksi. Ajatellen, että vielä joku päivä perustan yrityksen, joka tulee lyömään laudalta itse Microsoftin. No ei nyt sentänsä. Tämä on yksi esimerkki siitä suuruudenhulluudesta jonka vallassa minun tuli vuosikymmeniä elää, päätyen kerta toisensa jälkeen nöyryytetyksi, oppiakseni edes hieman sitä nöyryyttä, jota elämä minulle halusi opettaa.

Nyt aikaa tuosta suunnitelmastani on kulunut osapuilleen nelisen vuotta. Tuona aikana olen saanut kiertää ympäri Suomen, tavaten todella paljon, todella hienoja ihmisiä. Silti kaikki tämä siksi, että osaisin pysähtyä. Lakata säntäilemästä ja suorittamasta elämää. Olemaan itseni äärellä. Kyetäkseni pysähtymään olemaan läsnä myös toiselle ihmiselle.

Tälle aamua heräsin jostain syystä taas ennen viittä. Aikoinaan olisin kironnut tällaiset aamut alimpaan helvettiin. Kironnut väsymystä ja sitä etten voi nukkua silloin, kun voisin nukkua. Kiroamisen sijaan, istuskelin totuttuun tyyliini, siemaillen aamukahvia nojatuollissa, pohdiskellen sitä mitä elämä nyt minulle kenties haluaa tarjota, tämän aikaisen herätyksen avittamana.

Jos pinnallista minääni, eli egoani kuuntelisin, se kertoisi minulle sen kuinka seuraavien vuosien aikana tulisin laajentamaan tätä yritystoimintaani koko maan kattavaksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudeksi, jossa jokainen apua haluava ihminen tulisi kohdatuksi. Rahaahan tuo tuollainen vaatii ja paljon, mutta suuruudenhulluissa ajatuksissani, mielikuvitukseni laukatessa, nuo miljoonat, ovat vain numeroita, joita aikanaan pelihimon vallassa katselin rullaavan pelikoneiden näytöillä. Minun ja unelmieni väliin kun nuo numerot eivät tule - ajattelin vielä tuolloin. Toisin kävi. Nimittäin juuri niin, kuin pitikin käydä, jotta tässä hetkessä tuonkin asian sisäistän kuten tässä hetkessä kohdallani kuuluukin.

Mutta joo, siis tämän aamuiseen pohdintaani. Kun päästin tuosta egon ajatuksesta irti. Todeten sen olleen taas kerran vain yksi suuruudenhullu suunnitelmani, ymmärsin kuulla sen aidon äänen sisältäni. Äänen joka sanoi "Vain tämä päivä", se riittää. Ei tarvitse elää tuolla jossain. Tavoitella tuota jotakin. Saavuttaa sitä. Tätä. Tuota. Ja vielä hieman enemmän. Riittää kun olet tässä. Juuri tässä ja nyt. Tällaisenaan.

Saattaa kuulostaa varsin omituiselta ajatuksen juoksulta. Sitähän se todellisuudessa onkin. Omituista, mutta samalla, kaiken paikoilleen asettavaa. Sitä kuuluisaa luottamusta, josta todella moni ihminen tänä päivänä puhuu ja kirjoittaa, siltikään ymmärtämättä mitä se todellisuudessa oikeasti onkaan. En sano että minäkään sitä oikeasti ymmärrän. Silti voin siitä kirjoittaa lähinnä siitä näkökulmasta, tai paremminkin siitä kokemuksesta jonka tänä aamuna sain taas aikaisessa aamussa kokea. Sisäinen rauha. Tila jossa kaikki se mitä ei ihmismieli ymmärrä, onkin paradoksaalisesti kaikki se missä on piilotettuna kaiken järkevyys. Siis toisinsanoen kaiken järjettömyys. Tila jota ei voi kuvata, mutta jonka kokemisessa kiteytyy kaiken tämän tarkoituksettoman tarkoituksellisuus. Elämä itse.

Uskon että vaimoni taas kerran saa todeta lukeneensa tätä tekstiä tiettyyn pisteeseen. Pisteeseen jossa hän tuumaa lopulta taas loputtoman monennen kerran samat sanat, joita hän melkoisen useasti minulle toteaa, puhuessani hänelle jostakin siitä mitä viime vuosina olen sisimmässäni saanut kokea: "Anteeksi rakkaani, mut mä en valitettavasti ymmärrä yhtään mistä sä puhut." Johon minä totean rauhallisesti: "Ei se haittaa. En minäkään ymmärrä. Kunhan koen." :)

Elämä nimittäin on äärimmäisen hieno seikkailu, juuri siinä hetkessä, kun ihmisen vajavainen ymmärrys hiljenee ja maailmankaikkeuden puhtain voima valtaa alaa. Siinä hetkessä nimittäin Rakkaus puhuu ja minä vaikenen.

Kuten sanoin, tätä on mahdoton yrittää sanoiksi pukea, joten en edes yritä. Totean vain taas kerran, kiitos aikaisen aamuherätyksen päässeeni tilaan, jossa kaikki on hyvin. Tilaan jota kutsun sisäiseksi rauhaksi.

Kuten ylläolevasta kuvakaappauksesta käy ilmi, koen saaneeni viimeisinä vuosina elämässäni todella paljon. Nyt toivoisinkin osaltani voivani antaa tuota hyvää eteenpäin. Käykää tutustumassa kyseiseen asiaani Toinen mahdollisuus Facebook sivuillani. Kyseinen juttuni löytyy oheisesta linkistä.

Oikein rauhallista, rakkaudellista ja siunattua joulua meille kaikille!

Lähdin ajelemaan eilen illalle työpäivän päätteeksi kotiin. Matkaa edessä oli rapia 300km ja kuten ylläoleva kuva kertoo, ajokeli ei ollut paras mahdollinen. Helppoa, haastavasta kelistä huolimatta matkastani teki se että vaikka koinkin lähtötilanteessa jonkinasteista väsymystä, niin mielessäni kuvitellessani hetken kun ajan auton parkkiin kotipihaani avaten ulko-oven kuullen lasteni iloisen kiljunnan "Isiii! Isi tuli!" sain kummasti voimia ajella tasaisen rauhassa, haasteellisista olosuhteista huolimatta.

Ei aikaakaan kun sää lopulta selkiintyi. Matkanteon käydessä heti huomattavasti helpommaksi. Tuossa ajellessani, taas kerran totuttuun tyyliini kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien elämää, mieleeni näistä olosuhteista nousi sellainen ajatus, että taas jälleen kerran, tuo hyvin vähäpätöinen asia kuin säätila toi mieleeni oman vaiherikkaan elämäni kaikkine kommelluksineen. Jos jossain niin omassa elämässäni juuri olosuhteet ovat vaihdelleet äärilaidasta toiseen, mutta silti, nyt miettien, aina olleet juuri ne otollisinmat omaa ihmisenä kasvun matkaani miettien.

Kun jossain kohtaa elämä tarjoili vastatuulta. Yhdistettynä parhaimpiin pyörremyrskyihin, jotka tuhosivat edellään kaiken, oli se vain nyt miettien elämän tapa kertoa minulle että tyyli jolla elämääni elin ja tapa jolla sitä rakensin ei ollut ollenkaan sellainen, minkä elämä kohdalleni oli suunnitellut.

Kun lopulta päädyin tilaan, jossa kaikki oli mennyt, suostuin ensikertaa miettimään asioita siten että minulla saattaisi olla jotakin tekemistä tämän asiantilan kanssa. Aikaisemmin kun aina ja kaikessa olin epäröimättä hetkeäkään, löytänyt syyn jostain toisesta.

Kun sitten lopulta suostuin pohtimaan omaa osuutta kokonaisuudessa, ymmärtäen samalla sen että voisin tuossa osuudessani jotakin tehdä toisin, alkoi elämä kuin ihmeen kautta tulla yli puolitiehen vastaan.

Tänään saan elää päivän kerrallaan siinä levollisessa luottamuksessa, että olivatpa olosuhteet hetkittäin millaiset tahansa, ovat ne juuri prikulleen sellaiset kuin niiden tuossa hetkessä tuleekin olla.

Voisin kirjailla tähän senkin seitsemän miljoonaa erilaista esimerkkiä elämästäni siitä, kuinka haasteellisimmistakin olosuhteista on ajanmyötä muovautunut minulle juuri ne otollisimmat, mutta tyydyn mainitsemaan niistä muutamia.

Perhesuhteet. Ihmissuhteet. Terveys. Työ. Talous ja itseensä sekä elämään suhtautuminen. Näissä ja lähestulkoon kaikessa muussakin asioissa olen kerta toisensa jälkeen saanut kovien kipujen kautta konkreettisesti kokea sen että läheskään aina se mitä itse asioissa haluan, ei ole lähelläkään sitä mikä itselleni parhaaksi lopulta on. Mistä sitten tässä hetkessä tämän tiedän. Siitä että poikkeuksetta kaikki asiat ovat menneet lähestulkoon paradoksaalisesti toisinpäin, kuin mitä alunperin asioissa ajattelin.

Lopuksi totean onnellisena taas kerran käyneen toteen lauseen: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Nimittäin joskus viitisen vuotta sitten elin tilanteessa jossa pelkäsin mitä erilaisimpia asioita. Yhtenä lukemattoman monista matkustamista. Tiettyjen kipujeni kohtaamisten kautta, voin tähän hetkeen kirjailla onnellisena varanneeni itselle ja vaimolleni helmikuun alkuun ensimmäisen etelänmatkan. Meistä kumpikaan kun vielä tähän hetkeen ei ole Haaparantaa pidemmällä käynyt. Voitte vain kuvitella miltä kaikki tämä minusta tuntuu, kun tuolloin helmikuussa tulee täyteen vuosi yhtäjaksoista työntekoa. Kymmenen vuotta yhtäjaksoista raittiutta ja kaiken kruununa minulla tuota kaikkea on rinnallani jakamassa ihminen jota ilman en tätä kaikkea olisi koskaan kyennyt saavuttamaan. Sen vuoksi ja juuri siksikin totean tähän lopuksi: Tulkoon tuulta tai tuiskua, elämä on kaikesta huolimatta ihanata!

Armo sanana on tässä hetkessä kärsinyt vahvan inflaation. Ihmiset hyvin harvoin miettivät koko sanaa, saati asiaa elämässään. Meillä on vallalla vahvojen ihmisten kesken oleva taistelu, jossa heikoilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toisaalta tilanne aiheuttaa paljon surua ja kärsimystä mutta toisaalta ymmärrän kaiken tämän olevan tarpeen, jotta armo lopulta tulee ihmisen luo.

Omassa elämässäni moinen asia aiheutti vain paheksuntaa puhkuvan tuhahduksen kun joku onneton asiasta mainitsi kymmenisen vuotta sitten. Kulunut vuosikymmen kaikkine kipuineen onkin sitten riisunut minusta kaiken ylpeyden jotta tänään kohdallani ymmärrän tuon sanan sisältämän suunnattoman rakkauden.

Helpolla ei tullut muutos ajattelutavassani tässäkään asiassa. Ei vaikka armosta paljon puhutaan lahjana, jonka ihmisen tarvitsee vain suostua vastaanottamaan. Minä olin yksinkertaisesti liian ylpeä ja omavoimainen kyetäkseni pelkkään vastaanottoon. Ensin minun tuli menettää elämässä kaikki, vain sen vuoksi jotta havahtuisin omasta hallinnan harhastani. Minä kun aina luulin et ilman että itse teen, mikään ei tule tapahtumaan. Nyt miettien kaikki mitä elämässäni tässä hetkessä on, on puhtaasti armosta saatu, ei minun tekemänä.

Jos muutamia esimerkkejä kerron, niin aivan ensimmäisenä riippuvuudet. Taistelin lähes kuolemaan asti, kuvitellen että hallitsisin nuo asiat. Kun jouduin luopumaan hallinnasta, kuvittelin että taistelemalla pysyisin niistä erossa. Todellinen vapaus koitti vasta kun ymmärsin ettei minun tarvitse taistella päivästä toiseen päihteettä. Riittää kun luovutan pois hallinnan harhasta.

Aivan samoin oli työasioissa. Vuosia ja taas vuosia taistelin haluten järjestää työasiani, silti siinä kerta toisensa jälkeen epäonnistuen. Vasta kun totaalisen väsyneenä luovutin, nostaen käteni pystöön, asiat järjestyivät kuin itsekseen. Sama kuvio toistuu joka elämän osa-alueella, niin parisuhteesta, pelkoihin, kuin lapsista levollisuuteen. Mikään asia ei ole järjestynyt, ennenkuin olen suostunut luopumaan niitä järjestelemästä.

Tänään elän kaikinpuolin tasapainoista ja hyvää elämää. Puhtaasti armosta. En omaa erinomaisuuttani ja siihen peilaten uskon, että aivan samoin asiat laajemmallakin mittakaavalla tarkasteltuna järjestyvät kyllä, kunhan ihmisten kokema kipu käy sietämättömäksi ja sen myötä jossain kohtaa nöyrrytään toteamaan tappio siinä ettei näitä asioita onnistuttukaan järjestämään.

Emme tarvitse hallitsijoita. Tarvitsemme johtajia jotka johtavat sydämellä, eivätkä pelkän vallan sokaisemina. Muutosta odotellen, keskityn nöyränä omaan osuuteni. Vaikuttaen asioissa joissa omalla panoksellani vaikuttaa. Jättäen loput itseäni leveimmille hartioille.

Luottamus. Mitä se tänään minulle merkitsee?

Ihminen joka on kasvanut kiinni erinäisiin pelkoihin, on kykenemätön luottamaan. Omalla kohdallani nuo pelot toimivat toisaalta oppaana luottamukseen, niin nurinkuriselta kuin se äkkiseltään vaikuttaakin.

Voi luoja että minä olen elämässäni nyt miettien pelännyt. Yhä edelleen hetkittäin tunnistan itsessäni tuon liiankin tutun matkakumppanin. Joskin niin, että tässä hetkessä havahdun siihen tietoisuuteen, että se kumpuaa siitä että olen taas kerran vääränlaista ylpeyttäni harhautunut kuvittelemaan olevani oman elämäni mestari. Asia josta olen kärsinyt lähinnä siitä syystä, että aikoinaan kasvoin siihen käsitykseen, ettei kehenkään voi luottaa, saati että itse olisin tuon hyvän arvoinen.

Nyt viimeisten parin päivän periodilla olen taas saanut palata perusasioiden äärelle. Siihen ymmärrykseen, ettei elämää ole tarkoitettu hallittavaksi, vaan elettäväksi kaikkine hetkittäin kivuliaisine kokemuksineen. Kun kohtaan kivun, pakenematta, se on kuin portti vapauteen kaikesta väärästä hallinnan harhasta.

Minulle tie luottamukseen on ollut pitkä ja kivinen. Mutta juuri nyt miettien sellainen, jota ilman en juuri nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavani luottamuksesta.

Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni siinä määrin pelon vallassa, että aluksi tuo pelko peitti alleen kaiken hyvän, mitä elämä olikaan minulle varannut. Vasta kun pelko kävi sietämättömäksi, tulin halukkaaksi kohtaamaan sen, pakenematta. Tuolla matkallani olen saanut pala palalta rakentaan omanlaistani luottamusta itseeni, toisiin ihmisiin ja sen kautta elämään itseensä.

Pahimmillaan pelot totaalisesti lamauttivat minut. Tehden minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ilman mitään turrutteita, tulin todenneeksi kauhuissani seuraavan asian: En ikinä tulisi selviämään tästä yksin. Luojan kiitos, minun ei tarvinnutkaan. Ainoa mitä minun tuli yksinäni tehdä, oli päätös ponnistella kaikin voimin oppiakseni luottamaan.

Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Onneksi ei, sillä vaikkakin muutos otti aikansa, yhä edelleenkin siis hetkittäin vanha, tuttu omavoimaisuus ja sen mukanaan tuoma taistelu ottaa valtaa, vaikka tiedostankin sen olevan samankaltaista harhaa, kuin kaikki muukin hallinnan tunne elämässäni. Tietyt väärät mallit on vain meissä jokseenkin syvällä. Ilman toistoja, mistään asiasta ei tule automaatiota.

Sen olen tällä matkallani saanut elää todeksi, että kyetessäni luopumaan tuosta hallinnasta, aina sen mukaan kuinka paljon osaan luovuttaa sitä pois, samassa suhteessa elämäni helpottuu. Kun taas alan tarrata tuohon hallintaan, hengittäminen käy vaivalloiseksi ja lopulta on kuin vetelisin viimeisiäni. Yleensä viimeistään tuolloin herään toteamaan tilanteen. Luovuttaen. Joskus se tulee helpommin, joskus vasta siinä tilanteessa kun olen jo polvillani.

Tuo polvilleen tippuminen on minulle tuttua. Olen siinäkin tehnyt toistoja jo enemmän kuin tarpeeksi. Silti, yhä edelleen se nostaa minussa tuttua häpeää tilastani. Tilasta joka sinällään tulisi olla ihmiselle varsin luonnollinen. Eihän mikään muu ole inhimillisempää, kuin luovuttaminen sen edessä, etten osaa edelleenkään elää siten etten kuvittelisi kykeneväni käsikirjoittamaan elämääni itse. Tuosta vaan yleisimmillään seuraa se, että alan suorittaa elämää, räätälöiden sitä oman mieleni mukaiseksi. Vaikka elämä on vuosikymmenten aikana osoittanut varsin karulla tavoin mitä siitä seuraa. Toisaalta elämä on osoittanut minulle myös kaiken sen kauneuden mitä luovuttaminen parhaimmillaan tuo tullessaan. Ei nimittäin ole olemassa ihanampaa tilaa elää, kuin levollinen luottamus. Tuossa tilassa sijaitsee pysähtyminen ja lepo. Levosta käsin tehdessäni asioista tulee varsin helppoja ja siinä samalla ymmärrän myös sen, että juuri ne pienet asiat elämässäni ovat niitä tärkeimpiä. Asioita joita tekemällä, voin levollisesti luottaa siihen, että oma osuuteni on aina kyllin hyvä. Lopputuloksen ollessa minulle aina ja joka tilanteessa parasta mitä on. Huolimatta siitä etten läheskään aina vajavaisella järjelläni tuota pystyisikään käsittämään.

Jos nyt mietit että miten tuon luottamuksen saisi itselleen, kehoitan sinua alkamaan etsiä sitä. Sillä jo raamatussa todetaan seuraavaa: "Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle joka kolkuttaa, avataan."

Ajattelin kirjoittaa kuluneen viikon pohdinnoistani. Istuskelin jälleen totuttuun tapaani Peurunkajärven rannalla, rauhoittuen. Jostain syystä palasin ajassa taaksepäin, aikaan jolloin sairastin vakavaa masennusta, ydistettynä jatkuvaan lamaannuttavaan paniikkihäiriöön. Oireyhtymä, jossa eläessäni koin elämän jatkuvana taisteluna. Taisteluna jossa kaikki tekeminen, jopa pelkkä oleminen tuntui kertakaikkisen uuvuttavalta.

Oireita ei nyt miettien yhtään helpottanut se, että yritin epätoivoisesti "lääkitä" oireitani päihteillä. Päihteiden osoittautuessa tehottomaksi, elämän tarjoillessa lisää vastoinkäymisiä konkurssin sekä avio-eron muodossa, hankin itselleni rauhoittavat sekä unilääkkeet. Noita sitten kun aloin käyttää yhdessä alkoholin kanssa, lopputuloksena oli niin käsittämättömän itsetuhoinen elämä, että nyt pitkän ajan päästä miettien en enää edes kykene kuvittelemaan millaista elämäni tuolloin oli.

Hyvin pitkäli jo pelkästään näistä selviytyminen, takaisin tasapainoiseen elämään, on asia jonka myötä koen pääsääntöisesti suunnatonta kiitollisuutta arjessani. Ihminen joka joskus on sairastanut masennusta, saati paniikkihäiriötä, tietää mistä puhun.

Jo pelkkä masennus, tarpeeksi pahaksi päästessään, lähestulkoon lamaannuttaa ihmisen tehden hänestä likipitäen toimintakyvyttömän. Kun tuohon lisätään vielä se että pelkästään paikoillaan oleminenkin pelottaa, puhumattakaan siitä että pitäisi johonkin mennä tai jotakin tehdä, uskonette kun totean tuon ajan olleen kaikkea muuta kuin ihmisarvoista elämää.

Nyt miettiessäni tätä hetkeä. Vapautta, jossa elän, voin käsi sydämellä todeta kokeneeni monintavoin ihmeen elämässäni. Vielä kun näihin sairauksiin lisätään 24/7 jatkuva päihteiden käyttö, on todellinen ihme että ylipäänsä elän, puhumattakaan siitä että elämäni on kaikinpuolin täysipainoista ja hyvää.

Matka tuolta pimeydestä ei ole ollut helppo. Välillä on pitänyt ponnistella kaikki voimansa, jotta postilaatikolla käyminen ei olisi jäänyt toteuttamatta. Toisaalta nuo jatkuvat pelkotilat olivat myös asia, joiden kohtaaminen oli hetkittäin likipitäen sietämätöntä. Ilman apua en olisi selvinnyt. Silti, nyt miettien tuolla pimeydessä eläessäni, en enää pahimmillaan edes uskonut että kukaan voisi minua oikeasti enää auttakkaan. Toisin kävi.

Kaikki hyvä alkoi siitä, että suostuin myöntämään sen että päihteet, joita hyvin vahvasti koin tarvitsevani, selvitäkseni edes jollain tavalla päivästä, olivatkin asia joka vain pahensi kaikkia oireita. Lopulta suostuessani päihdekuntoutukseen, jo 3kk kuntoutuksen aikana huomasin konkreettisesti sen kuinka alkoholi ja lääkkeet sekoittivat aivokemioitani, aiheuttaen vain jatkuvasti pahenevaa synkkyyttä ja pelkoa.

Lopulta kun kuntoutuksesa jätin taakseni sekä päihteet, että päihdyttävät lääkkeet, opetellen samalla hitusen luottamaan toisiin ihmisiin, pääsin aloittamaan varsinaisen matkan pelkojeni taustalla oleviin asioihin ja tapahtumiin.

Yhteensä vuoden ajan kestänyt tuki kuntoutukseen liittyen, oppiminen säännölliseen käymiseen vertaistuki ryhmissä sekä toisen vuoden raittiuden kohdalla startannut tiivis psykoterapia auttoivat suuresti. Silti nyt miettien läpikävin loputtoman määrän erilaisia tilanteita, joissa kohtasin kerta toisensa jälkeen mitä erilaisimpia pelkotiloja. Siedätyshoitoa todella.

Lopulta 4v päihdekuntoutukseen lähtemisen jälkeen, elin tilanteessa, jossa yhä edelleen taistelin tietyllä tavoin erilaisia sosiaalisia pelkojani vastaan lähes päivittäin. Toisaalta tuossa hetkessä ammattikorkeakoulun opinnot takasivat sen, että sosiaalisista tilanteista ei ollut puutetta. Lopulta elämä alkoi tuntua jo liiankin taistelulta ja sen vuoksi, vaikka olinkin kuntoutuksesta lähtien elänyt ilman minkäänlaista lääkitystä, keskustelin puolenvuoden ajan erilaisten ammattilaisten kanssa siitä, olisiko minun tilanteessani jonkinlaisella mielialalääkityksellä mahdollista helpottaa olojani. Toisaalta en olisi halunnut aloittaa lääkitystä, mutta toisaalta kun vaakakupissa painoi myös se, että jatkuva taistelu uuvutti minua kokoajan, vaarana oli myös se, että saattaisin antaa väärällä tavalla periksi, heittäen kaiken ketuiksi, joten päätin kokeilla olisiko lääkkeistä kenties apua.

Nyt olen kiitollinen siitä, että aloitin tuon mielialalääkityksen. Se yhdistettynä jatkuvaan prosessointiin, sekä toisiin ihmisiin tukeutumiseen, auttoi minua nimittäin siinä määrin, että entinen jo yhtä ihmistä pelännyt ihmisraunio ajanmyötä kykeni pitämään kokemusasiantuntija luennon yli neljällesadalle sairaanhoidon ammattilaiselle. Tilaisuus, johon en ikinä olisi kyennyt pystyväni. Tuon tilaisuuden jälkeen olen yksi kerrallaan kohdannut mitä erilaisimpia pelkotilojani, lentokoneella matkustamisesta mitä erilaisimpiin konsertteihin ja voin sanoa että olen hitaasti mutta varmasti saanut kasvaa ihmisenä elämään, aivan kuten kuka tahansa muukin. Tehden asioita joita vielä reilu 6v sitten en koskaan enää kuvitellut kykeneväni tekemään.

Tämän kirjoitukseni tarkoitus on tuoda toivoa ihmisille jotka näiden ongelmien kanssa tässä hetkessä painivat. Toisaalta tuoden esille myös sen näkökulman, että kaikki lääkkeet eivät ole pahasta. Toisaalta tietenkään yksistään mikään lääke ei ketään paranna. Aivan samoin kuin ei pelkkä päihteistä luopuminenkaan. Mutta aivan varmasti jos ihminen kärsii masennuksesta ja paniikkihäiriöstä, niin sekä päihteet, että pelkkä, jatkuva, lisääntyvä erilaisten lääkkeiden syöminen vain pahentaa oireita.

Minun kohdallani yhdistelmä, jossa intensiivisesti kävin läpi elämääni. Vieroittautuen aluksi sekä päihteistä että kaikista lääkkeistä, mahdollistivat sen että minulle löytyi sellainen lääke joka yhä jatkuvan prosessoinnin ja erilaisten tilanteiden kohtaamisen kautta auttoi minua rakentamaan itselleni kokonaan uudenlaisen elämän.

Nykyhetkessä vain on se pienoinen ongelma näiden ongelmien ytimessä. Nimittäin liiallinen kiire hoitaa ihmisiä jotenkuten yhteiskuntakelpoisiksi. Itse kun työssäni panostan niin ajallisesti kuin muutenkin ihmisten kohtaamiseen, olen aitiopaikalta saanut kohta vuoden seurata sitä kehitystä, mitä rauhassa ja ajankanssa tehty työ näiden ongelmien alla elävissä ihmisissä aikaansaa. Tähän peilaten totean että uskon vahvasti siihen, että mikäli meillä laajemaltikin alettaisiin kiireen sijasta panostaa sekä päihde- että mielenterveyspuolella ihmisten auttamiseen, esimerkiksi masennuksen vuoksi sairaseläkkeelle jäävien ihmisten määrä saataisiin jo varsin lyhyessä ajassa kääntymään huomattavasti laskusuuntaiseksi.

Lopuksi muistutan vielä itseäni siitä, että oma osuus riittää tässäkin. Sen tehden, autan juuri niitä ihmisiä joita minun osuuteni on tarkoitus auttaa. Enempään en pysty, mutta toisaalta ei liene tarvekaan. Se millaisia muutoksia laajemmalla sektorilla tapahtuu, on niin monen asian summa, että yksi tällainen pieni ihminen ei juurikaan ihmeitä kuvittele siinä tekevänsä. Kun tämä pieni ihminen tekee niitä pieniä ihmeitä omassa elämässään, se silti riittää hurjan paljon pidemmälle, kuin se että lähtökohtaisesti luovuttaisi liian suurelta vaikuttavan kokonaisongelman edessä.

Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.

Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.

Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.

Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.

Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.

Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.

Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.

Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.

Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.

Tämä vapaapäivä alkoi varsin yrittäjälle tyypilliseen tapaan, pohtimalla yrittäjyyttä ja sen merkityksiä.

Jokainen meistä varmasti tietää suuret brändit kuten Adidas, Apple, Mc Donld's Nike jne. Mutta kuinka moni meistä tietää, ilman googlettamatta kuka nämä kyseiset brändit on luonut, saati kuka tämä ihminen kussakin tapauksessa todella oli. En minä ainakaan.

Oikeastaan tästä sai alkunsa tämän aamuinen pohdintani ja tätä pohdintaa veti hieman syvällisemmäksi Ville Tolvasen oheinen blogipostaus. Kannattaa muuten lukea oikeasti ajatuksen kanssa.

Minä olen elämässäni ollut pelle. Pelle joka on kätkenyt äärettömän määrän surua suhteellisen hymyilevien kasvojen alle. Vasta ihan viimeaikoina tuo suru on saanut luvan nousta pintaan. Tästä johtuen olen ollut varsin vakavana viimeajat. Asia jota en edes itse ensin ymmärtänyt. Ihmettelin vain sitä kun usea ihminen ihmetteli vakavuuttani. Tuo suru nousee sisältäni tunteena jota en ole oikein osannut aikaisemmin kohdata, mutta joka tässä hetkessä on vihdoin saanut luvan astua esiin.

Olen surullinen siitä kuinka monenlaisten roolien alle minun onkaan pitänyt itseni piilottaa. Toisaalta olen surullinen siitä kuinka vähän aitoutta tässä hetkessä yhteiskunnassamme on tilaa tulla esiin. On oltava vahva. Pärjäävä. Tehokas. Tuottava. Nopea jne. jne. jne.

Surullista. Sillä äärettömän moni äärimmäisen hieno ihminen uupuu näiden vaatimusten ristitulessa. Kun ei vain yksinkertaisesti jaksa olla kokoajan parempi, tehokkaampi, tuottavampi, kone joka suoltaa jatkuvasti parempia lopputuloksia. Ei meitä tätä varten ole tänne luotu.

Tästä päästään pohdintani ytimeen. Brändiin. Mietin nimittäin eilen töistä kotiin ajellessani sitä etten suurin surminkaan halua tähän itse itselleen vauhtia antavaan oravanpyörään. Miksi? Siksi koska tunnen itseäni sen, että uupuisin hyvin pian.

Tuon oravanpyörän sijasta olen alkanut tietoisesti rakentaa elämästäni sellaista kokonaisuutta, jossa on aikaa pitää huolta itsestään. Teen töitä vain senverran että minulla tuota työtä tehdessäni on aikaa ja voimavaroja työni tärkeimpään, eli ihmisten kohtaamiseen. Ei silti, joissain kohtaa tuo on myös minulla haasteellista, mutta tätä kirjoittaessani kuitenkin tiedän että se suunta mihin pyrin, on juuri se mihin minun tulee tässä hetkessä pyrkiä. Minun työni tarkoitus ei ole tuottaa minulle suuria taloudellisia voittoja. Vain senverran toimeentuloa, että saan rehellisesti ensikertaa elämässäni todeta elättäväni itseni sekä perheeni. Todellinen tarkoitus työlläni on siinä, että noiden kohtaamisten kautta tuon omalta osaltani toivoa ihmisten toivottomuuteen. Kulunut vuosi on osoittanut sen että tuo kaikki tapahtuu kyllä, ilman että sen eteen edes pakonomaisesti ponnistelen.

Mutta siis tuo tunnettavuus. Minulla ei ole enää mitään entisenkaltaista suuruudenhullua kuvitelmaa siitä että minusta, saati yrityksestäni tuli mitään maailmanlaajuista brändiä, mutta sen tiedän kokemuksesta jo nyt, että alueella jossa työskentelen, minut ja työni tuntee huomattavan paljon suurempi joukko kuin mitä itse tuolla alueella ihmisiä tunnen. Tästä päästään siihen että huomaan ilman sen kummempaa panostusta, saati uhrauksia saaneeni työlleni tunnettavuutta pelkästään keskittymällä olennaiseen, eli ihmisten kohtaamiseen.

Mitä Ville tuossa postauksessaankin mainitsi, elämässä on hyvä ottaa tiettyjä riskejä olla erilainen kuin muut. Tässä kohden koen vahvasti sitä omassa työssäni olleeni. Toisaalta myös siinä että avoimesti puhun ja kirjoitan asioista joista pääsääntöisesti vaietaan häpeästä.

Tähän liittyen voin sanoakin kohdanneeni kuluneella viikolla omaa häpeän tunnettani. Kuvasin nimittäin itsestäni muutaman videon, jossa kerron avoimesti ajatuksistani. Tuosta sinällään voimaannuttavasta kokemuksesta sain alkunsa se, että päätin aloittaa säännöllisen ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen Youtubessa. Sikäli kunhan saan tekniikan toimimaan yhteistyössä. Voin nimittäin häpeäkseni todeta jo ladanneeni ensimmäisen videon tunne palveluun, mutta koska se syystä tahi toisesta loppui kesken, onnistuin poistamaan sen tuolta palvelimelta siten ettei minulla ole sitä enää julkaistavana. Mutta koska tänään luotan vahvasti elämään siinä että asiat jotka tapahtuu, on tarkoitettu tapahtuvaksi, niin tämä merkitsee vain sitä ettei tuota kyseistä videota ollut syystä tahi toisesta tarkoitus julkaistakaan.

No periksiantamaton kun asioissa joihin uskon, olen, niin tässä lähipäivinä YouTubesta löytyy kanava nimeltä Toinen mahdollisuus, johon alan säännöllisesti ladata näitä jo vuosia kirjoittamalla julkaisemani pohdintoja.

Brändi tästä syntyy, jos on syntyäkseen. Ponnistelematta.

Rauhallista pyhäinpäivää kaikille. Kiitos kun olette.

Nyt miettien elämä on tarjonnut tielleni jos jonkinmoista kiveä, kantoa sekä kuoppaa. Kaikesta huolimatta yhä selkeämmin ymmärrän tänään sen että se miten asioihin itse suhtaudun, on hyvinkin oleellista.

Aikaisemmin elin monilla tavoin ajatellen olevani oman elämäni uhri, jolle vain syystä tahi toisesta tarjoillaan vastoinkäymisiä toisensa perään. Aina koin etten itse voinut asioissa mitään. Tottahan se toisaalta olikin tuossa hetkessä, lähinnä vääränlaisesta ajatusmallistani johtuen. En osannut ajatella tuolloin sitä kuinka näilläkin vastoinkäymisillä olisi minulle tarjolla jotakin hyvää.

Muutos alkoi siitä hetkestä kun totesin olevani totaalisen loppu kaikkien taakkojeni alla. Vasta tuolloin tulin halukkaaksi luopumaan omavoimaisuuden harhasta jonka vallassa tuonastisen elämäni olin elänyt ja joka lopulta uuvutti minut kokonaan.

Haparoiden aloin lähestyä muita ihmisiä, vaikka se aluksi pelotti melkeinpä enemmän kuin se että olisin lopullisesti tuhonnut itseni. Silti päivä päivältä. Kokemus kokemukselta aloin huomata tuon kaiken antavankin elämääni juuri niitä voimia mitä tuossa hetkessä kipeästi tarvitsin.

Pala palalta luottamus kasvoi ja samalla opin aina jotakin itsestäni sekä elämästä. Jotakin sellaista jonka avulla aina seuraava päivä oli edellistään helpompi kohdata.

Lopulta tullaan tähän päivään. Päivään jossa tiedostan olevan kaikki se mitä elämässä tänään tarvitsen. Silti, yhä tänäänkin olen sen saman kysymyksen äärellä kuin tuolloin vuosia sitten, päätyessäni totaaliseen umpikujaan elämässäni. Kysymys kuuluu yhä, haluanko taistella elämässäni ja asioissani yksin, vai luovutanko oikealla tavoin tuosta jo loputtoman monet kerrat toivottomaksi todenneestani taistelusta, turvaten toisiin ihmisiin.

Tähän hetkeen totean etten halua enää taistella. Haluan luovuttaa ja samantien kun tuo ajatus ja asenne päähäni asettuu, huomaan helpotuksen hiipivän sisimpääni. Minun ei tarvitse jaksaa yksin.

Luottamus on siinä vekkuli asia ihmisen elämässä, että se toimii suoraan mittarina siihen kuinka hyvin läsnä tässä hetkessä kykenen olemaan.

Pelko on ollut matkakumppanini todella pitkään. Toimien kuin oppaana sille että minun olisi luovuttava elämästä tuolla jossain. Kun pelkään, suurimmaksi osaksi pelko kumpuaa siitä että elän jossain tulevassa. Palatessani käsilläolevaan hetkeen, pelko hellittää otettaan. Poislukien tietysti tilanteet, joissa jokin uhkaa minua juuri nyt. Silti kokemuksesta voin todeta sen että tuohon peilaten, 99 tapauksesta sadasta, pelko on ollut aiheeton.

Luottamus on myös siinä suhteessa haasteellinen asia, että se kertoo jotakin myös menneisyydestäni. Siitä kuinka sinut sen kanssa olen. Jos minua on kohdeltu menneisyydessä kaltoin, enkä tässä hetkessä ole noita tapahtumia jäsentänyt, luottamuksesta rakentuu todella haastava aspekti. Joten jos sinun on tässä hetkessä vaikea luottaa, voit kysyä itseltäsi elätkö tulevaisuudessa, peläten jotakin vai elääkö menneisyys sinussa, torpedoiden tämän hetken elämääsi.

Itselleni tämän hetken elämä on sellaista, jossa kyetessäni keskittymään käsillä olevaan hetkeen, luottamus löytyy suht helposti, mutta haasteelisen tuosta kokonaisuudesta tekee se, että tällä hetkellä vallalla on asioita, joiden kautta tässä hetkessä pysytteleminen on hetkittäin vaikeaa.

Ehkä tällä kirjoituksella taas kerran jäsennänkin lähtökohtaisesti asiaa itselleni. Todeten tätä kirjoittaessani huokaavani syvään. Ei minulla oikeasti juuri nyt mitään hätää ole. Tietyt asiat ja niiden korjaantuminen vaatii aikansa, mutta juuri tässä kohden menneisyyteni kääntyy voimavaraksi, osoittaen nimittäin juuri sen, että ne asiat joiden korjaantuminen on ottanut pisimmän aikaa, ovat toisaalta niitä tämän päivän vahvimpia tukipilareita. Kärsimättömyys on yhä yksi suurimpia syntejäni tietyissä kohdin, aiheuttaen sen että lähden tästä hetkestä karkaamaan peläten tulevaa. Kykenemättä kärsivällisesti lepäämään tässä hetkessä luottaen siihen että asiat järjestyvät kyllä, juuri minulle parhaaksi olevan aikataulunsa mukaisesti.

Se kuinka hyvin tai huonosti kykenen luottamukseen kiinnittymään, on tässä hetkessä helposti tarkastettu kohdallani sillä, kuinka lapsenomaisesen leikkisästi elämään juuri nyt kykenen suhtautumaan. Tuon kirjoitettuani totean ykskantaan sen että olen oleillut viimeaikoina ilmeisen kaukana luottamuksesta, sillä niin vakavasti asioihin olen suhtautunut. Toisaalta selitellen asiaa sillä, että työ jota tänään saan tehdä, sisältää todella vakavia juttuja ja niiden myötä myös itsestäni on tullut liiankin vakava. Höpsis, sanon minä. Vaikka työ ja sen tiimoilla olevat asiat ovat vakavia, ei minun silti tarvitse 24/7 itse sitä olla. Kyse on vain siitä että olen harhautunut kauas luottamuksesta, alkaen omavoimaisesti elää elämääni, taas kerran pyrkien vääntämään asioita väkisin niille kuulumattomille paikoille. Joten taas kerran voinen todeta sen että lapset ovat minulle oiva peili siihen, kuinka hyvin luottamuksessa lepäilen. Kun nimittäin uskaltaudun luottamaan elämään kuin lapsi, löydän luovuuteni. Tämän hetken elämäni haasteiden muovautuessa mahdollisuuksiksi.

HELLITÄ HYVÄ HULLU! HELLITÄ! :D