Cityparin elämää

Yöllinen viesti eksältäni: "Vitsi en mä saa unta ja itkettää vaan ihan mielettömästi ja on niin paha olla. Kunpa saisin elää lopun elämääni meidän ajan uudestaan ja uudestaan ja tuntea sut lähelläni. En mä vaan jaksa tätä."

En kaipaa moralisointia siitä, että kirjoitan "yksityisviestin" tänne. Tiedän varmuudella ettei tuo ihminen eikä hänen lähipiirinsäkään täällä pyöri, ja muutenkin; miksi lähettää mulle tuollaisia? Erosta on tosiaankin kahdeksan kuukautta. Voisin sanoa että en MÄ jaksa tätä. En mä jaksa vastaanottaa tuollaisia juttuja ja miettiä sitten, mitä sanoa tai tehdä. En mä jaksa toimia terapeuttina ihmiselle joka on alamaissa juuri mun vuokseni. En mä ole oikea ihminen siihen.

Mä olen kyllästynyt, mutta myös myötätuntoinen. Kyllä mä siitä ihmisestä omalla tavallani välitän, ystävänä. Ja siksi toki tuntuu pahalta kun sillä on noin paha olla. Mutta kun fakta on se etten mä tosiaankaan voi tehdä mitään. En voi sanoa tai tehdä mitään minkä seurauksena tuon ihmisen olo paranisi. Mä vaan toivon että se pikkuhiljaa alkais saada elämästä kiinni, OMASTA elämästään. Että se tajuaisi että elää ennen kaikkea itsensä eikä kenenkään toisen kautta.

Yritin mä sille eilen sanoa että sen ehkä kannattaisi mennä juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Kun mä nyt näen asian niin että se on melko masentunut. Ei se ainakaan missään määrin onnellinen tai edes tyytyväinen ole. Mutta kun ei se usko että ammattiapukaan voisi auttaa. Eikä toista oikein voi pakottaa siihen touhuun. Kunpa se tajuaisi että pointti ei ole siinä, että joku terapeutti voisi sitä varsinaisesti auttaa pääsemään eron yli vaan siinä, että sitä kautta se voisi päästä pahimmasta masennuksestaan ja oppia olemaan itsensä kanssa, niin, ettei se varsinaisesti enää tarvitsisi ketään toista ihmistä. Kun vaikka tuo ero toki on sen masennuksen alku ja juuri, niin kyllä mä uskon että siinä alkaa nyt olla muitakin vaikuttimia.

No joo. Se kai siitä. Piti vaan vähän avautua taas.

Olipa puhelu. Juteltiin ensin niitä näitä, kaikenlaista yleistä. Varsinainen aihe kuitenkin vaani koko ajan taustalla; sen suorastaan kuuli ja tunsi. Kun oltiin löpisty aikamme töistä, pääsykokeista, kesästä ja matkoista, eksä sai kysyttyä että mäkö nyt seurustelen sen ihmisen kanssa josta kerroin. No joo, mitäpä siihen muutakaan voi vastata. Siitä eteenpäin keskustelu soljui tässä uudessa suhteessani, meidän vanhassa suhteessamme, erossamme, eksän surussa ja niin edelleen. Kyllä se itki melko paljonkin mutta se nyt oli odotettavissa. Siitä olin yllättynyt että se kaikesta huolimatta kuitenkin suhtautui enimmäkseen fiksusti ja kypsästi tähän uuteen juttuuni. Ainoa vähän turhauttava kysymys oli se tyypillinen: "Mitä siinä on parempaa kuin mussa?"

Tarkoitan vain että odotin ehkä hiukan erilaista käytöstä. Kun aikaisemmin on tullut puheeksi uudet suhteet ja vaikka jo pelkästään se, että mulla on ollut jotain pientä juttua jonkun kanssa, on reagointi ollut hiukan toisenlaista. Eksä on muun muassa syyttänyt mua kevytkenkäisyydestä ja siitä, etten häntä koskaan rakastanutkaan kun niin pian olen voinut olla ihastunut toiseen ihmiseen. Olen myös saanut kuulla ettei kukaan koskaan ikinä tule rakastamaan ja arvostamaan mua niin paljon kuin hän. Ja ettei kukaan milloinkaan voi kohdella mua yhtä hyvin kuin hän. Mutta tosiaan, yllätyksekseni en nyt joutunutkaan kuulemaan mitään tällaista. Eksä ei suhtautunut tähän uuteen ihmiseen ollenkaan vihamielisesti eikä edes katkerasti. Voitto se on sekin, ja jopa aika iso sellainen.

Sen sijaan sain kyllä kuulla sitä, miten hän ei koskaan tule pääsemään edesmenneen suhteemme yli, miten hän ei ikinä tule olemaan kenenkään kanssa niin onnellinen kuin mitä mun kanssani oli, ja miten mä olin hänelle Se Oikea. Tuota kaikkea olen kuullut niin miljoona kertaa ja yrittänyt myös väittää vastaan - tuloksetta - että en nyt ihan hirveästi jaksanut edes yrittää sellaista. Sitä kyllä kysyin, että jos mä muka olin tälle ihmiselle Se Oikea, niin miksi me sitten erottiin? No kuulemma siksi ettei hän ollut mulle sitä. Siihen totesin vaan että ensinnäkään mä en usko että mitään Sitä Oikeaa on olemassakaan (tai ainakin niitä on enemmän kuin yksi kappale), ja jos olisikin, niin en voi käsittää että mikään Jumala tai kohtalo olisi niin kieroutunut että määräisi ristiin noita oikeita. Siis että ihminen, jolle joku on Se Oikea, ei olisi sitä sille tyypille itselleen.

Ensin eksä sanoi että vaikka on tähän mennessä ehkä elätellyt mun suhteeni jotain pieniä toiveita vielä, niin nyt kyllä se viimeinenkin toiveikkuus kuoli. Heti perään hän kyllä sitten myönsi yhä vieläkin toivovansa - ihan vähän kuulemma. Ja kysyi että eikö ole yhtään mahdollista että mä esimerkiksi joskus viiden vuoden päästä haluaisinkin olla hänen kanssaan. Jouduin tietysti vastaamaan että ei ole. Me ollaan oltu yhdessä, se suhde paloi loppuun, mun puoleltani rakkaus kuoli. Miten siis voisin joskus tulevaisuudessa haluta häntä kun en halua nytkään? Tuntuihan se ehkä vähän kovalta ja tylyltä sanoa että mitään mahdollisuutta ei todellakaan ole, mutta kun en mä halua antaa sille ihmiselle pienintäkään toivoa. Ja kun mä tiedän että se lopulta on hyväksi sille itselleenkin.

Ihan viimeiseksi eksä itkua nieleskellen totesi toivovansa mulle kaikkea hyvää ja toivovansa myös että tulen onnelliseksi tämän uuden ihmisen kanssa (toki hän lisäsi että mieluusti olisi itse ollut se ihminen):
"Mä toivon että se on sulle hyvä ja että se on sun arvoisesi."
Kyllä mä luulen että se on.

Nyt täytyy valmistautua henkisesti suureen koitokseen. Kerroin äskettäin sähköpostitse eksälle että olen nyt tavannut yhden ihmisen jonka kanssa tulee ehkä vastaisuudessa olemaan vakavampaakin juttua, ja nyt kohta tarvii puhua sen kanssa, eksän siis. Ei mulla toki mitään velvollisuutta sille olis tosta kertoa mutta kun ihan hyvissä väleissä kuitenkin ollaan ja niin edelleen, niin kyllä mä nyt katsoin asialliseksi valaista sitä asiasta. Ehkä se ottaa koville, mutta sittenpähän ainakin viimeistään tajuaa luopua toivosta mun suhteeni. Ja nyt se tosiaan haluaa puhua asiasta vähän lisää, kai kysellä jotain, mistä mä tiedän. Pelkään vaan että se ihminen romahtaa taas ihan täysin, ja sanokaa itsekkääksi mutta mä en nyt vaan jaksaisi sellasta. Kun mä kuitenkin olen jo tähänkin mennessä joutunut kestämään sitä jopa kohtuuttoman paljon. No, toivotaan että se yllättää mut ja suhtautuukin ihan viileästi koko asiaan.

Päätin mennä ruokkimaan kanit jotka majailevat nyt ulkona. Oli jo hämärää mutta lämmintä ja sateista. Täydelliset olosuhteet sammakoille siis. Kylmä hiki nousi otsalleni ja pulssikin kohosi jo pelkästä ajatuksesta mutta tiesin että kanit pitää ruokkia. Niinpä uhmasin sammakkofobiaani ja laitoin rohkeasti kengät jalkaan. Ensimmäinen läheltä piti -tilanne tapahtui jo ulkoportailla. Alimmalla portaalla näkyi olevan jokin ruskea möykky jonka yli loikatessani tunnistin viattomaksi kävyksi. Hyvä.

Pihalla noita möykkyjä näkyi enemmänkin enkä voinut millään tietää kaikkien niiden todellista luonnetta. Niinpä piti vähän tömistellä jalkoja jotta mahdolliset sammakot ymmärtäväisivät kaikota näköpiiristä. No, niitä ei näkynyt. Edessä oli kuitenkin vielä pieni nurmiosuus ja sehän on tietysti kaikkein petollisinta aluetta. Välttäen katsomasta maahan loikkasin ruohikon yli ja pääsin kuin pääsinkin kanikopin ovelle laskemaan ruokakupin paikoilleen. Paluu sisälle tapahtui metrin loikkauksilla taivaalle katsellen. Mutta yhtään sammakkoa en tosiaankaan joutunut kohtaamaan. Lälläslää!

Edessä on pitkä kesä josta pitäisi selvitä ilman sammakkohavaintoja. Viime kesänä en suureksi onnekseni nähnyt yhtäkään, mutta miten mahtaa käydä tänä vuonna. Juhannuksena olen menossa pitkästä aikaa mökkeilemään ja kyllä täytyy myöntää että sammakoiden vuoksi tuo reissu ihan vähän epäilyttää. No, en ajattele sitä nyt koska jalkoja kihelmöi jo muutenkin - eikä todellakaan hyvällä tavalla.

Paniikki ohi, päivä pelastettu, asia järjestyksessä. Mä nimittäin löysin sen kadonneen avaimen. Jihuu! Pääsen sittenkin muuttamaan eikä tarvitse alkaa vähistä rahoista maksella mitään uuden avaimen teettämistä. Ja arvatkaa mistä löysin sen? Meikkipussistani! Melkoinen saavutus. Etsinpä sitä vielä ihan tarkoituksellisesti sieltä, vaikka en kyllä tiedä miksi. Kai mä vaan tunnen itseni niin hyvin että alitajuisesti tiesin sen olevan todennäköisimmin epätodennäköisimmässä paikassa :D

Ajellessani pitkin kaupunkia aloin miettiä erään ihmisen sanoja. Hän nimitti itseään melko tylsäksi ja kun ihmettelin tuota luonnehdintaa, hän perusteli sitä sillä ettei ole kovinkaan "räiskyvä persoona". Kyllä mä periaatteessa tajusin pointin mutten kuitenkaan ihan täysin. Millainen ihminen sitten on räiskyvä persoona? Onko kukaan? Eikö me kaikki lopulta olla melko tylsiä? Siis tarkoitan että toki on ihmisiä jotka jossain mielessä ovat ehkä `räiskyvämpiä` kuin toiset, noin niin kuin ensivaikutelmaltaan. Mutta paljonko lopulta ihmisten välillä mahtaa olla eroa tuossa suhteessa pidemmän päälle? Kun se arkipersoona astuu kehiin niin räiskyvyys on luultavasti melko kaukana, ihan jokaisesta. Mä ainakin olen huomannut sen että ne värikkäämmätkin tyypit ovat kyllä ihan yhtä tylsiä harmaita hiirulaisia sitten kun niiden kanssa viettää enemmän aikaa. Ei se räiskyvyys lopulta taida olla muuta kuin juurikin sitä ensivaikutelmaa ja tietyllä tavalla myös kuorta.

Tarkoitan vaan, että mitä muuta se voisi ollakaan? Vahvoja mielipiteitä? Eiköhän niitä ole jokaisella, toiset vain tuovat niitä julki enemmän kuin toiset. Impulsiivisuutta? No ehkä jossain mielessä mutta toisaalta mäkin koen henkilökohtaisesti olevani melko impulsiivinen luonne enkä silti mitenkään räiskyvä persoona, sillä tavalla kuin se tavallisesti käsitetään. Huomion keskipisteenä olemisesta nauttimista? No jokapäiväisessä arjessa tuokin kai vähenee, ja tuleekin enemmän esille vain laajemmissa sosiaalisissa piireissä. Suorasukaisuutta? Jollain tavalla varmaan joo, mutta tällä tavalla räiskyvän ihmisen ei-niin-räiskyvästä erottaa kai vain taas se, missä seurassa hän on suorasukainen. Siis kun jokainen sitä varmasti joskus on, ainakin läheistensä kanssa.

Väittäisin siis että tuollainen värikkyys ja räiskyvyys on enemmän juuri sitä ensivaikutelmaa kuin ihmisen perusluonnetta. En usko että normaali arki tällä tavalla räiskyvän persoonan kanssa olisi lopulta kovinkaan paljon värikkäämpää kuin muunkaanlaisten ihmisten. En myöskään usko että tällaiset ihmiset ovat lopulta yhtään sen mielenkiintoisempia persoonia kuin muutkaan vaikka heistä sellainen vaikutelma saattaakin syntyä. Ehkä jopa päinvastoin; ei-niin-räiskyvässä persoonassa riittää enemmän "työmaata" kun asioita täytyy hiukan kaivella esiin eikä kaikki ole ihan suoraan ja välittömästi nähtävillä.

Sen sijaan uskon että pääsääntöisesti me kaikki täällä ollaan loppupeleissä ihan yhtä värikkäitä tai värittömiä. Muut luonne-erot ovat toki sitten asia erikseen. Mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina :)

Alkoi vähän liian hyvin tämä päivä. Oli tosi hyvä fiilis kun kerrankin tuntui että asiat järjestyvät ja menevät eteenpäin ja kesäkin on ihan just täällä. No, aloin sitten kaivella laukkuani ja tajusin että sen sivutasku oli auki. Siis se sivutasku jossa piti olla uuden kämpän avain. Se oli tosiaan auki ja eipä siellä mitään avainta enää ollut. Elättelin toiveita että avain olisi jäänyt vanhan kodin pöydälle mutta eipä sitä sieltäkään löytynyt. Ja toiveajatteluahan tuo olikin kun tiedän ihan hyvin laittaneeni avaimen sinne laukkuun enkä sitä ole sieltä ottanut pois. Nyt ollaan sitten ilman avainta. Melko siistiä. Ei mitään havaintoa siitä että missä tuo avain voisi olla. Todennäköisimpänä pidän sitä että se on tipahtanut laukusta lauantaina kun olin baarissa. Toki aion illalla soittaa sinne mutta melko varmasti voin nyt jo sanoa sille avaimelle hei, hei.

Hyvä fiilis siis katosi ja nyt on vitutus huipussaan. En jaksa edes miettiä että mitä tuon asian suhteen teen.

Jep. Täällä taas. Viikon verran pysyttelin poissa ja täytyy kyllä sanoa ettei tullut ikävä :D Paitsi tietty niitä ihmisiä joiden kanssa tätä kautta on tullut vaihdeltua aatoksia. No mutta, nyt on palattu ruotuun. En tosin seuraavina viikkoina tule olemaan täällä kauhean aktiivisesti jo siitäkin syystä että pääsykoe lähestyy melko kovaa vauhtia. Eikä mulla kyllä tule olemaan nettiäkään käytössä ihan heti, kun muutan nyt sinne uuteen kämppään. En silti valita.

Joopa. Tulipa viikon aikana harrastettua kotiseutumatkailua ihan urakalla. Kävin Ruissalossa ja Turun linnassa ja Naantalissa ja vähän kaikkialla. Kävin myös yhdessä Turun paskimmista baareista mutta ei se mitään. Pääasia että mukana oli kaksi melko tärkeää ihmistä. Toinen tosin nukkui puolet illasta mutta jos väsyttää niin väsyttää - minkä sille mahtaa? :) Kyllä humalassa saa olla oma itsensä. Ja pitääkin, kun eihän sitä oikein voi välttääkään. ;)

Joidenkin ihmisten kanssa vain viihtyy tällainenkin semierakko. Toisaalta nyt on ihan hyvä olla yksinkin. Seinät ei kaadu päälle kun ei ole krapulaa; oikeastaan on kiva fiilis. Vähän sekava, mutta kyllä mä vielä kokoan itseni. Se vaan vaatii vähän yksinäisyyttä ja ajatusten kokoamista. Viikonloppuun mennessä olen varmasti jo taas ymmärrettävä tapaus. Ajattelinkin nyt siihen asti ehkä viihtyä jonkin verran yksin kun kyllä mä kuitenkin tarviin sitä. Lauantaina sitten taas on se naamiaismiitti ja sosiaalisuus oletettavasti huipussaan. Vaikka silloin pitää juhlia, niin mietin kyllä vähän että poikkeaisin sittenkin myös perjantaina viihteellä. On vaan pakko tavata kaveri ja tuulettaa päätä, silleen aika rauhallisesti. Olotila vaatii sitä.

Miks mulla särkee pää? Miks just tänään? Eipä kyllä ole hyvä alku päivälle. Yleensä jos pää on särkeäkseen, se alkaa joskus iltapäivällä tai illalla, ei aamulla heti kun avaa silmät. Paitsi tietysti juuri nyt, juuri tänään. Tää vielä tuntuu sellaselta säryltä joka ei ihan heti lopu.

Näin unta tästä päivästä. Mun täytyy tänään neljältä olla yhdessä paikassa, mutta unessa olin nukahtanut tai jotain ja unohtanut koko jutun. Ajelin jossain autolla ja vilkaisin kelloa - se oli seitsemän illalla. Tajusin että olen kolme tuntia myöhässä. Mulla oli kaksi kännykkää ja yritin soittaa mutta kumpikaan ei toiminut. Vois koittaa tänään olla toteuttamatta tuota unta.

Mä jo eilen blogissani sanoin että otan vähän lomaa citystä, mutta tässä sitä taas ollaan :D No, TÄMÄ on viimeinen merkintäni vähään aikaan. Kun näette minut jälleen, olen palannut.

Normisyömiseen palautuminen on sujunut hyvin. Tulen aikaisempaa pienemmistä määristä täyteen ja se on ihan hyvä juttu. Paaston ansioitahan tuo on. Paasto sai myös aikaan sen että totuin taas juomaan enemmän. Mä kyllä tiedän paljonko päivässä pitäisi juoda mutta noudatan sitä vähän kausiluontoisesti... Toisinaan vain unohdan sen. No, paaston aikana nesteitä kului vähintään kolme litraa päivässä ja nyt sen jälkeenkin olen saanut juotua taas enemmän. Iho ja hiukset voivat erittäin hyvin - siitäkin kiitän edelleen paastoilua.

No, se siitä aiheesta. En taida tuohon enää ihan vähään aikaan palata; tuli meinaan viime viikolla kirjoitettua kyllästymiseen asti paastosta. Ehkä otan sen joskus uusiksi, mutta en kyllä ihan vähään aikaan. Enkä kyllä toista kertaa kirjoita aiheesta päivittäin blogia. Nyt tein niin lähinnä siksi, että halusin tarkkailla tuntemuksiani ja sen sellaisia. No, se nyt todellakin siitä aiheesta.

On aika seesteinen olo. Se on hyvä se. Onkin tullut tänään vähän panikoitua, tai jännitettyä nyt ainakin. Eivätköhän nuo tuntemukset vielä huomisen - elleivät jo tämän illan tai tulevan yön - aikana palaudu. Sanonkin nyt tässä kohtaa, että tulevina päivinä en viihdy cityssä. Pieni irtiotto täältä tekee aina hyvää ja nyt on yksinkertaisesti parempaa tekemistä. City-sanastoa käyttäen: Real life kutsuu ;)

Kivaa viikkoa kaikille. Mä luulen tietäväni että omastani tulee kiva ja hyvä.

Ihan on otsikon mukainen olo. Eikä välttämättä mene edes kovin paljon ohi totuudesta :) Ensimmäistä ja viimeistä adjektiivia en ole edes koskaan epäillyt, mutta joskus uskottelin itselleni olevani ihan fiksu. Kai oli jotenkin helpompi elää laiskuutensa ja saamattomuutensa kanssa kun saattoi aina pettää itseään toteamalla: "Ainakin olen fiksu."
Joopa joo.

On mielenkiintoista, että noin 80 prosenttia (vai oliko se vähemmän tai enemmän, tämä luku on ihan mutu-tuntumaa) ihmisistä uskoo olevansa keskimääräistä älykkäämpiä. Mua jaksaa aina huvittaa tuo. Millähän ihmeen perusteella noin kuvitellaan? Onko se jokin arjen selviytymiskeino? Aina kun maailma tuntuu liian sekasortoiselta, kun ei ymmärrä jotain, kun tuntuu jumiutuneen paikoilleen, voi vedota siihen että on mahtipontisen älykkyytensä vuoksi vain niin eri aaltopituudella muiden kanssa. No, kaipa sekin on parempi kuin oman vähäisyytensä myöntäminen ja luovuttaminen.

En mä kai koskaan ole kuvitellut olevani sentään keskimääräistä älykkäämpi (ainakaan mitään en myönnä :D). Mutta en mä itseäni kyllä tyhmänäkään ole pitänyt. Ei se silti mitään tarkoita; hullu kun ei tajua olevansa hullu, ja samalla periaatteellahan tyhmäkään ei tajua tyhmyyttään. Ehkä olenkin vain suojautunut totuudelta kaikki nämä vuodet. Osittain toki nyt vitsailen tässä, mutta kyllä mä näitä asioita olen ihan tosissanikin miettinyt. Mistä sitä tietää? Joskus olen luullut ajattelevani asioita vain toisella tavalla kuin jotkut muut ihmiset, mutta kenties kyse onkin ollut jostain ihan muusta kuin ajatusmaailmojen erilaisuudesta. Ehkä vain ei voi vaatia kauhalla kun on annettu lusikalla :D

Kaikkea sitä tulee pohdittua. Mä vaan viime aikoina olen jostain syystä alkanut kyseenalaistaa itseäni monessakin mielessä. Vaikka eihän näillä mietelmillä lopulta hullua hurskaammaksi tule. Tyhmä tai en, kai mä voin jatkossakin elää itseni kanssa :)

Edit. Laitetaas ne sanatkin nyt sitten:

Zen Cafe - Laiska, tyhmä ja saamaton

Äitis yrittää, veljeskin on onnistunut,
hankkii elantoa, seurustelee vakavasti.
Sua ei kiinnosta, koulunkäynti eikä läksyt,
ramppaat ulkona, myöhästelet jatkuvasti!

Äitiäs hävettää,
Kuljet oudot vaatteet päällä
Nauraa naapurit: "Köyhäinavustusta tuolle!"
Veljes onnistui kirjoittamaan kuusi ällää.
Kuin voi omena pudota noin kauas puusta?

Milloin ymmärrät kunnioittaa vanhempias?
Et voi odottaa että sulle tuodaan kaikki valmiina.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein
Kun sinusta tuli noin saamaton.
Laiska ja tyhmä ja saamaton.

Tiskaat astiat vain jos sua käskytetään
Huonees lainehtii roskissa ja julisteissa.
Äitis imuroi, kantaa sulle ruokaa eteen.
Soitat suutasi, ryystät kaljaa kaupungilla,
Et voi odottaa, että sulle tuodaan kaikki valmiina.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein
Kun sinusta tuli noin saamaton.
Laiska ja tyhmä ja saamaton.

Istut yhtä vetelästi niin kuin kaveriskin.
Kuontalos on siivoton, vaikka sulle pistin rahaa parturiin.
Kiinnostuisit urheilusta, niin et ois noin laiha,
ryhdistäydy nuorimmainen, asennettas vaihda!

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin laiska.
En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein.

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,
Kun sinusta tuli noin saamaton.

Laiska ja tyhmä ja saamaton!

Laiska ja tyhmä ja saamaton!