Välttämättä olosuhteet elämässä eivät vaikuta olevan parhaat mahdolliset, mutta silti ne ovat juuri niin kuin niiden tuleekin olla.
Lähdin ajelemaan eilen illalle työpäivän päätteeksi kotiin. Matkaa edessä oli rapia 300km ja kuten ylläoleva kuva kertoo, ajokeli ei ollut paras mahdollinen. Helppoa, haastavasta kelistä huolimatta matkastani teki se että vaikka koinkin lähtötilanteessa jonkinasteista väsymystä, niin mielessäni kuvitellessani hetken kun ajan auton parkkiin kotipihaani avaten ulko-oven kuullen lasteni iloisen kiljunnan "Isiii! Isi tuli!" sain kummasti voimia ajella tasaisen rauhassa, haasteellisista olosuhteista huolimatta.
Ei aikaakaan kun sää lopulta selkiintyi. Matkanteon käydessä heti huomattavasti helpommaksi. Tuossa ajellessani, taas kerran totuttuun tyyliini kuunnellen hiljaisuutta ja pohtien elämää, mieleeni näistä olosuhteista nousi sellainen ajatus, että taas jälleen kerran, tuo hyvin vähäpätöinen asia kuin säätila toi mieleeni oman vaiherikkaan elämäni kaikkine kommelluksineen. Jos jossain niin omassa elämässäni juuri olosuhteet ovat vaihdelleet äärilaidasta toiseen, mutta silti, nyt miettien, aina olleet juuri ne otollisinmat omaa ihmisenä kasvun matkaani miettien.
Kun jossain kohtaa elämä tarjoili vastatuulta. Yhdistettynä parhaimpiin pyörremyrskyihin, jotka tuhosivat edellään kaiken, oli se vain nyt miettien elämän tapa kertoa minulle että tyyli jolla elämääni elin ja tapa jolla sitä rakensin ei ollut ollenkaan sellainen, minkä elämä kohdalleni oli suunnitellut.
Kun lopulta päädyin tilaan, jossa kaikki oli mennyt, suostuin ensikertaa miettimään asioita siten että minulla saattaisi olla jotakin tekemistä tämän asiantilan kanssa. Aikaisemmin kun aina ja kaikessa olin epäröimättä hetkeäkään, löytänyt syyn jostain toisesta.
Kun sitten lopulta suostuin pohtimaan omaa osuutta kokonaisuudessa, ymmärtäen samalla sen että voisin tuossa osuudessani jotakin tehdä toisin, alkoi elämä kuin ihmeen kautta tulla yli puolitiehen vastaan.
Tänään saan elää päivän kerrallaan siinä levollisessa luottamuksessa, että olivatpa olosuhteet hetkittäin millaiset tahansa, ovat ne juuri prikulleen sellaiset kuin niiden tuossa hetkessä tuleekin olla.
Voisin kirjailla tähän senkin seitsemän miljoonaa erilaista esimerkkiä elämästäni siitä, kuinka haasteellisimmistakin olosuhteista on ajanmyötä muovautunut minulle juuri ne otollisimmat, mutta tyydyn mainitsemaan niistä muutamia.
Perhesuhteet. Ihmissuhteet. Terveys. Työ. Talous ja itseensä sekä elämään suhtautuminen. Näissä ja lähestulkoon kaikessa muussakin asioissa olen kerta toisensa jälkeen saanut kovien kipujen kautta konkreettisesti kokea sen että läheskään aina se mitä itse asioissa haluan, ei ole lähelläkään sitä mikä itselleni parhaaksi lopulta on. Mistä sitten tässä hetkessä tämän tiedän. Siitä että poikkeuksetta kaikki asiat ovat menneet lähestulkoon paradoksaalisesti toisinpäin, kuin mitä alunperin asioissa ajattelin.
Lopuksi totean onnellisena taas kerran käyneen toteen lauseen: "Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." Nimittäin joskus viitisen vuotta sitten elin tilanteessa jossa pelkäsin mitä erilaisimpia asioita. Yhtenä lukemattoman monista matkustamista. Tiettyjen kipujeni kohtaamisten kautta, voin tähän hetkeen kirjailla onnellisena varanneeni itselle ja vaimolleni helmikuun alkuun ensimmäisen etelänmatkan. Meistä kumpikaan kun vielä tähän hetkeen ei ole Haaparantaa pidemmällä käynyt. Voitte vain kuvitella miltä kaikki tämä minusta tuntuu, kun tuolloin helmikuussa tulee täyteen vuosi yhtäjaksoista työntekoa. Kymmenen vuotta yhtäjaksoista raittiutta ja kaiken kruununa minulla tuota kaikkea on rinnallani jakamassa ihminen jota ilman en tätä kaikkea olisi koskaan kyennyt saavuttamaan. Sen vuoksi ja juuri siksikin totean tähän lopuksi: Tulkoon tuulta tai tuiskua, elämä on kaikesta huolimatta ihanata!
Se mihin tieni tänään johtaa, on ennalta suunniteltu.
Luottamus. Mitä se tänään minulle merkitsee?
Ihminen joka on kasvanut kiinni erinäisiin pelkoihin, on kykenemätön luottamaan. Omalla kohdallani nuo pelot toimivat toisaalta oppaana luottamukseen, niin nurinkuriselta kuin se äkkiseltään vaikuttaakin.
Voi luoja että minä olen elämässäni nyt miettien pelännyt. Yhä edelleen hetkittäin tunnistan itsessäni tuon liiankin tutun matkakumppanin. Joskin niin, että tässä hetkessä havahdun siihen tietoisuuteen, että se kumpuaa siitä että olen taas kerran vääränlaista ylpeyttäni harhautunut kuvittelemaan olevani oman elämäni mestari. Asia josta olen kärsinyt lähinnä siitä syystä, että aikoinaan kasvoin siihen käsitykseen, ettei kehenkään voi luottaa, saati että itse olisin tuon hyvän arvoinen.
Nyt viimeisten parin päivän periodilla olen taas saanut palata perusasioiden äärelle. Siihen ymmärrykseen, ettei elämää ole tarkoitettu hallittavaksi, vaan elettäväksi kaikkine hetkittäin kivuliaisine kokemuksineen. Kun kohtaan kivun, pakenematta, se on kuin portti vapauteen kaikesta väärästä hallinnan harhasta.
Minulle tie luottamukseen on ollut pitkä ja kivinen. Mutta juuri nyt miettien sellainen, jota ilman en juuri nyt voisi kuvitellakaan kirjoittavani luottamuksesta.
Kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni siinä määrin pelon vallassa, että aluksi tuo pelko peitti alleen kaiken hyvän, mitä elämä olikaan minulle varannut. Vasta kun pelko kävi sietämättömäksi, tulin halukkaaksi kohtaamaan sen, pakenematta. Tuolla matkallani olen saanut pala palalta rakentaan omanlaistani luottamusta itseeni, toisiin ihmisiin ja sen kautta elämään itseensä.
Pahimmillaan pelot totaalisesti lamauttivat minut. Tehden minut täysin toimintakyvyttömäksi. Kun sitten aloin kohdata noita pelkoja, ilman mitään turrutteita, tulin todenneeksi kauhuissani seuraavan asian: En ikinä tulisi selviämään tästä yksin. Luojan kiitos, minun ei tarvinnutkaan. Ainoa mitä minun tuli yksinäni tehdä, oli päätös ponnistella kaikin voimin oppiakseni luottamaan.
Muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Onneksi ei, sillä vaikkakin muutos otti aikansa, yhä edelleenkin siis hetkittäin vanha, tuttu omavoimaisuus ja sen mukanaan tuoma taistelu ottaa valtaa, vaikka tiedostankin sen olevan samankaltaista harhaa, kuin kaikki muukin hallinnan tunne elämässäni. Tietyt väärät mallit on vain meissä jokseenkin syvällä. Ilman toistoja, mistään asiasta ei tule automaatiota.
Sen olen tällä matkallani saanut elää todeksi, että kyetessäni luopumaan tuosta hallinnasta, aina sen mukaan kuinka paljon osaan luovuttaa sitä pois, samassa suhteessa elämäni helpottuu. Kun taas alan tarrata tuohon hallintaan, hengittäminen käy vaivalloiseksi ja lopulta on kuin vetelisin viimeisiäni. Yleensä viimeistään tuolloin herään toteamaan tilanteen. Luovuttaen. Joskus se tulee helpommin, joskus vasta siinä tilanteessa kun olen jo polvillani.
Tuo polvilleen tippuminen on minulle tuttua. Olen siinäkin tehnyt toistoja jo enemmän kuin tarpeeksi. Silti, yhä edelleen se nostaa minussa tuttua häpeää tilastani. Tilasta joka sinällään tulisi olla ihmiselle varsin luonnollinen. Eihän mikään muu ole inhimillisempää, kuin luovuttaminen sen edessä, etten osaa edelleenkään elää siten etten kuvittelisi kykeneväni käsikirjoittamaan elämääni itse. Tuosta vaan yleisimmillään seuraa se, että alan suorittaa elämää, räätälöiden sitä oman mieleni mukaiseksi. Vaikka elämä on vuosikymmenten aikana osoittanut varsin karulla tavoin mitä siitä seuraa. Toisaalta elämä on osoittanut minulle myös kaiken sen kauneuden mitä luovuttaminen parhaimmillaan tuo tullessaan. Ei nimittäin ole olemassa ihanampaa tilaa elää, kuin levollinen luottamus. Tuossa tilassa sijaitsee pysähtyminen ja lepo. Levosta käsin tehdessäni asioista tulee varsin helppoja ja siinä samalla ymmärrän myös sen, että juuri ne pienet asiat elämässäni ovat niitä tärkeimpiä. Asioita joita tekemällä, voin levollisesti luottaa siihen, että oma osuuteni on aina kyllin hyvä. Lopputuloksen ollessa minulle aina ja joka tilanteessa parasta mitä on. Huolimatta siitä etten läheskään aina vajavaisella järjelläni tuota pystyisikään käsittämään.
Jos nyt mietit että miten tuon luottamuksen saisi itselleen, kehoitan sinua alkamaan etsiä sitä. Sillä jo raamatussa todetaan seuraavaa: "Etsivä löytää. Anova saa ja jokaiselle joka kolkuttaa, avataan."
Menestyminen elämässä. Asia jota olen tavoitellut lähestulkoon kaikin keinoin elämässä, silti sitä juuri koskaan aikaisemmin kokematta saavuttaneeni.
Jotenkin nyt miettien, kasvoin nuoruudessani ajatukseen etten olisi mitään, ellen saavuttaisi elämässä vähintäänkin jotakin Nobel-palkintoon johtavaa suoritusta. Ajatusmalli josta nyt miettien hyvin pitkälti juontavat myös elämässäni pitkään vallalla olleet erinäiset riippuvuudet.
Kohtuuttomat vaatimukset itseni ja sen myötä myös muiden suhteen ajoivat minut jo hyvin nuorena henkisesti loppuun. Riippuvuudet olivat jossain kohtaa keino uskoa edes hetkellisesti noihin täysin utopistisiin unelmiini, joilla lopulta ei tainnut olla hitustakaan realistisia toteutumisen mahdollisuuksia. Tai ehkä joissain kohden olisikin ollut, sikäli jos maltillisesti olisin vain lähtenyt kulkemaan niiden toteuttamista kohden, enkä vain mahdollisimman helpolla ja mahdollisimman äkkiä olisi pyrkinyt väkisin runnomaan asioita paikoilleen. Väkisin kun harvoin mikään asia kohdallani asettuu paikoilleen ja hyvin pitkälti tästä johtuen väsyin jatkuviin vääntöihin ja niistä nousseisiin pettymyksiin.
Mistä sitten kumpuaa kohdallani tuo armoton vaatimustaso suhteessa itseensä? Hyvin pitkälti johtuen siitä että koin aina ja lähestulkoon joka tilanteessa olevani riittämätön, teinpä sitten mitä tahansa. Tuon armottoman riittämättömyyden tunteen ajamana yritin sitten kaikessa ja kokoajan yli omien inhimillisten voimavarojeni, päätyen lopulta tuskaisena toteamaan, että sama kun heittää kaikki persiilleen, kun kuitenkaan mistään mitä yritin, ei lopulta tullut mitään.
Omalla kohdallani nyt miettien, riippuvuudet ovat olleet vain signaali pahasta olostani. Kun sitten itse riippuvuudet tulivat elämässäni sellaisiksi, että niistä aiheutui lopulta pahempi olo mikä sisälläni oli, tulin halukkaaksi opettelemaan niistä pois. Tuolla matkallani olen sitten paneutunut, hetkittäin liki pakonomaisesti kaiken taustalla olleisiin tapahtumiin ja tunteisiin, löytäen pikkuhiljaa sen satutetun pikkupojan joka sisimmässäni olen. Tuo herkkä, pieni suuri mies koki aikanaan niin suunnatonta kipua suhteessa toisiin ihmisiin, että siitä nousseesta uhmasta johtuen ajoi itsensä liki ennenaikaiseen hautaan, yrittäessään todistella maailmalle olevansa jotakin.
Luojan kiitos, elämä pysäytti minut. Kuin näyttäääkseen, ettei sillä mitä ihmiset minusta ajattelivat, ollut mitään merkitystä suhteessa siihen mitä itse itsestäni ajattelin. Pala palalta rakentaessani minuuttani uusiksi, opin hyväksymään itseäni tällaisenaan. Kunnes ihan viimeaikoina olen tullut todenneeksi löytäneeni ihmellisen lempeyden itseäni kohtaan. Lempeyden, jossa piillee armollinen hyväksyminen sen suhteen, ettei minun enää pakonomaisesti tarvitse yrittää olla jotakin suurta. Pieni on kaunista, sanotaan. Omalla kohdallani tässä hetkessä allekirjoitan tuon lausahduksen enemmän kuin mielelläni. Olenhan nyt oppinut itselleni taas yhden tärkeimmistä asioista elämässäni. Ei se mitä suurta saan elämässä aikaiseksi, ole lopulta tärkeätä. Tärkeämmäksi sensijaan muodostuu kaikki se jokapäiväinen pieni tekeminen mitä kunakin päivänä saan tehdä. Noista pienistä asioista lopulta rakentuu yksi suuri kokonaisuus, jota sitten kiikkustuolissa voin omana elämänäni muistella.
Siinä ehkä kiteytettynä se, mitä menestyminen minulle tänään merkitsee. Itsensä arvostamista. Hyväksymistä sekä näistä edellisistä kumpuavaa tahtotilaa tehdä pieniä hyviä asioita päivittäin. Kun itse voin hyvin, myös lähelläni elävät ihmiset voivat hyvin.
Kuten tuossa ylläolevassa videossani ääneen pohdin, tänään minun ei enää tarvitse pakonomaisesti tavoitella maallista mammonaa, saati suurta pankkitiliä. Koen nimittäin juuri tässä hetkessä jo menestyneeni elämässä siinä määrin, ettei sitä millään rahalla, saati mammonalla kyetä mittaamaan. Tästä tullaankin siihen lopputoteamukseeni, ettei mikään maailman raha, saati tavara ole sellaista, jonka suostuisin vaihtamaan tähän tutkimusmatkallani löytämääni sisäiseen rauhaan. Toisaalta jos vaakakuppiin laitettaisiin kaikki se maallinen, mitä elämäni aikana olen onnistunut haalimaan ja toisessa vaakakupissa olisi tämä vallalla oleva sisäinen tilani, olisin samassa silmänräpäyksessä valmis luopumaan kaikesta mitä omistan, kunhan saan pitää tämä ajattelu- ja elämäntavan. Tiedän nimittäin sen, että mikäli menettäisin kaiken omistamani, olisi vain ajankysymys, kun saisin tilalle kaiken sen mitä elämässäni tarvitsen.
Tästä päästään siihen kysymykseen, jota pitkään omalla kohdallani olen pohdiskellut, löytääkseni tämänhetkisen ajatusmallini. Nimittäin se, mikä on se motiivi kaiken tekemiseni taustalla? Onko se itsekkyys? Oman edun tavoittelu? Riittämättömyys? Vai kenties vain pelko siitä että ilman tiettyjä tavaroita tai asioita elämästäni puuttuisi jotakin. Kaikkien noiden negatiivisten tunteiden ajamana tavoittelin aikoinaan aina vain enemmän kaikkea. Silti lähes koskaan hetkeä pidempään kokematta kiitollisuutta kaikesta siitä mitä olin jo saanut. Ehkä tässä kaikessa päättömässä säntäilyssäni vuosien ja taas vuosien saatossa olikin tarkoituksensa. Se että lopulta toteaisin etten koskaan tule saavuttamaan sitä, mitä ilman en kuvittele osaavani elää. Kunnes lopulta monta kertaa henkisesti ja fyysisesti hajotettuna tulin tähän hetkeen, toteamaan sen että olen jo saavuttanut kaiken tarvitsemani. Loppu on vain niitä pieniä tekoja. Keskittymistä olennaiseen. Elämään, kiitollisuudesta käsin.
Niin kauan kuin elin ulkoistaen vastuun elämästäni jollekin toiselle, minun ei tarvinnut kohdata omien valintojeni seurauksia. Olinhan olosuhteiden uhri. Elämässäni kaltoin kohdeltu.
Tuolla ajatuksella olin saattaa itseni ennenaikaiseen hautaan. Ymmärtämättä että ihan aikuisten oikeasti voisin vaikuttaa siihen millätavoin elämä eteeni tänään avautuu.
Nyt miettien, tätä hetkeä eläessäni, en haluaisi mistään rahasummasta vaihtaa elämääni tuohon totaaliseen vastuunpakoiluun, niin kertakaikkisen raskasta se itselleni, läheisistä puhumattakaan se oli.
Mikä sitten oli se muutoksen aikaansaanut asia? Valehtelematta, en tiedä. Isän kuolema. Lasten huostaanoton uhka. Kyllästyminen vastuuttomuuteen. Tai kenties kaikki nämä yhdessä.
Silti nyt mietittynä yksi käänteentekevä asia oli myös se että oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni minut kunnolla mahdollistamisen sijasta pysäytettiin pohtimaan tekojeni seurauksia. Kaikesta tästä johtuen havahduin. Luojan kiitos havahduin, sillä ilman tuota havahtumista, olisin kuollut. Saamatta kokea kaikkea sitä hyvää mitä elämä sittemmin on tarjoillut.
On se tarjoillut myös sitä varjoisampaakin kadunpuolta, mutta havahtuessani ymmärsin, että kaikki tuo mitä aikaisemmin pidin vain minulle kiusalla tarjoiltuna taakkana, on tämän päivän ajatuksissani osa elämää ja sen tarjoamaa mahdollisuutta ihmisenä kasvamiseen.
Nyt kun mietin aikaa jolloin pakoilin kaikkea vastuuta, verraten sitä tämän hetken vastuunottamiseen elämässäni, totean ykskantaan sen että tarjoileepa elämä tänään mitä tahansa, ei se siltikään tämän päivän ajatusmallilla mietittynä yllä lähellekään sitä rääkkiä mitä totaalinen vastuunpakoilu aikanaan elämässäni merkitsi. Sen vuoksi ja juuri siitä syystä, enemmän kuin mielelläni tämän päivän matkan verran omaa vastuutani tänäänkin kannan. Parasta kaikessa, enää sitä ei pitkään pitkään aikaan ole tarvinnut kantaa yksin.
P.s Kirja kirjoittaa itse itseään hitaasti mutta sitäkin varmemmin hetki hetkeltä luettavampaan muotoonsa.
Elämä näyttäytyy juuri niin kauniina, kuin millaisella mielentilalla sitä tarkastelen.
Ylläoleva kuva on Peurunkajärven rannalta, paikasta jossa monesti työpäivän päätteeksi käyn päätäni selventäen mietiskelemässä.
Loputtoman monesti olen elämässäni todennut sen, että itsensä arvostamisen kautta löytyy itsensä kunnioittaminen ja sen myötä kunnioitus myös toista ihmistä kohtaan.
Miksi sitten kerta toisensa jälkeen palaan omavoimaiseen taisteluun? Ehkä se kuvastanee tätä kokonaisuutta jota elämäksi kutsutaan. Matka jonka tarkoitus tänään on minulle toimia kuin alustana josta kasvaa.
Ihmiselle joka on jo varhaisessa lapsuudessaan kasvanut käsitykseen, ettei ole minkään arvoinen, itsensä arvostamisen opettelu on työn ja tuskan takana. Jo pidemmän aikaa olen saanut tuota asiaa kohdallani tietoisesti opetella. Yhä enenemässä määrin ymmärtäen olevani tasan yhtä arvokas, kuin kuka tahansa toinenkin ihminen tai elävä olento. Eikä tätä arvokkuutta mitata rahassa, materiassa, saati työkentillä tahi harrastuksissa saavutetuilla asioilla. Tuo arvo on meissä jokaisessa syntyjään sisällä.
Silti, kerta toisensa jälkeen, elämä tarjoilee tilanteita joissa voin tuota itseni arvostusta mitata. Tässä mittarissa mitta-asteikkona toimivat toiset ihmiset ja heidän suhtautumisensa minuun. Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että sikäli jos joku ihminen ei syystä tahi toisesta tykkää minusta, olisin automaattisesti jotenkin huononpi arvoinen. Päinvastoin.
Itselleni tuo ajatusmalli kasvoi aikanaan juuri tuollaisenaan mittamaan arvostustani suhteessa itseeni. Tein vuosien ja vuosien ajan niska limassa työtä, että tulisin jokaisen ihmisen taholta hyväksytyksi. Toisin silti kävi. Lähinnä siitä yksinkertaisesta syystä, että vaikka kaikkien kanssa tulinkin toimeen, tuo hyväksyntä pahimmillaan vaati itseltäni niin paljon suoritteita tai mielipiteeni muuntelua, että jossain syvällä sisimmässäni koin olevani yhä täysin arvoton. Tottahan se olikin. Ei minun arvoni ole sidoksissa siihen, kuinka moni minusta tykkää tai on tykkäämättä.
Melkoinen määrä kipua piti kohdata, jotta opin ymmärtämään sen että tärkeintä kaikessa on se että itse tiedostan sisimmässäni milloin olen aidoimmillani, oma itseni. Sen jälkeen, niin hassua kuin se onkin, toisten ihmisten mielipide minusta menettää likipitäen kokonaan merkityksensä. Miksi? Sen vuoksi, koska tiedostaessani ohjautuvani syvältä sisimmästäni, ollen ihmisten kanssa operoidessani aidoimmillani, koen olevani juuri se ihminen joka minun tässä hetkessä tulee olla. Kohtelias, ystävällinen, kärsivällinen, ymmärtäväinen ja aito, rehellinen, oma itseni. Sen myötä tarve päteä poistuu.
Silti yhä, tasaisin väliajoin havahdun huomaamaan sen, että matka itseni arvostamisessa on yhä kesken. Tuskin koskaan täysin valmiiksi tulenkaan, mutta tänään jo tuo arvostaminen on siinä kuosissa, että kykenen kunnioittamaan itseäni ja sen myötä muita. Eläen hetken ja päivän kerrallaan siten ettei minun enää tarvitse piiloutua minkään valheellisen roolin tai selviytymisstrategian alle, vaan voin kohdata toiset ihmiset omana aitona itsenäni.
Se miksi yhä edelleen havahdun keskeneräisyyttäni pohtimaan, johtuu vain siitä yksinkertaisesta syystä, että väkisinkin saan hetkittäin ihmisiltä palautetta, etten ole toiminut, saati sanonut asioita siten kuten kyseinen ihminen olisi minun toivonut toimivan tai sanovan. Varsinkin tämä tässä hetkessä arjessani vahvasti vaikuttava päihdetyö ja sen kenttä on oiva paikka testata omaa itsensä arvostamista. Tasaisin väliajoin saan nimittäin ihmisiltä ns. "Rakentavaa kritiikkiä" työskentelystäni. Yleisimmillään tämä tapahtuu siinä hetkessä kun alan päästä liian lähelle ihmisen kipupisteitä. Siis niitä kohtia, joita kyseinen ihminen tiedostamattaan esimerkiksi päihteillä pakenee. Jos ihminen ei vielä tässä hetkessä ole valmis noita pisteitä kohtaamaan, minusta tulee samassa hetkessä pelottava, vaativa, ilkeä, vittumainen ja painostava ihminen. Huvittavan kohdallani tästä kokonaisuudesta tekee se, että tiedostan toimivani aivan samalla tavoin jokaisen kohtaamani ihmisen kanssa ja he jotka ovat noita kipupisteitään valmiit kohtaamaan, kuvaavat työskentelyäni rauhalliseksi, ymmärtäväiseksi, tsemppaavaksi, ammattimaiseksi ja pahimmillaankin oikealla tavalla haastavaksi.
Tästä päästääkin siihen kohtaan, jossa itseltäni kysytään sitä, mitä itsessäni tiedostan. Jos en tiedostaisi tarpeeksi, olisin yhä se sama heittopussi, joka esimerkiksi lapsuudessani sekä nuoruudessani olin. Heittopussi, jonka ihmisarvo rakentui puhtaasti toisten ihmisten palautteen varaan. Toisaalta tänään ymmärrän sen että mikäli yhä olisin se täysin ulkoaohjautuva ihminen, en tätä työtä jaksaisi viikkoa kauempaa tehdä, niin kuluttavaksi se lopulta kävisi.
Tänään sen sijasta kohtaan jokaisen ihmisen samalla tavoin avoimen ennakkoluulottomasti, yhtään toisen ylä- tai alapuolelle asettumasta. Keskittyen pelkästään kuuntelemaan tuota ihmistä ja sen jälkeen kertomaan sen mikä minun kokemukseni valossa, hänen tilanteessaan vaatii mielestäni korjausta. Tässä kohden omasta elämästäni kaikkine kommelluksineen on suunnattoman paljon hyötyä. Aivan samoin kuin matkastani minuuteeni. Tuon matkan kautta olen nimittäin saanut niin paljon eväitä reppuuni, etten aivan heti mene hiljaiseksi, olipa kyseessä olevan ihmisen elämässä meneillään mitä tahansa.
Mutta kaiken toiminnan kulminaatiopiste kohdallani on tietoisuus omasta arvostani. Arvostuksestani. Sillä ilman sitä hautautuisin toisten ihmisten ongelmien alle. Uupuen jo hyvin pian erinäisten ongelmien alle.
Tähän sisäiseen ääneeni luottaen taas huomen aamulle voin luottavaisin mielin suunnata kulkuni kohti tulevan viikon tuomia haasteita sekä mahdollisuuksia. Luottaen myös siihen, että nekin ihmiset jotka vielä tässä hetkessä lähestymiseni kokevat uhkaavana, päällekäyvänä, saavat tuosta hetkestä jos ei muuta niin sen tähän hetkeen tarvitsemansa sysäyksen miettiä elämäänsä kokonaisuudessaan uudessa valossa. Minä en silti muuta heidän elämäänsä, saati ota siitä vastuuta. Jokainen kun halutessaan itse muuttaa elämänsä. Sikäli kun on valmis tuon muutoksen vaatiman vastuun elämästään ottamaan.
Monena iltana työpäivän jälkeen olen istunut hiljaisuudessa Peurunkajärven rannalla miettien elämää ja sen ihmisiä. Hetkittäin kokien todella suurta väsymystä, ymmärtäen sen olevan totaalista voimattomuutta suhteessa ihmisten pahaan oloon.
En voi sille mitään että toivoisin ihmisten ymmärtävän sen että vaikka tässä hetkessä kaikki näyttäisi kuinka synkältä, elämä voi yllättää positiivisella tavalla kun alan uskoa siihen. Mutta niin kauan kun koen etten voi elämässäni tehdä mitään asioidentilan muuttamiseksi, sama synkkyys vain jatkuu yhä syvempänä.
Olen tässä kaikessa miettinyt omaa osuuttani asioissa. En voi muuttaa toista ihmistä, saati hänen elämäänsä. Ainoa mitä asioissa voin, on pyrkiä kertomaan pitkälti omien kokemuksieni kautta sen ettei elämän tarvitse olla jatkuvaa piinaavaa taistelua.
Omalla kohdallani kaikki hyvä sai alkunsa siitä tosiasiasta että kohtasin oman voimattomuuteni suhteessa päihteisiin. Aivan samoin tässä hetkessä, hyvä elämässäni ottaa ohjat, kun totean olevani voimaton toisten ihmisten elämän ongelmissa. Jokaisella meillä on vapaus valita ja tuon valinnan myötä vastuu.
Ymmärrän tässä hetkessä kohdallani sen että mikäli alan elää oman itsekeskeisen egoni ohjaamana, alan samantien käsikirjoittaa omaa sekä toisten elämää hyvin pian väsähtäen totaalisesti. Onneksi tänään ymmärrän tuon väsymyksen alkulähteen ja sen myötä kykenen hellittämään ennenkuin tuo väsymys syvenee uupumuseksi. Uupumus elämässä kun juontuu siihen tosiasiaan että ihminen kuin pakonomaisesti yrittää hallita elämäänsä. Kokonaisuutta, joka kerta toisensa jälkeen osoittaa hallitsemattomuutensa.
Ratkaisu on olemassa ja Luojan kiitos erinäisten kipujen kautta olen oppimassa siihen etten enää aja itseäni umpikujaan, jossa ainoa vaihtoehto on hellittäminen. Tänään tuon umpikujan sijasta osaan hellittää jo aikaisemmin. Ymmärtäen tuon väsymyksen nousevan siitä etten enää elä kuten minun tulisi elää, vaan sen sijasta yritän elää kuten itse haluan.
Tehdessäni työtä erinäisistä päihdeongelmista kärsivien ihmisten parissa, tärkein asia joka minun tulee muistaa on se, etten minä saati egoni päätä sitä kuka raitistuu ja kuka ei. Tämä ei tietenkään poista sitä tosiasiaa ettenkö silti voi omaa osuuttani asioissa tehdä, mutta vastuun ottaminen toisen ihmisen elämästä ei ole osa sitä. Jos joku tietoisesti haluaa itsensä tuhota päihteillä, ei päätös ole todellakaan minun, saati vastuu sen seurauksista.
Tänäänkin kohdallani riittää se että tiedostan itsessäni olevan itsekeskeisen egon, joka kuin varkain yrittää vallata alaa, alkaen räätälöidä omaa sekä muiden elämää, aiheuttaen vain jatkuvia ongelmia. Egon sijasta kun annan sieluni ohjata tekemisiäni, elämä soljuu eteenpäin juuri niin kuin on parhaaksi. Aivan samalla tavoin työskentelen ihmisten auttamiseksi, mutta itsekeskeisyyden sijasta motiivina on puhtaasti lähimmäisenrakkaus. Asia jonka kanssa työskennellessäni en väsy saati uuvu taakkani alle, vaan osaan oikealla tavalla luovuttaa siinä kohden jossa oma osuuteni on päättyvä.
Ihminen joka elää egonsa johdattelemana ajattelee kykenevänsä hallitsemaan elämää ja sen tapahtumia. Siis kokonaisuutta joka likipitäen varmasti tavalla tahi toisella tulee ennenpitkää osoittamaan tuon olevan harhaa. Mistä tiedän? Siitä että vuosia ja vuosikymmeniä toistin samoja tuhoisia toimintamalleja, kuin mielenvikaisena odottaen erilaista lopputulosta, kunnes lopulta kivun käydessä sietämättömäksi, tulin havahtuneeksi harhasta jonka vallassa todella kauan elin.
Ei siis ihme että yhä vieläkin egoni yrittää ottaa vallan, mutta onnekseni tänään sieluni pysäyttää tuon yrityksen alkuunsa. Kun egon sijasta elän sieluni ohjaamana, elämä on seikkailu, jossa niin itselleni kuin muillekin lopputulos on rakkaudella räätälöity.
Kuinka paljon hyvää ja kaunista ihmisen elämässä jääkään kokematta, kun takerrumme vääriin asioihin.
Taas vierähti viikko päihdetyön kentällä. Iltaisin istuskelin Peurunkajärven ranna rauhoittuen pohtimaan omaa elämääni. Todella pitkä matka on tullut kuljettua siitä kun koin eläväni kuin vankina omassa elämässäni. Ajattelin tuolloin nimittäin niin etten voisi millään tavoin vaikuttaa siihen millainen elämäni on. Olinhan kuin kasvanut kiinni siihen ajatukseen, että teinpä sitä taikka tätä lopputulos oli aina vain entistä kaoottisempi.
Tänään ymmärrän tuon kaiken vain olleen signaali siitä että olin totaalisen hukassa itseni sekä elämäni kanssa, vaikka yhä tuolloinkin vahvasti uskoin hallitsevani elämässäni kaiken. Pakkohan tuolloin oli, koska muu olisi merkinnyt sitä että minun olisi luovuttava tuosta läpi elämäni vallalla olevasta ajattelutavasta jossa yksin tuli kaikesta selvitä ja se jos mikä pelotti. Olisihan se merkinnyt sitä että minun olisi myönnettävä epäonnistuneeni elämässä ja samalla pyydettävä apua joltakulta toiselta ihmiseltä. Tästä noussut pelko oli pahimmillaan niin suuri, että sen kohtaamisen sijasta olin ennemmin valmis kuolemaan.
Elämä jostain syystä päätti toisin. Kun en nimittäin saanut itseäni tuhotuksi, minun oli pakko kohdata se tosiasia etten osannut elää, saati pärjännyt yksin.
Ihmiselle joka todella pitkään on elänyt erinäisten pelkojen alla, niiden alle masentuen, noiden pelkojen kohtaaminen ei todellakaan ollut helppoa. Nyt miettien, onneksi minun ei ole tarvinnut noita kohdata yksin, vaan suostuessani päästämään irti pakonomaisesta takertumisestani itseäni tuhoaviin asioihin, elämä todellakin tuli yli puolitiehen vastaan.
Askel askeleelta elämä helpottui. Jokaisen askeleen ollessa edellistä hieman helpompi askellettava. Lopulta hyvin pian aloin itse jo nauttia matkasta ja sen myötä itse irtipäästämisestäkin alkoi kasvaa osa elämää. Elämää, josta vankilan sijasta alkoi hitaasti rakentua vapaus.
Kohta 10 vuotta on tuota matkaa ajallisesti kertynyt ja kaikesta tuosta on kasvanut elämäntapa jossa pysytellessäni minulla ei tänään ole mitään hätää.
Tuon vaiherikkaan taipaleen myötä olen myös löytänyt kutsumukseni myös työelämässä. Pyrin oman elämänkokemukseni kautta osaltani auttamaan samankaltaisten ongelmien kanssa eläviä ihmisiä löytämään valonpilkahduksen pimeyteen. Saman valon, jonka opastamana itse olen saanut päivän kerrallaan matkaten kammeta itseni ylös totaalisesta pimeydestä kohti päivänvaloa.
Kaikki asiat tapahtuvat ajallaan. Niin uskon. Olen esimerkiksi ainakin yli 5 vuotta haaveillut kirjoittavani kirjan taipaleestani. Nyt tälle hetkeä vakuuttuen siitä että sen aika on tullut. Olen yrittänyt kyseistä projektia kasailla jo useamman kerran, kerta toisensa jälkeen todeten ettei sen aika vielä ollut. Nyt sain vahvan tuntuman siihen, että aika on tullut. Erinäisten asioiden tipahdellessa kohdilleen, aloitin nimittäin projektini, jossa esiripun on tarkoitus avautua ensivuoden helmikuussa. Samaan aikaan kun tulee kuluneeksi tasan 10 vuotta siitä kun suostuin päästämään irti.
Tuosta vuosikymmenen kestäneestä matkasta kun saan kasattua opuksen jossa läpikäyn tuon matkan eri vaiheet, samalla kertoillen omia oivalluksiani matkani varrelta, uskon että siitä tulee juuri sellainen kokonaisuus jollaista alunperinkin olen tästä kokonaisuudesta haaveillut tulevan. Ei kertomus minusta ja elämästäni. Vaan matka vankilasta vapauteen. Totaalisesta eristyneisyydestä yhteyteen itsensä ja sen myötä toisten ihmisten kanssa.
Päästämällä irti asiasta johon olen takertunut, löydän rauhan.
Ajattelin kirjoittaa asiasta joka on vasta viimeaikoina omassa elämässäni osoittautunut onnistuvan, nimittäin irtipäästäminen.
Luoja yksin tietää kuinka ankarasti olen elämässäni taistellut itseni sekä mitä erinäisimpien asioiden kanssa. Uskon vahvasti etten todellakaan ole tässä asiassa mitenkään ainutlaatuinen. Meillä ihmisillä on ihmeellinen taipumus vaikeuttaa omaa elämäämme sekä omaa oloamme takertumalla asioihin, joiden järjestymiseen ei lopulta vaadittaisi muuta kuin irtipäästäminen.
Miksi sitten itse olen tietentahtoen vaikeuttanut elämääni. Uskon tämän kohdallani kumpuavan pelosta. Kun pelkään jotakin, takerrun yhä tiukemmin mitä erilaisimpiin asioihin, ihmisiin, vääriin toiminta- ja ajatusmalleihin jne. jne.
Miksi sitten on niin äärettömän vaikeata hellittää, löysätä, antaa periksi ja päästää irti? Omalla kohdallani kaikki nivoutuu siihen ajatusharhaan, että minun tulisi itse selvitä elämästäni yksin. Tästä johtuen luottaminen johonkin on äärimmäisen vaikeata. Hetkittäin liki mahdottomuus.
Onnekseni elämä tietää mikä minulle on parhaaksi ja tästä johtuen se kerta toisensa jälkeen tarjoaa minulle mahdollisuuden opetella tuota luottamusta. Tänään ymmärrän jo sen että liika tieto on itselleni pahasta. Jossain kohden se on auttanut minua ymmärtämään itseäni sekä elämää, mutta aivan näiden perustavaa laatua olevien asioiden äärellä se on enemmän haitta kuin hyöty.
Otetaanpa vaikka esimerkiksi rakkaus. Jos kuvittelen tietäväni mitä tuo elintärkeä asia elämässäni merkitsee, olen jo kadottanut kosketukseni siihen. Rakkaus mielestäni on asia jota ei voi määritellä. Se pitää kokea, tuntea, vastaanottaa ja antaa eteenpäin.
Toinen hyvin samankaltainen asia on nöyryys. Elementti jonka varaan rakennettuna elämä on varsin tukevalla ja vakaalla perustalla, mutta mikäli alan omilla aivoillani määritellä tuota asiaa, lipuu se samantien sormieni välistä kuin vesi.
Tässä juuri mielestäni kulminoituu yksi elämäni tämän hetken tärkein oivallus. Ei näitä meille jokaiselle elintärkeitä asioita ole tarkoitus määritellä, vaan pelkästään kokea, elää ja hengittää elämässämme.
Lopuksi vielä toinen esimerkki irtipäästämisestä. Olipa tämän hetken ongelmasi mikä tahansa, ylipainon tai riippuvuuden, työn tai talouden tai minkätahansa elämääsi "haittaavan" osion saralla, suuri palvelus jonka itsellesi voit juuri nyt tehdä on päästää siitä irti. Sillä minä esimerkiksi olen usean vuoden ajan taistellut takertuen talousongelmiini, ymmärtämättä yhtään sitä että mitä enemmän taistellen takerrun, sitä vähemmän elämä voi minulle sitä itselleni parasta antaa. Vasta kun luovutan näennäisen hallintani asioista, elämä tulee yli puolitiehen vastaan, antaen sekä suuntaviivat että voimavarat, joiden avulla asiat asettuvat uomiinsa juuri siten kuin itselleni parhaaksi on.
Kokeile ja tulet yllättymään siitä kuinka loppuenlopuksi pienillä ponnisteluilla nuo elämääsi ongelmia tuoneet asiat avautuvatkaan. Minä itse olen oman onneni esteenä. Ei elämä, saati muut ihmiset. Kokeile, sillä ainoa mitä tulet menettäneeksi uskaltautuessasi kohtaamaan pelkosi ja luottamaan, on se armottoman tuntuinen piina jota takertuminen elämääsi on tuonut.
Elämässä, kuten yrittäjyydessäkin voi välillä ajautua karille. Silloin on hyvä tietää ettei ongelmista tarvitse selvitä yksin.
Kuten varmaan aikaisimmista kirjoituksistani on käynyt ilmi, olen vihdoinkin saanut elämässäni todella kauan kadoksissa olleen palasen paikoilleen. Nimittäin toimeentulon.
Ihmiselle joka suurimman osan elämästään on tehnyt tuttavuutta mitä erilaisten tahojen kanssa, yleisimmin istuen pöydän toisella puolen armotonta alemmuudentunnetta potien, kuin hattu kourassa pyydellen taloudellista apua, tämä käsillä oleva hetki tuntuu kerrassaan käsittämättömän hyvältä.
Pitkä matka on tullut kuljettua siitä ajasta, jolloin mitä erilaisimmat tuet olivat lähes ainoa tulonlähde jolla perheen elantoa varmisteltiin. Sen vuoksi voinenkin käsi sydämellä todeta, ettei sosiaalitoimen asiakkuus millään muotoa ole kadehdittava osa.
Kun yhtälöön vielä lisätään nippu orjuuttavia, tuhoavia riippuvuuksia, voidaan pitää pienoisena ihmeenä sitä että tätä kirjoitusta tässä kirjailen.
Suurin osa elämästäni sisältää pimeyttä, jota kovin harva sitä kokematon osaa edes kuvitella. Juuri siitä syystä heräsin tänään tunteeseen, että haluan osaltani tehdä jotain jolla edesauttaa toisia samassa tilanteessa tänäänkin eläviä löytämään edes pienen valonpilkahduksen elämäänsä. Minulle aikanaan nimittäin tuo hiekanjyvän kokoinen valopilkku aiheutti sen, että sain halun alkaa ponnistella osaltani sitä kohden, jotta saisin joskus nähdä enemmän valoa kuin tuota jatkuvaa pimeyttä.
Mutta asiaan. Raitistuttuani opiskelin 6v saadakseni itselleni ammatin jonka avulla saisin toimeentulon. Noh, sain kyllä ammatin, mutten toimeentuloa. IT-puoli kun oli juuri valmistumiseni kynnyksellä monin tavoin murroksessa, eikä kokematon nörtti ollut mitenkään kuuminta hottia tuolloin. Silti halusin tehdä jotakin muuta kuin nostaa tukia ja sen vuoksi pidinkin liki 1,5v vapaaehtoisena ATK-kursseja kuntani varttuneemmalle väestölle. Kurssit olivat menestys, mutta toimeentuloni yhä pohjautui erilaisille tukitoimille, enkä näinollen kokenut kuuluvani yhteiskuntaan sen täysivertaisena jäsenenä. Tiedän, vika oli omien korvieni välissä, mutta kiitos juuri tuon alemmuudentunteen, päätin kokeilla yrittäjyyttä.
Nyt miettien, tuohon hommaan ryhtyminen olisi vaatinut enemmän asioiden selvittelyä kuin suunnatonta tahtotilaa, sillä olisi vältytty kohdallani niin usein koetusta 'Pers edellä puuhun'-kiipeämisestä. Noh, kaikella tarkootuksensa. Paljon opin taas kerran.
Pitkä matka piti kulkea ennenkuin asiat aukesivat. Monta markkinointipuhetta tuli pidetyksi. Loputtomista yhteydenotoista puhumattakaan. Lopulta pitkällisten neuvotteluiden tuloksena sain erään suuren operaattorin kiinnostumaan yritykseni tarjoamista kurssituksista, joiden pääasiallinen kohderyhmä olisi siis juuri nämä varttuneemmat ihmiset.
Reissasin lukuisia kertoja suunnittelupalaveriin Helsinkiin ja kun olin aloitteleva yrittäjä, kaikki tämä tapahtui velkarahalla. Yrittäjyydessä on riskinsä. Kun sitten kaikki oli sovittu, salassapitosopimuksen allekirjoituksen myötä ajattelin taivaiden aukeavan. Toisin kävi. Yksi koemuotoinen kurssi, jonka jälkeen homma jäi odottamaan parempia aikoja. Lähes yhtä antoisaa kuin se 8 viikon rekryprosessi erääseen työpaikkaan, jossa pääsin kahden parhaan joukkoon, viimemetreillä vain kuullakseni kyseiseen positioon liittyvien projektien jäädyttämisestä ja sen myötä paikan täyttämisen tarpeettomuudesta.
Kun nyt näitä pohdin, huomaan vain vahvistuvani siinä ajatuksessa että tuo koulu oli tarpeen. Sain siinä nimittäin itselleni pari äärimmäisen kallisarvoista opetusta. Kärsivällisyys on todellakin hyve ja mikään ei ole niin epävarmaa kuin varma.
Seuraavaksi vaihdoin kohderyhmää. Olihan minulla repussa toinen valttikortti, nimittäin menneisyyteni. Aloin tarjota päihdepuolen palveluita. Töitä oli kuten pätkätyöläisellä konsanaan. Kuukausi siellä, toinen täällä ja kun perhettä pitäisi elättää, velkataakka kasvoi kasvamistaan. Eikä siinä, tein useamman arviointivirheen, sen autuaasti myönnän, mutta jälkiviisaus ei tässä hetkessä ihmeemmin auta. Vielä kun tähän yhtälöön lisätään pari sopimusta, jotka ensin allekirjoitettiin, vain kotvasen päästä peruen, ei ole ihme että tällä hetkellä olen melkoisen talousongelman keskellä. Melkoisen, mutten todellakaan kohtuuttoman, onhan minulla töitä. Asioilla on taipumus järjestyä ja niin todellakin uskon. Jos nimittäin en uskoisi, olisi aivan sama palata takaisin tukijonoon ja sen myötä keventää kohtuutonta vastuutaakkaa joka tällä hetkellä niskassani siihen verrattuna kulkua hidastaa. Viimeisin ja ehkä kokonaistilanteessa merkittävin kardinaalimunaus tapahtui viime syksynä. Minulla oli allekirjoitettuna ostopalvelusopimus firman kanssa, joka sittemmin meni nurin. Mutta tuossa hetkessä kaikki näytti vielä valoisalta. Ainoa mikä menoa haittasi oli jatkuvasti pyörivät kulut, joihin sitten erehdyin kerran ottamaan yhden pikalainan. Kohdallani lähes kaiken romuttava virhearvio. Tuosta nimittäin käynnistyi sellainen rumba, jonka pysäyttäminen oli lopulta lähes mahdoton. No kaikesta oppii, niin tästäkin. Olin nimittäin viime vuoden lopussa tilassa jollaista en ole sitten isäni itsemurhan kokenut. Talous koki lähes konkurssin, töiden loppuessa lyhyeen. Ensin meni luottotiedot, sitten lopetin firman ja totesin yhden 11v kestäneen velkahelvetin käynnistyneen uusiksi.
Elin 3kk työttömänä. Etsien kaikkeen kaaokseen rauhaa edes hetkeksi luonnosta. Pyrkien jollain solulla uskomaan asioiden järjestymiseen. Ette siis usko miltä tuntui saada sähköpostia jossa kysyttiin kiinnostusta alkaa tehdä päihdetyötä Keski-Suomessa. Sama paikka johon olin liki vuosi aikaisemmin lähettänyt esitettä, mutta josta ei juuri sen koommin ollut kuulunut mitään. Niin että kiinnostiko? No totta hitokseen kiinnosti!
Nyt olen siis reissannut puolisen vuotta arkipäivät pitämässä päihdepuolen avokuntoutusryhmää ja yksilöitä. Sopimus on ensikertaa pidempiaikainen. Vielä kun tuo yhteistyö poiki lisätuloja samalla suunnalla olevasta päihdeyksiköstä, niin ymmärtänette varmaan miltä tällaisesta entisestä, itsetuhoisesta sekakäyttäjästä tuntuu kun maanantai aamuna hyppää joko autonrattiin tai moottoripyörän selkään tietäen edessä olevan täysi viikko työtä, jota tänään pienestä sydämestä rakastaa. Puhumattakaan siitä että samainen ihminen vielä joitain vuosia sitten pelkäsi itseään, muita ihmisiä ja kaikenlaista matkustamista kuollakseen. Se on sitä markkinoimaani vapaudentunnetta parhaimmillaan.
Lopuksi haluan vielä jakaa tämän aamuisen pohdintani aloitteleviin yrittäjiin liittyen. Miksei voitaisi rakentaa sellaista kokonaisuutta, jossa tällä hetkellä työttömänä olevia ihmisiä tietoisesti opastettaisiin yrittäjyyteen. Kun sama energia mikä nyt keskitetään opiskeluun motivoimiseen, keskitettäisiin ihmisten tuuppimiseen yrittäjyyteen, niin voisi kotomaamme talous todellakin saada noususuhdanteen. Jos esimerkiksi ELY-keskuksen kautta järjestettäisiin polku, jonka kautta ihminen ensin löytäisi oman osaamisensa sekä vahvuutensa. Sen jälkeen käytäisiin läpi yrittäjyyden perusteet. Markkinoinnin salat. Kirjanpito ja muu byrokratia sekä ensimmäisen kriittisen 3v ajan ihmiselle maksettaisiin työttömyyskorvauksen sijasta yrittäjyysrahaa, niin uskon vahvasti siihen, että jo viiden vuoden päästä täällä olisi huomattavasti vähemmän työttömiä. Varsinkin jos tässä kokonaisuudessa hyödynnettäisiin meitä jo tiettyihin karikoihin purjehtineita merikarhuja, niin uusien kippareiden ei tieten tahtoen tarvitsisi enää samoihin matalikoihin itseään upottaa.
No-joo. Kaunis ajatus. Mutta toisaalta jos tällaista oikeasti alettaisiin kaavailla, niin enemmän kuin mielelläni omalla panoksellani olisin hetimmiten mukana.
Oma osuus. Sitä en tänäänkään asioissa aio unhoittaa. Sen muistaen voin nimittäin keskittyä tänään kotitöiden ohella perheeseeni, jotta taas huomenna työpäivän jälkeen Peurunkaan kurvatessani, minulla on porukka mitä kaivata.
"Usko siirtää vuoria". Tuo lause on kovin konkreettisella tavalla syöpynyt alitajuntaani viimeisen kymmenen vuoden periodilla. Olen nimittäin tuona ajanjaksona saanut läpikäydä elämäni tuskaisimmat, mutta samalla myös vapauttavimmat taipaleeni, löytääkseni tien vapauteen.
Aikalailla päivälleen kymmenen vuotta sitten elin elämäni pimeintä aikaa, vaikka juuri valoisinta vuodenaikaa vietettiinkin. Erilaiset riippuvuudet ja niiden orjuudessa eläminen olivat nimittäin sysänneet minut niin sysimustaan pimeyteen, etten tuolta koskaan enää uskonut nousevani. Toisin kuitenkin kävi. Miksi?
Yksi suurimmista muutoksista tuolloin tapahtui ajatusmaailmassani. Kun ihminen herää päivystyksen tarkkailuosastolla, todetakseen juuri edellisenä yönä ajaneensa autolla niin lujaa kuin sillä pääsi, moottoritien kaistojen väliseen pylvääseen päättääkseen päivänsä, on melkoinen ihme että hän ylipäänsä tuon rysäyksen jälkeen herää, saati ilman minkäänlaista näkyvää vauriota. "Juopon tuuria", totesi silloin eräs hoitohenkilökuntaan kuulunut ihminen. "Varjelus", totean minä tänään. Tuolloin en vielä ymmärtänyt tuosta yhtikäs mitään, vaan sen sijaan allekirjoitin tuon hoitsun lausahduksen 110 prosenttisesti. Mutta toisaalta juuri tuosta rysäyksestä sai alkunsa eräs vapauttavimmista matkoista mitä neljän vuosikymmenen aikana elämässäni olen saanut tallustella. Tuskainen, mutta vapauttava.
Aloin nimittäin tuosta hetkestä alkaen pohtia elämääni hieman eri tavalla. Silti vielä usea itsemurhayritys tuli kokea, ennen kuin isäni yrityksen sijasta onnistuessaan tuossa, sain konkreettisesti kokea miltä läheisestä tuntuu läpikäydä tuo karmaiseva kokemus, kaikkine kysymyksineen sekä itsesyytöksineen.
Tänään ymmärrän myös sen, että isäni poismeno oli se viimeinen niitti, jonka myötä tulin halukkaaksi tekemään mitä tahansa, ettei omien lapsieni tarvitse kokea sitä suunnatonta surua ja tuskaa, minkä itse isäni poismenon myötä jouduin läpikäymään. Kaikella tarkoituksensa, sanotaan ja voi poijaat että minä allekirjoitan myös tuon lauseen omien kokemuksieni kautta. Ilman näitä kaikkea, en olisi se ihminen joka tänään olen. Niin hassua kuin se on, olen kiitollinen kaikesta siitä kivusta jonka elämässäni olen läpikäynyt ja yhä käyn. Tuo kipu nimittäin riisuu minusta vain sitä suunnatonta väärää ylpeyttä, joka estää minua luottamasta toisiin ihmisiin ja elämään.
Muistan elävästi sen, kuinka raittiuteni alussa läpikävin elämäni suurimmat pelkotilat. Olinhan kaiken tuon sisälläni vellovan pelon tuupannut vuosia taka-alalle juurikin mitä erinäisimmin keinoin, mitä erilaisimpien riippuvuuksien avulla. Enää minulla ei ollut muuta keinoa kuin kohdata se ja ehkä kuvainnollisinta tuon pelon määrälle on se, että loputtoman monet kerrat löysin itseni lattialta polviltani, itkien pyytämässä apua. Rukoilin, uskomatta yhtikäs mihinkään. Luin raamattua, samalla järkeistäen sen olevan täysin järjetöntä. Luin, rukoilin, rukoilin ja luin silti. Ymmärtämättä yhtään mitä hittoa olin oikein tekemässä. Tänään ymmärrän. Opettelin uskomaan johonkin. Onneksi opettelin.
Tuosta uskomaan opettelusta kasvoin nimittäin elämääni yksi suurimmista voimavaroista, jonka varassa tänäänkin tiedän voivani elää elämää, luottaen siihen että kaikki on hyvin. Niin hassulta, tai lapselliselta kuin tämä kaikki saattaakin tuntua, niin juuri tämä usko johonkin on asia johon en koskaan uskonut oppivani, mutta jonka myötä olen saanut kasvaa vapaaksi kaikista niistä orjuuttavista kieroumista, joita elämäni on ollut pullollaan.
Aikaisemmin minä pelkäsin "uskovaisia". Ajattelin nimittäin niin että he tartuttaisivat minuun tuon saman hihhuliuden, jollaisina heidät tuolloin, armottomien ennakkoluulojeni alla eläessäni koin. Vähänpä tiesin elämästä tuolloin, saati ihmisistä tai itsestäni.
Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä, mutta jokainen askel on opettanut minulle jotakin. Tänään olen ainakin huomattavan paljon vähemmän ennakkoluuloinen, saati tuomitseva. Vaikkakaan minusta ei tullutkaan "hihhulia" jollaiseksi uskomaan oppiminen mielestäni tuolloin ihmisen tekisi. Pelkäsin myös uskoa sen vuoksi, että ajattelin sen automaattisesti merkitsevän sitä ettei enää sen jälkeen muuta tekisi kuin julistaisi Jumalan sanaa turuilla ja toreilla, saaden vain ihmisiltä paheksuvia katseita.
Ehkä moni minuakin tänään katselee paheksuvasti, vaikken juurikaan julista yhtikäs mitään. Pyrin sen sijaan elämään todeksi sitä rakkautta, minkä usko elämääni on tuonut. Vaikkein varsinaisesti hurahtanutkaan mihinkään. Ajattelin nimittäin niin, että ihminen parahtaen hurahtaa uskoon tai sitten ei ensikään ole uskossa.
Minä elän tänään uskossa. Olen elänyt jo useiden vuosien ajan, mutta hurahtamisen sijasta olen päivä päivältä enenemässä määrin kasvamassa siihen kiinni. Parasta tässä kasvussa on kohdallani se, että tuntiessani itseäni, tiedän että jos johonkin olisin hurahtanut, olisi se kohdallani kuihtunut yhtä nopeasti kuin kukoistikin, mutta hitaasti kasvaessa, muutoksista tulee kohdallani pysyviä.
No mitä tämä kaikki on elämääni sitten suonut? Elämän. Kaiken, enemmänkin. Ymmärryksen sekä kyvyn hyväksyä elämää, itseäni ja ihmisiä. Rakkauden, jollaista en edes tiennyt olevan. Vapauden kaikesta siitä suunnattomasta pelosta jonka alla vuosikymmeniä kipuilin. No mitä tämä kaikki on minulta "vaatinut"? Luopumista. Vain ja ainoastaan periksi antamista siitä, etten yksinäni selviä. Tuon luopumisen myötä myös yksinäisyys on poistunut elämästäni kokonaan. Olenhan nimittäin saanut opetella suvaitsevaisuutta, minkä myötä en enää koe tarvetta määritellä ihmisiä, vaan voin avoimin mielin aina tutustua uusiin ihmisiin ja sen myötä saada kokea taas yhä enemmän yhteenkuuluvuutta.
"Tavoitelkaa ensin Taivasten valtakuntaa, niin kaikki tämä teille annetaan." on lausahdus, jonka myös tänään allekirjoitan. Olen nimittäin saanut elämässä kaiken, mitä ikinä osasin unelmoida. Kaikki sisältää myös sen omasta itsekkäästä mielestäni ei niin mukavan, mutta juuri sen mitä milloinkin olen eniten tarvinnut vapautumiseeni oman mieleni vankilasta.
Jos joku tänään kysyy minulta mitä raittius kohdallani on, vastaan ykskantaan että vapautta. Sitä se nimittäin kaikkineen on. Vapautta olla. Vapautta elää. Vapautta uskoa. Vapautta rakastaa. Vapautta olla rakastettu.
