Toinen mahdollisuus

Alkusysäys tälle kirjoitukselle tuli eilen illalle, kun yhtäkkiä aloin miettiä itseäni ja oli kuin päässäni olisi alkanut ykskantaan takoa ajatus: "Olet sinäkin pelle!"

Ihmettelin tätä, koska siihen nähden kuinka huono itsetunto minulla on joskus ollut, nykyhetkessä koen itseensätutustumis prosessin aikana sen korjaantuneen kokolailla paljon.

No ajatus oli kuitenkin sen verta voimakas, että aloin oikeasti miettiä, mistä tällainen kaiken tyhjäksi tekevä, suhteettoman voimakas suhtautuminen itseensä voisi nousta. Alkaessani illalla nukkumaan, asia ei vielä minulle avautunut, mutta herätessäni se olikin kirkkaampana kuin koskaan. Koulukiusaaminen. Siinä se oli.

Tämä kyseinen asia kohdallani on sellainen, mitä en vielä tänäkään päivänä ole omalla kohdallani käsitellyt loppuun ja sen vuoksi tuo itsensä mitätöiminen palaa kummittelemaan tasaisin väliajoin elämässäni, joko ajatuksen tasolla tai sitten pahimmillaan siten, että teen kuin tahtomattani elämässäni valintoja joiden seurauksena teen tyhjäksi kaiken sen hyvän mitä kovalla työllä olen ensin aikaiseksi saanut.

Luojan kiitos, tämä ei enää vuosiin ole merkinnyt päihteisiin sortumista, saati muitakaan tuhoisimmista riippuvuuksista, mutta toisaalta lopputulos on likimain yhtä kaoottinen. Esimerkkinä mainittakoon nyt jo kohta pari vuotta jatkunut yrittäjyyteni. Talouteni on totaalisen kuralla, ja olen oikeasti ihmetellyt tiettyjä valintojani tällä periodilla. Mutta ehkäpä nyt alan lähestyä sitä pistettä, jossa on oikeasti aika tarkastella kuinka syviä haavoja minuudessani vielä tuosta koko peruskoulun ajan jatkuneesta koulukiusaamisesta onkaan. Nyt nimittäin ymmärrän sen, että olen käsittelemisen sijasta sivuuttamaan koko asian, sillä sen verran kipeä se minulle kaikkinensa on.

Sen verran olen mielestäni asiaa jäsentänyt, ettei minulla tässä kohden enää ole tarve syyttää kiusaajiani mistään. Lähinnä ajatukseni olisi hieman syvällisemmin tarkastella sitä, mitä koulukiusaaminen minun kohdallani on sisimmässäni vahingoittanut, koska sen verran vahvana yhä edelleen riittämättömyyden tunteeni suhteessa itseeni palaa kummittelemaan.

Toinen asia, jonka osaltaan tiedän nousseen juuri kiusaamisesta, on suunnattomat pelot suhteessa ihmisiin ja sen myötä uskaltautumisesta luottaa kehenkään. Enää tänään en pelkää ihmisiä, enkä luottamista, mutta kun nyt mietin sitä että vuosien ajan elin ja hengitin koulumaailmassa jatkuvaa pelkoa nolatuksi tulemisesta, en tässä hetkessä ihmettele sitä että vuosikymmeniä näiden konkreettisten tapahtumien jälkeenkin yhä pelkäsin samaa.

Ihmettelen myös sitä, kuinka onnistuin kaikesta huolimatta luovimaan peruskoulun läpi onnistuneesti, vieläpä monia kiusaajiani paremmin arvosanoin. Jostain olen siis tuohon hetkeen löytänyt voimavaroja, mutta nyt päällimäisenä mielessäni on totaalinen ihmetys.

Mitä tähän jatkuvaan pelkäämiseen tulee, niin vaikka nuo tilanteet koulussa eivät välttämättä aina olleetkaan monen mielestä kovinkaan erikoisia, niin muistan jo hyvin varhain keksineeni mitä erilaisimpia selviytymiskeinoja kyetäkseni pitämään oman tunnemyrskyni päivän aikana kasassa.

Jatkuva pilkkaaminen, nimittely sekä siihen yhdistetty fyysinen kiusaaminen rikkoi minuuteni, sen ymmärrän. Toisaalta muodostaen itselleni kuvan siitä, että minua voi kuka tahansa kohdella miten haluaa. Tämän huomaan toistuvan yhä edelleen tietyissä elämäntilanteissa siten, etten edelleenkään aina osaa pitää kiinni omista rajoistani, vaan annan ihmisten sanoa ja tehdä asioita joita terveen itsetunnon ja omat rajansa tunteva ihminen ei antaisi itselleen tehdä. Toisaalta jossain kohden kyllästyin jatkuvaan pahaan olooni, alkaen itse aiheuttaa itselleni sitä, aivan kuten sillä kykenisin estämään sen ettei toisten ihmisten sanomiset tai tekemiset enää voisi satuttaa. Silti, satuttivat ne yhä edelleen. Minun oli vain jotenkin sairaalla tavalla helpoompi ymmärtää itse itselleni tekemäni vääryys, kun en sitä toisten taholta toteutettuna koskaan voinut ymmärtää.

Tätä kirjoittaessani huomaan taas kerran hyvin voimakkaiden tunteiden nousevan jostain syvältä sisimmästäni, kuin kysyäkseen, olenko valmis niitä kohtaamaan. Tässä, juuri nyt en ehkä vielä täysin valmis ole, sillä juuri tällä hetkellä koen olevani äärettömän väsynyt. Mutta silti toinen puoli minusta toivottaa nuo kaikki tunteet lämpimästi tervetulleeksi, sillä niiden kohtaamisen kautta tiedän saavutettavissa olevan jotakin huomattavan paljon minuuttani korjaavaa. Raskastahan tämä hetkittäin on tämä elely, mutta niin paljon olen elämässäni jo saanut läpi käydä, että tuskin enää mikään asia tai tapahtuma, joka menneisyydestäni kumpuaa, ole sellainen mitä en kykenisi läpikäymään. Enhän onneksi enää näitä asioita joudu kohtaamaan yksin.

Taas kerran on jännä huomata se, kuinka hyvälle tuntuu, samalla kun tuntuu pahalta. Huomaan itsessäni nimittäin sellaisia signaaleja, että tämän asian käsittely eheyttää minua kummasti. Joten uskokaa pois, tähänkin asiaan tulen varmasti täällä vielä palaamaan, sen verran voimakkaana oivalluksena se mieleeni tälle aamua jysähti.

Ajattelin hieman purkaa tuntojani tänne, kun olen tässä jo useamman kuukauden ajan työskennellyt erään päihdeongelmasta kärsivän ihmisen kanssa ja nyt tilanne on se, että sosiaalipuoli tai varsinaisesti lastensuojelu on yks kantaan tehnyt päätöksen ettei kyseistä perhettä heidän mielestään ole enää tarpeen tukea, vaan ainoa vaihtoehto on alaikäisten lasten huostaanotto.

Huostaanottolaissa todetaan seuraavaa:

Lapsi on otettava sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto jos (lastensuojelulaki 40 §, Finlex):

Huostaanotto on lastensuojelutyön viimesijaisin keino turvata lapsen kasvu ja kehitys.

Ongelmaksi tässä kohtaa muodostuu lähinnä se, että itse työskenneltyäni varsin tiiviisti tämän perheen kanssa, koen omaavani osaltani kyvyn arvioida mikä ratkaisu tässä kohtaa olisi lasta ajatellen paras, mutta sosiaalitoimi on haluton neuvottelemaan asiasta ja yrittää väkisin vääntää asioita haluamaansa tilaan. No ymmärrettävästi vanhemmat eivät tähän mukisematta suostu ja tästä seuraa se, että tämä asia näillä näkymin etenee oikeuteen. Surullista tässä kaikessa on se, että juuri ne pienet ihmiset, jotka tähän tilanteeseen ovat kokonaan syyttömiä, joutuvat silti tässä tilanteessa kärsimään eniten.

Minua tässä kaikessa sapettaa eniten se, että ihmiset jotka keskusteluidemme perusteella eivät juurikaan omaa tietoutta päihdeongelmasta, ovat yhtäkkiä siinä asemassa jossa he kykenevät päättämään kuka raitistuu ja kuka ei. Lisäksi kun tällaisessa tilanteessa tulisi ensisijaisesti kuulla perheen jokaista jäsentä, niin tähän tilanteeseen on tultu, kuulematta juurikaan ketään.

No minun osuuteni tässä kokonaisuudessa on ollut toimia omalta osaltani tukemassa raitistumisprosessia ja kun tätä työtä tehdessäni varsin tiiviisti tutustun koko perheeseen, niin sen vuoksi luulisi että myös minun mielipiteelläni olisi tässä hetkessä jotakin painoarvoa. Huvittava tilanne oli se, että menimme palaveriin, jossa sosku lateli pelisäännöt, välittämättä yhtään mikä meidän muiden mielipide asioissa on. Eikä siinä enää auttanut vaikka kuinka yritti kertoa sitä että lapset haluaisivat, ja tarpeellisen tuen järjestyttyä myös voisivat asua kotona.

Eikä siinä, ymmärrän heillä olevan varsin haastavan työkentän, mutta kyynisyys asioissa tuskin helpottaa tuota työsarkaa ollenkaan. Jännä oli todeta se, että kun tästä kyseisestä asiasta muutaman puhelun verran aloin ottamaan selvää, niin heti ensimmäisen puhelun aikana, puhelimen toisessa päässä ollut varatuomari pystyi siltä istumalta luettelemaan lukuisia kohtia missä ei oltu ollenkaan menty lakipykälien velvoittamalla tavalla.

Loppukaneettina tästä kaikesta haluan todeta surullisena sen, että tämä on vain yksi häviävän pieni esimerkki siitä, missä kotimaassamme näiden päihdeasioiden kanssa mennään. Sen sijaan, että perheiden tukemiseen panostettaisiin riittävästi aikaa ja resursseja, heidät pistetään keskelle valtapeliä, jossa suurinta roolia näyttää valitettavasti näyttelevän raha sekä yksittäisen ihmisen kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä. Edelleen koen että monessa kohden varmasti lastensuojelu tekee myös hyvää, olenhan itse perheineni yksi esimerkki siitä, mutta silti yhä enemmän saa jokapuolella olla lukemassa siitä kuinka mielivaltaisesti sosiaalipuoli ja lastensuojelu näissä tapauksissa toimii.

Kun itse tiedän päihdeongelman, tai minkä tahansa muun riippuvuuden kohdalla tärkeimpänä toipumisen kriteerinä olevan oman halun muutokseen, niin luulisi siinä tilanteessa kun ihminen tuota muutosta todella motivoituneesti haluaa, häntä siinä tuettavan eikä sen sijaan oltaisi survomassa yhä syvemmälle ongelmiin.

No kuten todettua, onneksi tässä kyseisessä tapauksessa lastensuojelu ei yksinään tätä asiaa päätä, joten uskon vahvasti siihen, että mikäli tämän asian on tarkoitus mennä oikeuteen asti, siellä viimeistään jokainen jota tämä asia koskettaa tulee kuulluksi ja sen myötä tähän saahaan aikaiseksi paras mahdollinen ja ennenkaikkea lasten parasta ajava päätös.

Viel kun lopuksi tätä kokonaisuutta tarkastellaan taloudelliselta kantilta, niin uskaltaisin väittää että tämänkin perheen tukemiseen käytettävät rahat maksaisivat itsensä monin kerroin vielä takaisin, kun sen sijaan huostaanotosta aiheutuvat kustannukset sitä tuskin koskaan tulevat tekemään. Surullista, mutta totta.

Eilisen Vain elämää jakson innostamana aloin taas saada kiinni elämäni tärkeimmästä asiasta, nimittäin armosta. Kun elin ja hengitin päihdehelvettiä, ainoa asia joka nyt mietittynä piti minut suunnilleen järjissäni erilaisten suunnattomien pelkojeni alla oli juurikin armo. Kun ihminen kokee tarpeeksi suurta kipua, hän tulee riisuutuneeksi kaikesta ennakkoluuloistaan sekä ylpeydestään elämää ja sen ainutkertaisuutta kohtaan. Elämäni tärkein oivallus tähän hetkeen on ollut se että koinpa elämässäni mitä tahansa, silti tuo asia varmistaa kohdallani sen, että kaikki kipu ja tuska on ollut sen arvoista.

Minulle asian sisäistäminen vaati liki parinkymmenen vuoden kipuilun. Silti yhä huomaan kuin automaattisesti ohjautuvani tekemään elämässäni valintoja, jotka ajavat minut tavalla tahi toisella totaaliseen umpikujaan. Tuolla seinää vasten seistessäni, koen kivun, jonka luulin sivuuttaneeni selvittyäni eroon päihdemaailmasta, mutta jonka toisaalta tänään ymmärrän tarvitsevani juuri riisuutuakseni kaikesta turhasta, keskittyen olennaisimpaan. Rakkauteen elämässäni.

Muistan lopun ikääni hetken, kun isäni oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Hautajaisissa seisoin hetken aikaa isäni avoimen haudan reunalla, katsellen alas monttuun, jossa isäni ruumis oli, kauniissa arkussa. Muistan tuon hetken siitä, kun tuo hetki toi minulle sisimpääni ensikertaa luottamuksen siitä, ettei elämä pääty kuolemaan. Kuolema on vain portti, josta kuljemme ajasta ikuisuuteen. Tuon ymmärtäminen vapautti minut suunnattomasta pelosta kuolemaa kohtaan, mutta toi samalla minulle luottamuksen ja uskon elämään.

Olipa taipaleesi täällä ajassa millainen tahansa. Teitpä elämässäsi mitä valintoja tahansa. Pärjäsitpä millä mittarilla miten tahansa, silti sinulle on tarjolla sama armo, kuin meille kaikille.

Minun elämäni perusta on tänään usko hyvään. Rakkauteen. Tuo usko sydämessäni kykenen elämään siten, etten tuhoudu enää taakkani alle elämässä. Joskus ihmisen on koettava kipua, ymmärtääkseen armon merkityksen elämässään. Kun armo murtautuu syvälle sydämeen, kipu helpottaa. Rakkaus osoittaa minulle kivun kautta sen omavoimaisen taistelun johon taas kerran olen tullut harhautuneeksi. Kun lakkaan taistelemasta, saan kokea rauhaa jossa voin huolettomana levätä luottaen siihen, että kaikki on hyvin.

Kipu on ollut minulle todella vaikea asia hyväksyä. Olen hyvin pitkään ajatellut, että elämän tulisi olla sellaista, ettei kipua tarvitsisi. Tänään ymmärrän sen, että kipu on osa elämää. Se kertoo minulle kyvyttömyyteni hyväksyä asioita sellaisena kuin ne tänään minulle tarjoillaan. Olipa elämässä tänään tarjolla mitä tahansa, minulle on myös samalla tarjolla työkalut selvitä siitä. Ihmiset joihin tukeutua, kunhan vain kykenen luopumaan vääränlaisesta ylpeydestäni pyytääkseni apua. Lakatakseni taistelemasta. Elääkseni, suorittamatta. Läsnäollen. Kokien elämän tällaisenaan.

Lopuksi haluan siteerata Toni Wirtasen uskomattoman kuvauksen armosta. Tässä kiteytyy kaikki elämäni ajalta sisältäneen kivun ydin. Kyky luovuttaa, ymmärtäen sen että taistelu vain viivyttää armoa josta osalliseksi pääsen heti kun vain kykenen luopumaan suojamekanismeistani, ottaen vastaan rakkautta.

Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin
Sen on tultava loppuun
Nyt on aika

Viimeiseen tiimaan
Tähän päättyy paljon hyvää, paljon kaunista
Jonka raajat kuolleet on
Tän täytyy mennä näin
Vaikka tahtoisin kieltää, koittaa säilyttää
Mutta tiedän et on turhaa
Armoo viivyttää