Toinen mahdollisuus

Ylläolevan kuvan tekstin lukiessa, moni meistä ajattelee ensimmäisenä sen etteihän kukaan meistä ole täydellinen. Mutta jos aidosti haluaa elämässään muutosta, paras lähtökohta tuolle muutokselle luodaan siinä kun ihminen oikeasti pysähtyy itsensä äärelle, hyväksyen sen mikä tässä hetkessä toteaa olevansa ja vasta senjälkeen alkaa tietoisesti kulkea kohti muutosta. Tuon hyväksymisen myötä kun tulee aidosti kykeneväksi antamaan itselleen anteeksi kaiken sen minkä kokee väärin tehneensä.

Me ihmiset vain olemme siinämäärin vekkuleita otuksia, että meillä on niin kamala kiire ja tarve muuttaa jotakin itsessämme (mieluiten äkkiä ja heti) ettemme välttämättä malta aidosti pysähtyä tarkistamaan sitä mitä meidän oikeasti tulisi itsessämme muuttaa.

Vasta kun itse kykenin aidosti taas pysähtymään itseni äärelle, muutos joka minun on tehtävä, nousi esille kuin itsestään. Nyt tuota muutosta kohti alkaessani kulkea, totean hyväksyväni itseni tällaisenaan tässä hetkessä ja tällätavoin poistan itseltäni pakon joka yleisimmillään aiheuttaisi itsessäni vain uhmakkaan muutosvastarinnan ja melkein varmasti tulisin vain valmistaneeksi itseni taas kerran uudelle pettymykselle.

Anteeksianto on asia joka itselleni, kiitos menneisyyteni, on ollut käsittämättömän vaikea asia. Ottaen huomioon sen että elin täysin vastuuttomasti likipitäen parikymmentä vuotta, itselleen anteeksi antaminen ei tapahdu hetkessä. Mutta osaltaan ehkä juuri tämä on se muutos, mitä kohden tämän pysähtymiseni myötä minun nyt on tarve alkaa kulkea.

Olen pyrkinyt tasoittamaan tilini menneisyyden kanssa sekä niiden ihmisten joita tuolla matkallani satutin. Helppoa se oli niiden ihmisten kanssa, jotka olivat valmiit kaikki tekoni antamaan anteeksi. Haaste tuli niiden ihmisten kanssa, jotka halusivat pitää kiinni vihastaan, joka väärien tekojeni kautta heille minua kohtaan oli sisälleen kasvanut. Onneksi näitä ihmisiä ei ollut monta. Sillä vaikka ymmärränkin etten voi vapauttaa heitä heidän omista tunteistaan, on silti kovin surullista todeta itsensä olevan osasyyllinen heidän vihalleen. Lopulta tullaan siihen todelliseen haasteeseen mikä liittyy ihmisiin jotka eivät enää ole täällä ajassa läsnä. Tästä huolimatta koin että halutessani tehdä hyvityksestäni perusteellisen, oli minun kyettävä omalta osaltani antamaan anteeksi itselleni myös näiden ihmisten osalta tapahtunut.

Isäni, mummoni ja paras ystäväni ehtivät kuolla ennenkuin ehdin heidän kanssaan asiat selvittää. Tästä johtuen minun tuli löytää keino jäsentää asiat osaltani siten että voisin saada noiden ihmisten osalta väärin tekemisistäni sisälleni rauhan, vaikken konkreettisesti näiltä ihmisiltä synninpäästöä enää saisikaan.

Tuo prosessi opetti minulle todella paljon. Olinhan pakotettu turvautumaan toisiin ihmisiin, saadakseni paikannettua noiden tekojeni taustalta todelliset motiivini ja niiden kohtaamisen kautta päästä sinuiksi asioiden kanssa.

Juuri tällaisten tapahtumien kautta tänäänkin kykenen kohtaamaan ihmisiä omana itsenäni. Sillä pysyttäytymällä omissa kokemuksissani, tulen enää kovin harvoin tahtomattani loukkaamaan ketään. Tahallinen loukkaaminen kun on elämässäni menettänyt tarpeellisuutensa, ymmärtäessäni vastauksen omaan pahaanolooni sisältäni ja sen myötä tahallisesti tarve loukata ketään on poistunut. Sillä jos joku tässä hetkessä aiheuttaa minulle pahaa mieltä, syy siihen löytyy sisältäni, ei tuosta toisesta ihmisestä, saati hänen tekemisistään tai sanomisista.

Harhauduin vasta kokemuksieni sijaan kertomaan eräälle ihmiselle mielipiteeni asiaan johon hän mielipidettäni kysyi. Jos olisin malttanut pysytellä omissa kokemuksissani, olisin välttänyt pahoittamasta hänen mieltään sanomisillani. Nyt kuitenkin sen tein ja yrittäessäni asiaa hänen kanssaan selvittää, selvittämisen sijasta onnistuin vain pahoittamaan hänen mieltään lisää. Tällaisessa tilanteessa nykyään pysähdyn tarkastelemaan omia motiivejani asioissa sekä ottamaan näistä tilanteista opiksi. Paikallistaessani omat virheeni, kykenen jatkamaan matkaani rauhallisin mielin, vaikkei tämä toinen ihminen minulle sanomisiani antaisikaan anteeksi. Koen nimittäin nykyään niin, että tehdessäni oman osuuteni asioiden selvittämiseen ja pyytäessäni virheitäni anteeksi, jää tuon toisen ihmisen vastuulle haluaako hän tulla minua puolitiehen vastaan, vai jääkö hän kiinni tuohon negatiiviseen tunteeseen jonka täysin tahtomattani tulin hänelle aiheuttaneeksi. Tämä on itselleni tuiki tärkeä anteeksianto, jonka itsessäni tarvitsen kyetäkseni säilyttämään sisälläni sen rauhan jonka tämän jo vuosia kestäneen tutkimusmatkani aikana olen onnistunut paikantamaan.

Lopulta päästään siihen muutokseen, minkä äärelle tälle aamua totesin pysähtyneeni. Minulle suunnilleen pari vuotta sitten useampi ihminen totesi, että olisiko minun jatkuva ajatusteni jakaminen somessa eräänlainen pakokeino omille tunteilleni. Parisen vuotta asiaa kypsyteltyäni totean ymmärtäneeni asian olevan juurikin niin. Tämän oivalluksen tultua tein sisäisen päätösen keskittyä kohtaamaan omia tunteitani. Käytännössä tämä tarkoittaa tässä hetkessä kohdallani sitä että niin tämän blogin kirjoittaminen, kuin jatkuva jeesustelu erinäisillä saiteilla somessa saa nyt jäädä. Päätin nimittäin niin että keskitän nyt kaiken energiani jatkuvien ajatusteni sekä pohdintojeni jakamisen sijasta sisimpäni tarkasteluun. Ainoa kirjoittaminen jota nyt aion toteuttaa on vihdoin ja viimein saattaa todeksi sen jo täälläkin useaan otteeseen mainostamani kirjan kasaamiseen.

Totesin nimittäin tälle aamua itseni äärelle pysähtyessäni, hyväksyväni itseni tässä hetkessä tällaisenaan. Seuraava vaihe prosessissani onkin otsikon mukaisesti kulkea kohti anteeksiantoa ja juuri tuon toteuttamiseen tuon kirjani kasaaminen sopii kuin nenä päähän tai erästä ystävääni siteeratakseni, kuin pylly jalkoihin.

Sen pidemmittä puheitta aurinkoista kevään jatkoa itsekullekin. Muistakaa että vaikka olemmekin täydellisiä juuri tällaisenaan, se ei silti anna oikeutusta ylpistyä vaan sensijaan avaa oven todellisen muutoksen tapahtumiselle elämässämme.

Viimeaikaiset tapahtumat maailmalla aiheuttavat hyvin herkästi meissä ihmisissä pelkoa, mikä sinällään on varsin ymmärrettävää. Vaaran uhatessa, ihminen alkaa vaistonvaraisesti pelätä, kyetäkseen suojautumaan uhkaavalta vaaralta.

Mikä sitten on tässä hetkessä se konkreettinen vaara joka meitä uhkaa? Mielestäni vastaus tähän löytyy itsestä sisältä. Kysyessäni itseltäni mitä pelkään, tulen samalla löytäneeksi myös vastauksen siihen miten minun omalla kohdallani tulee toimia, löytääkseni tarvitsemani turvan elämääni.

Omalla kohdallani ei tarvittu edes terroristien tekemiä brutaaleja pommituksia, kun löysin itseni tämän kysymyksen ääreltä. Itseasiassa jo vuosia sitten. Pelkäsin elämää, toisia ihmisiä. Näennäistä vaaraa jonka koin olevan läsnä kaikkialla ja kaiken aikaa. Kauhistuttavan tästä vaarasta kohdallani teki se että tuo kokemani uhka oli näkymätön. Olisi nimittäin ollut huomattavan paljon helpompi kohdata se sikäli kun se olisikin ollut jokin käsinkosketeltavan konkreettinen. Mutta kaikella tarkoituksensa.

Tuo näkymätön vihollinen kun lopulta sai kuitenkin aikaan itsessäni sen läpi elämäni jatkuvasti kaipaamani muutoksen. Aloin nimittäin tuon vaaran uhatessa toisten tarkastelun sijasta, tarkastella omaa itseäni. Sisintäni. Ymmärsin nimittäin tuon jatkuvan pelontunteen läsnäollessa yhden tärkeimmistä asioista tämän hetken elämässäni. Kaikki tunteet, joita koen ovat minussa, sisälläni. Lisäksi ymmärsin myös samalla sen että nuo tunteet ovat ensinnäkin aitoja tunteita, joita minulla on lupa kokea, mutta toisaalta myös tunteita joiden vankina minun ei siltikään tarvitsisi elää. Olinhan lapsuudestani saakka kasvanut ajatukseen ettei minulla ole lupa tuntea mitään, saati että noista tunteista kenellekään toiselle alkaisin avoimesti puhua.

Tästä päästään itse aiheeseen. Vallankumoukseen, jonka koen läpikäyneeni elämässäni. Kuten jo totesin, ilman terroristeja. Tai noh, toisaalta itse taisin monessa kohtaa olla kävelevä aikapommi. Hetkittäin toimien kuin tämän päivän itsemurhapommittajat.

Tästä päästään siihen varsin yksinkertaiseen toteamukseen, joka kaikessa monimutkaisuudessaan on jokaisen meidän kohdattava ennemmin tahi myöhemmin. Kokiessani pelkoa voin kysyä itseltäni mitä todellisuudessa pelkään tai sitten toisena vähemmän toimivana vaihtoehtonani on tietty jatkaa tuon pelon tunteen kanavoimista itseni ulkopuolelle vihana, pahimmillaan kaiken tuhoavana raivona. Luoja tietää minä toteutin tuota jälkimmäistä niin kauan että se imi kaiken elämän ympäriltäni, samoin kuin itsestäni sisältä. Vasta totaalisesta tyhjyydestä sain tarvittavan kimmokkeen kääntää katsettani 180 astetta, muista, itseeni. Vasta sitten tapahtui jotakin käsittämätöntä. Mitä enemmän tunteistani puhuin, sitä rohkeammin niitä uskalsin kohdata ja sitä vähemmän minun tarvitsi enää syytellä muita ihmisiä pahastaolostani, saati kokea tuota pahaaoloa. Pelko hälveni luottamuksen lisääntyessä ja tänään koen tehneeni sellaisen mullistavan matkan minuuteeni, jota täydestä sydämestäni soisin jokaisen tekevän. Sen myötä kun minusta kasvoi se aito ihminen, joka tänään koen olevani. Ihminen joka ei enää pelkää kohdata elämää ja sen ihmisiä, olivatpa he ihonväriltään tai etniseltä taustaltaan mitä tahansa. Oman pahanoloni kohtaamisen kautta kun opin myös sen, että onpa kyse sitten siitä naapurin tutusta ja turvallisesta peräkammarin pojasta tahi tuhansien kilometrien päästä saapuneesta Abdullahista, kaikilla meillä elämää ohjaavana voimana kulkee matkassamme mukana se mikä meistä tekee ihmisiä, ihonväristä välittämättä. Nimittäin mennyt elämä ja sen kohtaamattomuus. Mitä karmaisevampia tapahtumia ihminen elämässään kohtaa, sitä kovemmin hän keinolla millä hyvänsä yrittää elämässään selvitä tavoittaakseen sisälleen edes hetkellisesti sen tunteen että olisi turvassa. Jokaisella meistä sitten matkamme muovaamana on mitä erilaisimpia keinoja tuon tunteen saavuttamiseen. Metsään mennään siinä kohtaa kun tuota tunnetta ei keinoista huolimatta onnistuta saavuttamaan, vaan se sensijaan aletaan kohdistaa katkerana vihana ympärillämme oleviin ihmisiin.

Kuten aikaisemmin jo totesin, elin elämääni kuin pahainen pommittaja. Minun pommini räjäyttely ei vain tullut ylittäneeksi uutiskynnystä, vaikka tuhon laajuudessa vastasikin lähes Brysselissä paukkunutta pommia. Tajutessani tämän tuhoavuuden, halusin jatkuvan räjäyttelyn sijasta alkaa kokeilla purkaa tuon pommin. Ymmärtäen yksin olevani täysin kykenemätön tähän tehtävään. Mutta tarpeeksi kovasti tuota halutessani, keinot ja sopivat ihmiset löytyivät. Tänään saan elää elämääni siinä mielessä rauhassa, ettei minun tarvitse pelätä räjäytteleväni ympärilläni mitään, saati pelätä enää mitään näkymätöntä vihollistakaan.

Tähän peilaten väittäisin, että mitä tarmokkaammin me ihmiset muiden syyttelyn sijaan keskittyisimme omien pommiemme purkamiseen, sitä vähemmän ympärillämme olisi kaiken tuhoavaa kaoottisuutta ja sen myötä veretön vallankumous tulisi toteutumaan aikanaan.

Kysy tässä hetkessä itseltäsi siis, kuinka paljon hyvää omaan elämääsi saattaisitkaan saada kanavoimalla kaiken sen pelon ja vihan tuottaman energian itsesi rakentamiseen. Toisten ihmisten tuomitsemisesta kun tuskin omaan elämääsi kovinkaan paljon hyvää tulet tuottamaan.

Vallankumous on toteutettavissa. Kysymys kuuluu mitä omassa itsessäsi olet valmis sen toteutumiseksi tekemään.

Jokainen meistä lienee joskus istunut jossain kulkuneuvossa, katsellen ohikiitäviä maisemia. Hetken aikaa maisemia seuratessa, itselleni ainakin alkaa tulla pahaolo. Kun esimerkiksi automatkalla suostuu pysähtymään P-paikalle, saattaa huomata tavallisen näköisen metsäaukeaman näyttävänkin varsin rauhoittavalta, ellei jopa rauhoittavalta. Kun tuota näkymää malttaa hetken tarkastella, saattaa saada kokea jopa hetkellisen kiitollisuuden siitä että juuri tähän kohtaan matkantekoa malttoi pysähtyä.

Jotenkin nyt miettien elämässäni vasta totaalinen pysähdys auttoi avamaan silmäni näkemään elämän kauneutta, samalla huomioimaan ympärilläni olevia ihmisiä sekä ylipäänsä elämää. Aikaisemmin kun elämäni kulki kuin kiskoilla matkaten luotijunassa, jonka matkanteko sujui hetkittäin liiankin vauhdilla. Nyt miettien en edes lopulta tiennyt mihin olin matkalla. Ainoa minkä tiesin, niin tuonne jonnekin oli kauhea kiire päästä. Huvittavan tästä matkasta teki se, että kyse oli enemmänkin yhdestä samasta ympyrästä jota tuolla junallani kiersin, kuvitellen ennenpitkää pääseväni jonnekin aivan toisaalle.

Erehdyin eilen tutkailemaan netistä hieman näitä meidän kotomaamme talouslukuja. Oikeasti havahtuen siihen, kuinka kusessa todellisuudessa olemmekaan. Tuohon heijastaen ratkaisut joita tässä kaaoksessa pyritään tekemään, vaikuttavat jos mahdollista entistäkin naurettavimmilta. On kuin toisella kädellä pyytäisimme kauniisti almuja, saadaksemme kuitattua velkaa jota elämäntyylimme on saanut aikaan, noiden velkojen maksamisen sijasta, toisella kädellä pistäen nuo almut omaan taskuumme.

Mietin vakavasti eilen sitä mitä sitten tulisi tehdä. Vaikka tiedostankin sen ettei minun hartioillani lepää tämän maan tulevaisuus. Mutta toisaalta tämä vallalla oleva taloustilanne ei juurikaan poikkea omastani, jos nyt rahasummia ei aleta vertailla. Velaksihan on hirveän helppoa elää, niinkauan kuin sillä taataan tietynlainen valmiiksi hankittu elintaso. Ongelma muodostuu vasta siinä, aivan kuten omassa elämässänikin, tilanteessa jossa syystä tahi toisesta tulot eivät riitä kattamaan velasta aiheutuvia menoja. Loputtoman monet kerrat elämässäni olen pyrkinyt elämään itsekkyyttäni samalla tavoin kuin esimerkiksi tällä hetkellä päättäjät ja muu kerma pyrkii tätä ongelmaa ratkomaan. Hankkimalla tuohon velanmaksuun rahan joltain toiselta, ettei vain omaneduntavoittelun sokaisemana tarvitsisi luopua niistä eduista jota itse on jollain tavalla onnistunut itselleen haalimaan. Ainoa mikä tästä seuraa, on se, että luotijunan vauhti vain kiihtyy kiihtymistään, maisemien käydessä yhä epäselvemmiksi.

Lopulta, kuten omassa elämässäni totaalinen pysähtyminen on väistämätöntä. Se tapahtuuko se rauhassa jarruttaen, vaiko painovoiman pakottamana rytinällä, riippunee ainoastaa siitä, mitä me tuossa junassa matkaavat olemme yhdessä valmiita tekemään. Moniko meistä on valmis osaltaan keventämään tuon junan painolastina, luopumalla jostakin omastaan? On sitten kyse pienen ihmisen pienestä osasta tai ykkösluokassa matkaavan menestyjän painavasta pääomasalkusta. Kun jokainen meistä yhdessä kantaisi kortensa kekoon, tämä niinkutsuttu lama olisi ennemmin kuin huomaammekaan selätetty. Mutta tasan niinkauan kuin minä en ole valmis luopumaan omastani, sälyttäen vastuuni jollekulle toiselle, muutos siirtyy vain yhä kauemmas.

Nyt kysynkin, olemmeko yhdessä valmiita tekemään jotakin? Jos yksittäisten leikkausten (ja toisaalla tapahtuvien omien etujen korotusten) sijasta tekisimme kaikki yhdessä päätöksen luopua suhteessa samanverran omasta osuudestamme siitä mitä vuoden aikana tuloja saamme, uskoisin lisävelkaantumisen taittuvan hetkessä. Sillä jos meitä Suomalaisia on kaikkiaan kuutisen miljoonaa, ja esimerkiksi se jääkiekon MM-hurmoksen yhdistävä voima ja isänmaallisuus kanavoitaisiin tämän kansakunnan pelastustalkoisiin, uskoisin että hetkenpäästä olisimme maailmalla esimerkkinä siitä mitä pieni piskuinen kansa yhdistäessään voimansa, on valmis tekemään. Mutta tasan niinkauan kuin minä sysään vastuuta jollekulle toiselle, syyttäen tilanteesta Sipilää, Stubia tai vaikka sitä pikimustaa pakolaista, mitään hyvää ei tapahdu. Aivan samoin kuin jos etsimme tähän tilanteeseenne itsemme ulkopuolelta nopeaa ratkaisua. Ainoa mikä varmalla tapahtuu ennenpitkää on se, että tämä Pendolino jonka keulassa komeilee sinivalkoisin värein koristeltuna Suomi, päätyy lopulta savuavana kyljelleen. Tietty siinä vaiheessa viimeistään kysytään sitä yhteishenkeä matkan jatkamiseksi, mutta minä kysynkin nyt, tarvitseeko meidän ennen tuon yhteishengen löytämistä, saattaa tämä maa ja sen ihmiset kyljelleen. Mielestäni ei tarvitse.

P.s Minulle yksi rakkain harrastus on moottoripyöräily. Jos tuosta harrastuksesta luopuminen merkitsisi sitä että sen avulla ehkäisisin osaltani sen ettei nämä velat kaadu omien lapsieni, saati lastenlasteni maksettavaksi, olisin tuosta rakkaasta harrastuksestani heti valmis luopumaan. Odotin kärsivällisesti kaksi vuosikymmentä saavuttaakseni tuon unelman, mutta olisin heti valmis odottamaan seuraavat kaksi vuosikymmentä, jos sillä saataisiin aikaiseksi se tarvittava asenteenmuutos ja yhdessätekemisen meininki tänne maahamme. Tuo nimittäin merkitsisi samalla sitä että täällä eläminen tuon asenteenmuutoksen myötä muuttuisi huomattavan paljon mielekkäämmäksi. Kysy siis itseltäsi, mitä sinä olet valmis tekemään, tai mistä olisit juuri nyt valmis luopumaan. Ilman jostain irtipäästämistä kun tuskin on mahdollista tarttua mihinkään uuteen mahdollisuuteen.

Minun elämässäni sekä tunteet että järki ovat näytelleet usein liiankin suurta osaa kokonaisuudesta.

Tunteet siinä mielessä, että olen syntyjäni saanut eräänlaisen yliherkkyyden jonka kautta elämäntapahtumat sekä ihmisten käyttäytyminen minua kohtaan ovat ohjanneet liiaksikin sitä näytelmää jossa olen mukana.

Toisaalta hyvin pitkälti tästä johtuen opin jo hyvin pienestä ratkomaan mitä erinäisimpiä ongelmakohtia elämästäni järjen avulla. Järki sinällään on ihmiselle hyvä työkalu, mutta liiaksi sen varaan elämää ja sen erilaisia tapahtumia rakentava tulee ennenpitkää kokemaan sen että liika järjenkäyttö kuihduttaa elämästä sen tärkeimmän, eli luottamuksen.

Luottamus kun on meille jokaiselle syntymässä jo valmiiksi sisälle ohjelmoitu ominaisuus, jonka varassa eläessämme, elämästä poistuu liika suorittaminen ja yksinyrittäminen. Olemmehan jo syntyessä riippuvaisia äidistämme ja siitä kuinka vanhempamme meistä huolta pitävät.

Lapsi onkin oivallinen esimerkki puhtaasta luottamuksesta ja lopulta mitä lapsenomaisemmin omaan elämäänsä aikuisena kykenen suhtautumaan, sitä vapaammin saan elää ja hengittää elämässäni.

Jokaisella meistä on varmasti mitä erilaisimpia kokemuksia siitä, kuinka tuo luottamus petetään. Pahimmassa tapauksessa sisäämme rakentuu mitä traumatisoivin kokemus hylätyksi tulemisesta. Joskus jopa niin karulla tavoin, että tuo pieni lapsi sisällämme päättää ykskantaan olematta enää koskaan luottamatta kehenkään.

Näin minulle aikanaan kävi ja tuosta kaiken yliherkästi kokevasta lapsesta kasvoi kaiken loppuunasti järkeistävä aikuinen, joka päätti ennemmin kuolla yksin, kuin enää koskaan luottaa kehenkään.

Ei tuo päätös lopulta kauaskaan toteutumisestaan jäänyt, ainoa mikä kokonaisuudesta jäi uupumaan, oli se osa, jonka elämä minulle oli lopulta varannut. Asiat kun läheskään aina ei mene kuten minä, suuressa erinomaisuudessani olen itselleni ollut räätälöivä. Loputtoman monet kerrat olen nimittäin järkeni ajamana päätynyt tilanteeseen, jossa olen kiitollisena todennut, että onneksi suunnitelmani eivät ottaneet onnistuakseen. Olen nimittäin eräänkin kerran ollut liiankin fiksu omaksi parhaakseni.

Mitä enemmän olen viime vuosina oppinut luottamaan elämään ja sen ihmisiin, sitä vähemmän minun on enää tarvinnut ratkoa elämästä nousseita tunnetiloja yksin järkeni kanssa ja sen myötä elämästäni on rakentunut kokonaisuus, jota pääsääntöisesti tänään on nautinnollista matkata.

Luottamuksesta puhuttaessa on todettava yhden esimerkin avulla se, kuinka elämä tietää minua paremmin sen milloin aika on kypsä mihinkin. Esimerkkinä se että olen varmasti ainakin kuuden vuoden ajan aikonut ja hetkittäin jo yrittänyt kirjoittaa kaikesta kokemastani kirjan. Silti vielä sitä saamatta toteutettua. Nyt minulla on vahva intuitio siitä, että aika saattaisi lopulta ollakin kypsä. Ainakin kaikki olosuhteet siihen on olemassa. Ehkä tästä johtuen tämän postaukseni otsikko on kuvatunlainen. Siinä nimittäin "komeilee" kahdessa sanassa sekä kirjani nimi, että se kehys jonka varaan tuota alan nyt rakentaa. Kokonaisuuden punaisena lankana toimivien, tekstissä tummennettuna olevien aihealueiden nivoessa yhteen yhden tärkeimmistä löydöksistäni elämässäni. Rakkauden, jonka varassa eläessäni tunteet tulee ja menee, järjen vaietessa kunnioittamaan luottamuksen taustalta löytyvää elämänvoimaa. Voimaa jonka avulla ja jonka johdattamana tämäkin päivä muodostuu taas yhdeksi osaksi kokonaisuutta jota minun elämäkseni kutsutaan.

Nyt pyrin olemaan asettamasta mitään tiettyjä aikatauluja tai muutakaan vaatimuksia tämän kokonaisuuden toteutumiseen ja sensijaan keskityn kuuntelemaan sisintäni, kirjoittaen ulos vain sen mitä tuon hiljaisuuden taustalta on nouseva.

Ehkä tästä eteenpäin täällä on luettavissa se matka jota tälle päivää olen lähtemässä askel kerrallaan taivaltamaan. Pyrkien samalla luottamaan siihen että se minkä on määrä tapahtua, se tapahtuu aikanaan. Eikä siis siten, saati silloin kun itse sitä haluan.

Tietysti jos joku taho haluaa tätä kokonaisuutta kanssani alkaa kasailla, en minä hanttiin pistä. Eli edelleen minua saa tässä asiassa kuten muissakin asioissa lähestyä postitse info.mahdollisuus@gmail.com. Mutta aikaisemmasta poiketen kykenen silti luottamaan siihen että vaikkei mikään tietty taho ei tähän innostuisikaan, tämä tulee toteutumaan tavalla tahi toisella, ennemmin taikka myöhemmin.

Tiedättekö miltä tuntuu havahtua todellisuuteen, jossa kaikki se mihin aikaisemmin olet perustanut turvallisuuden tunteesi, on kerralla revitty pois? Minä tiedän. Heräsin nimittäin tuohon todellisuuteen n. 16v sitten. Konkurssia seuranneen avio-eron myötä minulta meni vaimon lisäksi koti ja talouteni heitti kerta laakista päälaelleen, ulosottoon rymistessä toistasataatuhatta euroa. Nuorelle, täysin keskenkasvuiselle aikuiselle, jonka koskaan aikaisemmin ei ollut tarvinnut ottaa vastuuta mistään, tuo oli tapahtuessaan niin kaiken romuttama kokonaisuus, että nyt miettiessäni tuota taphtumaa, en ihmettele yhtään miksi siitä käynnistyi usean vuoden piinaava tuhontie, jossa jokaisen päivän ainoa tarkoitus nivoutui tarpeeseen keinolla millä hyvänsä sekoittaa pää siten, ettei tuota varsin rumaa todellisuutta tarvitsisi kohdata. Vielä jos mahdollista rumempi kokonaisuudesta tuli ajan myötä siinä kun keinot tuon tavoitteen saavuttamiseen kovenivat, vaikka kokoajan tiedostin sisimmässäni sen etten oikeasti ollut tuollainen ihminen. Ei siis ihme että hyvin pian alkoi täysin järjenvastainen itsetuhoisuus.

Kaikkiaan 11v raahasin perässäni raskasta kivirekeä, jonka lastina nuo konkurssivelat painoivat. Nyt miettien ymmärrän silti että miksi vaikka sain nuo ajan kuluessa pois niskastani, päädyin muutaman asian summana samaan taloudelliseen tilanteeseen, vaikka kuinka olin vannonut itselleni etten enää ikinä. Elämä nimittäin halusi opettaa minulle yhden äärimmäisen tärkeän läksyn taloudenpidossa. Nimittäin sen ettei kannata luottaa liikaa tulevaisuuteen ainakaan velanotto hetkellä.

Havahduin nimittäin talouteni osalta hyvin samankaltaiseen tilanteeseen, josta tuossa alussa kerroin. Sillä erolla, että erkaantuessani aikanaan päihteistä, isäni kuoltua niihin, tein itseni kanssa sisäisen sopimuksen että ainakaan päihteet eivät minua tulisi tappamaan ja tuon sopimuksen vakuudeksi, päätin kantaa vastuuni asioissa tuli mitä tuli. Ihminen joka ei ole samaa kokenut, ei välttämättä kykene kuvittelemaan sitä miltä tuntuu aamulla herätä tietoisuuteen siitä ettei ole yhtään tietoa tuloista, mutta menoja sitäkin enemmän. Tuo tilanne oli todellisuutta vielä reilu vuosi sitten. Taistelin likipitäen viimeiseen hengenvetooni asti toisen kerran aloittaneeni yrittäjyyteni puolesta, vaikka tuolloin se töiden puuttuessa merkitsi myös sitä ettei tuloja tullut mistään. Jokin sisimmässäni ei suostunut antamaan periksi. Ironisesti lopulta kun olin totaalisen uupunut, luovuttaen yritystoimintani suhteen, elin reilun 3kk kierrellen päivät luonnossa hakien sieltä voimaa jatkaa seuraavaan päivään.

Sitten eräänä tammikuisena päivänä vuosi takaperin kaikki muuttui. Sain pyynnön aloittaa työt yritykseni kautta paikassa johon olin palveluitani markkinoinut vajaa vuosi aiemmin. Päätin yrittää vielä kerran.

Nyt reilu vuosi tuosta, olen saanut rakennettua kokolailla toimivan kokonaisuuden, joka palvelee juuri niitä tarpeita joita varten alunperin tätä yritystoimintaani olin perustamassa. Auttamaan niitä ihmisiä uuteen alkuun, jotka läheskään aina eivät enää itse jaksa uskoa selviävänsä. Minulla itselläni kun näissä päihdeasioissa on se vahva omakohtainen kokemus siitä että jos edes yksi ihminen uskoo siihen että tästä selvitään vielä, sen myötä avautuu mahdollisuus vaikka mihin.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi romaania, niin nivon sen yhteen toteamalla lopuksi vielä sen ettette usko miltä minusta juuri nyt tuntuu, kun kaiken raivokkaan taistelun ja loputtomien tuntuisten taisteluiden jälkeen voin tähän kirjoittaa saaneeni tänään varmistuksen sille että työpanostani käytetään tällä alueella niin kauan että tuolla työllä saan itse kannettua vastuuni noista veloista joiden alle tuossa reilu vuosi sitten olin murtua. Tähän ei edes tarvitsisi mitään enää lisätä, mutta kaikista ihmeellisintä kaikessa on vieläpä se että ensiviikon keskiviikkona tulee kuluneeksi tasan 10v siitä kun antauduin päihdeongelmani edessä lähtien itse perheineni päihdekuntoutukseen.

Tarinan opetuksena se että kunhan itse olen valmis kantamaan oman vastuuni asioissa, silti liiaksi pyristelemättä elämässä yksin, turvautuen toisiin ihmisiin, elämä saattaa tarjoilla matkalle eräänkin ihmeellisen tapahtuman. "Usko siirtää vuoria", sanotaan. Aikaisemmin haistatin moiselle v*tut, kunnes tänään totean omassa elämässäni tuon lauseen todenperäisyyden. Niin kauan on toivoa, kuin jaksan elää. Voinette siis uskoa että huomen aamulle aamukahvia siemaillessani, katsellen ylläolevan kuvankaltaista maisemaa, päälimmäisin tunne on suunnaton kiitollisuus. Vaikeuksien kautta vapauteen.

Olen tässä vaihteeksi havahtunut kipuilemaan keskeneräisyyttäni. Jälleen kerran todeten kärsimättömyyden vallanneen alaa. Odotusten muuttuessa vaatimuksiksi, sisäinen rauha katoaa. Luojan kiitos olen matkallani oppinut riittävien toistojen kautta sen että tämä kipu on jotakin sellaista jonka aikaisemman pakonomaisen pakenemisen sijasta, suostuttuani kohtaamaan, onkin luonteeltaan sellaista mikä on lopulta minulle hyväksi.

Tuskin kukaan meistä puhtaasti rakastaa kipua. Oli sen ilmenemismuoto millainen tahansa. Paitsi jos kyseessä on kaltaiseni masokisti, joka tasaisin väliajoin huomaa kipuilevansa, jollain kierolla tavalla tuosta kivusta nauttien. Mutta silti, saadessani jo hetkittäin, yhä enenemässä määrin nauttia täysin kivuttomastakin olosta, en enää läheskään niin hanakasti itse ole itselleni tuota kipua haalimassa.

Päihteiden käytön sekä muiden tuhoisten riippuvuuksien jyllätessä elämässäni, vallalla oleva tunne oli jatkuva kärsimättömyys. Raitistuttuani aloin pienin askelin rakentaa itselleni kärsivällisyyttä. Pala palalta siinä hetkittäin jo onnistuen. Tänään tiedostan itsessäni sen että jo pääpiirteittäin omaan riittävän kärsivällisyyden elämään ja sen ihmisiin nähden, mutta suhteessa itseeni olen yhä kovin kovin kärsimätön. Kärsimättömyys asioissa kun kohdallani merkitsee lähes poikkeuksetta sen että asioista joita elämässä odotan, muovautuu kärsimättömyydessä vaatimuksia, jotka poikkeuksetta aiheuttavat vain itselleni ja sen myötä lähellä elävilleni kehnoa oloa. Silti, yhä edelleen tietyissä asioissa kivun on kasvettava riittävän suureksi, tullakseni valmiiksi luopumaan kärsimättömyyden luomista vastimuksistani. Kivun ollessa vielä siedettävää, yleensä vain takerrun tiukemmin asiaan johon jotakin muutosta olen tavoittelemassa. Vasta kun kipu yltyy sietämättömäksi, suostun irroittamaan otteeni ja takertumisen sijasta hölläämään, odottaen muutoksen tapahtumista omalla oikealla aikataulullaan.

Tähän ehkä parhaiten sopii seuraavanlainen esimerkki. Jos ajatellaan lapsen syntymää, niin luonto on määritellyt tuon prosessin kestoksi n. 9kk. Tuossa prosessissa ei auta yhtään vaikka kuinka minä kärsimättömänä vaatisin lapsen syntyvän nopeammin. Sillä loppupeleissä jos näin kävisi, lapsi olisi hyvin todennäköisesti syntyvä keskenkasvuisena, aivan kuten tässä hetkessä jos haaveilemani muutokset asioissa olisivat, sikäli jos tapahtuisivat oman vaatimani aikataulun mukaisesti.

Elämä on siinä ihmeellinen, että se tasaisin väliajoin johdattaa elämääni ihmisiä, joiden kautta huomaan ensin kipuilevani, mutta joista kipuiluni jälkeen muodostuu minulle äärimmäisen tärkeitä ihmisiä.

Ihan vasta sain tutustua erääseen tällaiseen peiliin (tunnet sydämessäsi piston, kun luet tämän) jonka kautta jo nyt, varsin lyhyen vurovaikutuksen kautta koen saaneeni elämääni enemmän eväitä kuin parhaimmillaan vuosien varrella olen esimerkiksi kirjoittamalla saanut. Parasta näissä keskusteluissa on se että ollessani rehellinen, vastapuolen ollessa samoin, asiat joita läpikäydään ovat kuin huomaamattaan sellaisia joiden kautta huomaan kipuilevani joskus jopa tavallista enemmän. Mitä suurempi kipu, sitä varmemmin tarpeellinen kasvu tapahtuu. Niin tässäkin.

Ongelma viime päivinä itselläni on ollut se että tiettyjen osien osalta toivoin muutoksien tapahtuvan huomattavasti nopeammin, kuin mitä minulle itselleni on hyväksi, mutta silti taas kerran totean odotusteni muuttuneen vaatimuksiksi ja sen myötä sisälläni vallitseva rauha on tipotiessään.

Onneksi tähän hetkeen elämääni kykenen läpikäymään näitä asioita puhumalla ja kirjoittamalla ja sen myötä taas tässä hetkessä totean astuvani askeleen taakse, pudottaen vaatimukseni alas samalla kuin hartianikin ja heti havaitsen hengityksen helpottuvan huomattavasti.

Elämä on varsin vekkuli seikkailu, sikäli kun mahdollisimman avoimin mielin suostun siinä seikkailemaan.

Rauhallista ja rakkaudellista Ystävänpäivää juuri sinulle! <3

Lueskelin juuri Riina Laaksosen kirjoituksen yrittäjyydestä ja sen innoittamana ajattelin itsekin taas hieman kirjoittaa siitä mitä yrittäjyys minulle tässä hetkessä merkitsee ja millaisia haasteita se on elämääni suonut.

Jos nyt saankin tässä hetkessä tehdä työtä jota rakastan ja josta suunnattomasti nautin, niin silti on todettava aluksi se että helpolla ei tämäkään asia elämässäni ottanut onnistuakseen. Nyt miettien siinä on ollut juuri ne minulle tarpeellisimmat haasteensa, jotka ovat muovanneet minusta toivottavasti myös yrittäjänä kärsivällisesti eteenpäin menevän ihmisen.

Alkuun kun ajattelen sitä että juuri käynnistyi kaikkiaan kahdeksas vuosi elämässäni yrittäjyyden saralla, niin siihen suhteutettuna äkkiseltään tuntuisi että jos tuosta periodista on 1,5v saanut keskittyä itse työntekemiseen, niin joko haasteita on ollut riittämiin tai sitten toisaalta itsessä on myös jonkinverran tarkasteltavaa.

Itseasiassa ensimmäinen yrittäjäkauteni sijoittui jo 90-luvun loppupuolelle, aikaan jolloin olin kokolailla tähän hetkeen verrattuna varsin rikkinäinen ihminen. Hyvin pitkälti tuosta johtuen, ei ollut ihme että yrittäjyys ajautui umpikujaan, josta seurasi vuosikymmenen kestänyt velkahelvetti. Sen mitä asioita olen jälkeenpäin purkanut, niin itseäni voin tuosta yhtälöstä eniten syyttää, vaikkei minulla enää tänään olekaan mitään tarvetta itseäni tuosta ruoskia. Kantapään kautta saatua varsin kallisarvoista oppia kaikkineen.

Tämä nykyinen yrittäjyys on sitten hieman erilainen kokonaisuus. Aloitin sen nimittäin huomattavasti varovaisemmin, kuin tuon surullisen kuuluisan ensifloppini. Mutta silti nyt miettien, paljon oli vielä yrittäjyydessä yhä kantapään kautta oppia tarjolla. Reilu vuosi sitten olin jo antamassa periksi, ajatellen ettei minua ehkä sittenkään ole tarkoitettu toimimaan yrittäjänä. Onneksi luovutinkin tuossa hetkessä tavallaan. Siinä nimittäin samalla päättyi se tuhoon tuomittu taistelu sen puolesta että itse järjestän elämässäni palaset kohdilleen. Kolmen kuukauden työttömyysjakso, kohtuuton velkataakka jälleen hartioilla, vetään nimittäin kummasti kaiken ylimääräisen väärän ylpeyden kenestä tahasa.

Mutta tähän hetkeen. Tuon luovuttamisen kautta avautuikin kokonaan uusi suunta. Edelleen samalla kentällä, jossa aikaisemminkin pelailin, eli päihdetyössä, mutta silti siinä mielessä uudella tavoin, että nyt suunnattomien riskien sijaan, olen pyrkinyt ottamaan pieniä askeleita kerrallaan, välillä sitäkin tiiviimmässä tahdissa. Tarpeeksi monta kertaa turvalleen meneminen kun väkisinkin opettaa jonkinasteista varovaisuutta elämässä.

Juuri nyt yrittäjyyteni näkymät ovat varsin valoisat. Saan tehdä täyttä työviikkoa ja luvassa on näitä hommia hamaan tulevaisuuteen asti. Lisäksi parasta tässä hetkessä, näissä hommissa on se, että olen tässä samalla oppinut myös tärkeitä tipsejä siihen, kuinka saan hankituksi itselleni uusia yhteistyötahoja, sikäli kun jossain vaiheessa sellainen tulee taas ajankohtaiseksi. Nyt kuitenkin pyrin rauhoittamaan itseni keskittyen tekemään työtä juuri siinä mittakaavassa kuin se tässä hetkessä kokonaisuutta ajatellen on järkevää, ilman että jonkin ajan kuluttua toteaisin kaiken kaatuneen liiallisten, jopa suuruudenhullujen suunnitelmieni takia. Joskus nimittäin asetin itselleni tavoitteen tässä yrittäjyydessä siihen, että kunhan saan tehdä tätä rakastamaani työtä siinä mittakaavassa että sillä elättää perheensä, niin olen tyytyväinen. Nyt saavutettuani tämän, miksi alkaisin tavoitella taivaita, kun täällä maankamaralla on huomattavasti turvallisempaa kuljeskella.

Tämä ei silti tarkoita sitä että jämähtäisin paikoilleni, saati se että pysähtyisin nauttimaan saavutetusta, vaan puhtaasti sitä että uskon tässä hetkessä siihen että tämä kokonaisuus laajenee vääjäämättömästi juuri siinä aikataulussa kuin itslleni kaikkineen on parhaaksi. Vieläpä niin, ettei minun tarvitse suunnattomasti ponnistella tuon saavuttamiseksi. Olen nimittäin oppinut yhden tärkeän läksyn muidenmuassa. Hyvin tehty työ, markkinoi itse itseään.

Kokemuksena lopuksi todettakoon se, että mikäli joku minulta tulee kysymään kannattaako yrittäjyys tai kannattaako alkaa yrittämään, niin totean ykskantaan niin, että sikäli jos olet valmis laittamaan itsesi likoon rakastamasi asian puolesta, niin ei muuta kuin kohti suuria seikkailuja. Samalla silti muistaen joka päivä sen että mitään suurta ei voi saavuttaa yhdessä päivässä, saati viikossa. Pitkäjänteisellä työllä sensijaan voi saavuttaa mitä tahansa.

Miettiessäni vuosikymmenen takaista elämääni, en ihmettele yhtään sitä miksi kulunut viikko etelän lämmössä on pääsääntöisesti kulunut kiitollisuuden tunteessa.

Maailma on ihmeellinen paikka. Toisaalla ihmiset kulkevat selkäkyyryssä murahdellen, kun taas täällä ihmiset hymyilevät kokoajan, iloisen puheensorinan sekoittuessa mereltä tuleviin tuoksuihin. Toisaalta ymmärrän meitä pohjoisen pimeydessä eläviä ihmisiä sekä meidän melankolista suhtautumistamme. Toisaalta huomasin kaipaavani juuri tällaista iloisuutta.

Mutta itse asiaan. Ihmettelen lähes päivittäin sitä kuinka entisestä pelokkaasta, arasta ja sisäänpäinkääntyneestä ihmisestä kuoriutui ajanmyöten täysin päinvastainen poika. Poika joka elää ja hengittää elämäänsä uteliaan innokkaana kaikkea uutta kohdaten. Välillä hetkittäin jopa liiankin kanssa, mutta vain huomatakseen hetken kuluttua sen ettei sekään haittaa mitään.

Esimerkkinä innokkuudestani, nyt kun viimeisetkin pelonrippeet on karistettu niskasta, huomasin miettiväni jo tulevaa niin että tehdessäni tarmokkaasti työtä, saan itselleni ja perheelleni sen kautta tarjottua mahdollisuuden tutustua mitä ihmeellisimpiin asioihin ja paikkoihin mitä maa päällään kantaa. Hiljaa hyvä tulee, itselleni toistellen, karkaan unelmoimaan siitä että vielä joku päivä kirjoitan elämästäni muistelmat, istuskellen merenrantahuvilamme terassilla meren aaltoja kuunnellen. Herää pahvi! Toteaisi Huugo-peikko. Päiväunia on hyvä uneksia, silti säilyttäen terve realismi mukana. Minulla kun tuppaa hetkittäin hukkumaan kaikessa uneksinnassa tuo terve todellisuudentaju.

Kuten jatkuvasti totean, niin totean nytkin sen, kuinka ihmeelliseltä tuntuukaan miettiä aikaa kun paniikkihäiriön ja syvän masennuksen kourissa eläessäni jo postilaatikolla käyminen oli viikon rankin suoritus. Nyt täällä vaimon kanssa oleillessamme olemme varmasti kävelleet yhteensä enemmän kuin mitä aikanaan vuoden aikana sain jalkaisin kuljetuksi ja parasta kaikessa se ettei missään kohtaa ole tarvinnut pälyillä ympärilleen yrittääkö joku anastaa jotakin.

Yhden päivän kulutimme kiertäen paikallisessa eläinpuistossa ja sanonpahan vain ettei sitä osannut kuvitellakaan millainen paikka paksujen kivimuurien sisään kätkeytyy. Jos joskus Kanarialle eksyt, niin paikka on tutustumisen arvoinen.

Löytyipä täältä Suomalainen kirkkokin, jossa oli hyvä käydä hakemassa hengenravintoa. Joskin kaikkineen koko saari sitä jo valmiiksi henkiikin.

Kuten aikaisemmin totesin, odotan innolla mitä kaikkea seikkailuja elämä onkaan kohdallemme varannut. Sellainen seikkailu tämä kulunut vuosikymmen on jo ollut, niin hyvässä kuin pahassakin. Parhaiten vieläpä niin että jopa pahassa on ollut lopulta kätkettynä jotakin itselleni tuiki tarpeellista ja hyvää.

Vaikka täällä varmasti ongelmitta viipymisilleen pidempäänkin, niin ilman yhtään haikeutta pakkaamme tälle iltaa kamppeet ja suuntaamme aamulla lentokentälle. Malttamattomana odottaen sitä hetkeä kun kotiin päästessämme lapset rientävät riemusta kiljuen vastaan.

Vapaus. Sitä se raitis elämäntapa parhaimmillaan tänään minulle on.

Mihin ihmeeseen meillä ihmisillä on tänään kiire? Kas siinä asia mitä viime ajat olen pohtinut. Nykyhetkessä kun vallalla näyttäisi olevan edelleen se mentaliteetti että mitä enemmän saat aikaiseksi, sitä enemmän olet jotakin. Hassua sinällään että vaikka jo vuosia on ollut havaittavissa joka puolella se että ihmiset uupuvat jatkuvaan kiireeseen, niin yhä vain joka puolella rummutetaan sitä kuinka kokoajan pitäisi olla tuottamassa lisää jotakin sellaista mitä todellisuudessa emme edes tietäisi tarvitsevamme, ellei tuon kiireen sokaisemina meitä olisi liiankin helppo manipuloida kuvittelemaan ettemme voi elää ilman sitä taikka tätä.

Eikä siinä, en tässäkään asiassa ole yhtään sen parempi tai pahempi, kuin kukaan toinenkaan meistä. Mutta se mistä juuri tälle aamua huomaan olevani äärimmäisen kiitollinen, on se että elämä taas kerran osoitti minulle sen mikä oikeasti tässä elämässä on tärkeää ja mikä täysin toisarvoista.

Ihminen ei ymmärrä elämänsä ainutkertaisuutta, ennenkuin konkreettisesti joutuu pysähtymään tuon asian äärelle. Tässä tullaan siihen tosiasiaan jota meidän jokaisen olisi hyvä tasaisin väliajoin pysähtyä pohtimaan kaikessa kiirehtimisessään. Ihmiselle kun terveys on asia jota harvoin osaa arvostaa, ennenkuin vasta sitten kun sen on menettämässä.

Tähän nyt sanon sen etten ole kovinkaan vakavasti sairastunut juuri nyt, mutta kulunut viikko oli tapahtumiltaan sellainen, jonka myötä palasin pitkästä aikaa pohtimaan sitä millaista elämäni vuosikymmen sitten oli. Tuolloin, vaikka päihteiden sekakäyttö olikin se tuhoisin ongelmani, terveydentilani kokonaisuutena oli aivan toista luokkaa kuin mitä se tänään on. Olin totaalisen masentunut ihminen. Masentunut ja suunnattoman pelokas. Olihan paniikkihäiriöni tuolloin aktiivisimmillaan. Tänään kun saan elää vapaana sekä masennuksesta että paniikkihäiriöstä, en suurin surminkaan halua elämästäni sellaista jossa nuo kaksi elämäni sysimustinta tautia palaisivat. Liiallinen kiire, stressi sekä näihin yhdistetty asioiden läpikäymättömyys kun on varma konsti kohdallani siihen, että ennenpitkää nämä kaksi lamaannuttavinta sairautta nostaisivat päätään. Sen vuoksi ja juurikin siksi, yhä tänäänkin vaalin elämässäni kiireettömyyttä, asioista puhumista sekä ennenmuuta tätä jatkuvaa kirjoittamista. Kirjoittaminen kun on osoittanut jo vuosien ajan minulle sen kuinka loistava keino se onkaan oman päänsisäisen maailman selkeyttäjä.

Tällä kaikella haluan tähän hetkeen lauantai aamua, muistutella itseäni ja ehkäpä jotakuta teistä siitä ettei elämässä loppupeleissä ole kiire minnekään. Kaikki mitä minä tarvin, aivan samoin kuin sinäkin, on tässä ja nyt. Ei tarvi olla tuolla jossain, tekemässä tuota jotakin. Saati tavoitella sitä mitä ilman ei kuvittele voivansa olla onnellinen. Olen onnellinen kun muistan löytää kiitollisuuden tästä hetkestä, olosuhteista tällaisenaan. Ne kun meinaan ovat jokaisella meillä juurikin sellaiset kuin niiden tuleekin olla. Jos jokin asia vaatii korjaamista, se korjaantuu kyllä. Sikäli kun ensin pysähdyn toteamaan tuon asian tilan ja maltan keskittyä katsomaan mihin suuntaan minun on tämän asiantilan korjaamiseksi kuljettava, jotta omalta osaltani tulen tehneeksi asian korjaamiseksi vaadittavan osuuteni. Oman osuuteni tehtyäni, vaatimaton osuuteni on malttaa odottaa sen että elämä hoitaa loput.

Näin uuden vuoden alkaessa, heräsin miettimään mennyttä aikaa. Aikaisemmin olen jossain kohtaa elämääni katkerana kironnut kaikkia niitä hukattuja vuosia. Sadatellen itseäni siitä, kuinka ihminen voikaan olla tyhmä, hukatessaan elämänsä tavoitellen jotakin sellaista, minkä jo hetken järjellä mietittynä ymmärtää olevan lähtökohtaisestikin saavuttamattomissa.

Asenteen ja ajatustavan muutos. Kas siinä yksi suurimmista hyvää tekevistä asioista elämässäni. Asia joka nyt miettien tulisi olla kohtuullisen vaivatta saavutettavissa, mutta joka toisaalta itselläni tapahtuakseen on vaatinut vuosien ja taas vuosien prosessin, yhdistettynä suunnattomaan määrään kipua. Kipu jota ensialkuun en ollenkaan ollut halukas kohtaamaan, mutta jonka pakenemisen mahdottomuuden todettuani osoittautuikin kultaakin kalliimmaksi matkakumppanikseni.

Voisin yleistää, että me ihmiset ollaan vekkuleita siinä että pelkäämme kipua. Pelkäämme elämän tarjoilemia vastoinkäymisiä. Epäonnistumista. En usko että kovinkaan moni meistä voi tuota vastaan väittää. Ainakaan sikäli kun osaa olla itselleen rehellinen. Minä nimittäin yhä löydän itseni säännöllisen epäsäännöllisesti murehtimasta tulevaa, vaikka kuinka ymmärtäisin tässä hetkessä kaiken olevan hyvin. Ehkäpä tuossa juuri on pelon yksi tarkoitus, pitää ihminen tietyllä tavalla tutkalla siitä että nyt asioiden ollessa suht hyvin, ei ehkä siltikään kannata kovin kummoisesti alkaa paukutella henkseleitään. Nöyryys, sopivassa määrin suhteessa elämään on hyvästä. Juuri siinä määrin, kuin se kohdallani on mahdollista, ilman että tietoisella tasolla alan ajatella olevani nöyrä. Tuo hetki kun nimittäin on osoittautunut kohdallani juurikin hetkeksi jolloin tuo yksi tämän hetkisen elämäni tärkein työkalu katoaa.

Mietin tässä aamutuimaan elämääni. Kaikkia niitä vastoinkäymisiä joita elämässäni tähän mennessä olen kohdannut. Ymmärtäen niiden olleen monin tavoin oppaana siihen, että löytäisin oman paikkani elämässä. Tavan jolla eläessäni mahdollisimman vähän satutan itseä sekä muita ihmisiä. Tästä pohdinnasta sai alkunsa myös hieman laajemman kokonaisuuden miettiminen. Jos minun kohdallani kaikki näennäiset epäonnistumiset, väärät valinnat sekä varsinkin kovin kivuliaat vastoinkäymiset ovat opettaneet ja opastaneet kulkuani omalla polulla, niin miksi ei sama voisi koskea muitakin ihmisiä. Sillä sitähän me kaikki perustukseltamme olemme. Vain ihmisiä.

Jos siis tässä hetkessä sadattelet itsesi lisäksi esimerkiksi yhteiskuntamme valtaapitäviä, niin pysähtyisitkö hetkeksi miettimään sitä, että ehkäpä tämä tilanne joka tällä hetkellä yhteiskunnassamme vallitsee, onkin juurikin se minkä me Suomalaiset tarvitsemme, kokeaksemme riittävää kipua, tullaksemme halukkaiksi muutokseen jota parempi huominen meiltä edellyttäisi. Tuo muutos kun sinällään ei ala Tasavallan presidentistä. Pääministeristä. Saati Keskon pääjohtajasta. Vaan sinusta itsestäsi. Minusta itsestä. Meistä jokaisesta yhdessä ja erikseen. Mutta niin kauan kuin meillä on vain mahdollisuus syyttää kurjasta tilastamme jotakuta toista ihmistä, tuo muutos kärsivällisesti odottaa tapahtumistaan. Saattaapa se kaikessa viisaudessaan, aivan kuten omassakin elämässäni havahduttaa sinua huomaamaan itsensä, sopivalla määrällä niinkin epämiellyttäviä asioita kuin vastoinkäymiset ja niistä nouseva kipu. Ihminen kun kovin surullisen harvoin on valmis ottamaan muutoksen edellyttämiä askeleita, ennenkuin paikoillaan pysyminen tekee kipeämpää kuin liikkeelle lähtö.