Blogi

…mut kangasta kyllä heruu - useampaankin hameeseen.

No mites on, alatko mulle siivoojaksi, ruoanlaittajaksi, pyykinpesijäksi, hierojaksi, kissanvessantyhjentäjäksi, elättäjäksi, autonkorjaajaksi, lumenluojaksi, remonttireiskaksi ja aviomieheksi? Pakettiin kuuluis karvoja tiputteleva kissa, pahalle haiseva hamsteri, kuristajakäärme, laiska ja vittumainen nainen kevytkenkäisellä luonteella, tosi ruosteinen auto, varreton lumilapio sekä täysin toimiva vohvelirauta! Ps. Hamekangasta valitessa otathan huomioon, että herkkä ihoni ei kestä keinokuituja, vain 100%:n puuvilla kelpaa!

Hitaasti kuluvaa työpäivää hengiltä ottaessani nitkutin sen valtimoita auki Jonas Gardell:n kirjalla ”Kummajainen astuu kehiin”. Jestas, mieshän on oikea sukulaissieluni mitä kyynisyyteen tulee: ”Lumikki on vitun huora. Tuhkimo antoi teloittaa rumat sisarensa ja äitipuolensa heti, kun sai siihen mahdollisuuden. Prinssi nussi nukkuvaa Ruususta. Susi söi Punahilkan, joka muuttui sudenpaskaksi.” Viittaan tähän: http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=22579 Plagioiko jätkä minua vai kuvittelenko vain?

– Anastasia Alaviiva
– Jorma Maanvaiva sieltä ja sieltä (loppu asiaankuuluvan epäselvästi mumisten, etten missään nimessä heti tajuaisi kyseessä olevan puhelinmyyjä)
– Niin?
– Onko teillä hetki aikaa, haluaisin keskustella kanssanne yrityksenne vakuutusasioista…
– Tuota, en minä ole yrittäjä…
– Yrityksenne vakuutusten kattavuutta on hyvä aika ajoin…
– Mutta kun minulla ei ole yritystä!
– Onko siis niin, ettei yrityksenne vakuutusasioiden ajan tasalle saattaminen…
– Ei, minä en ole yrittäjä…
– …ole tällä hetkellä ajankohtaista?
– …ENKÄ MYÖSKÄÄN VASTAA MINKÄÄN YRITYKSEN VAKUUTUSASIOISTA!
– Ai. *ymmärtää viimein*

Voiko pahempaa yhdistelmää muuten olla olemassakaan kuin puhelinmyyjä-vakuutusvirkailija? No ehkä hammaslääkäri, joka poraisi purukalustoa samalla, kun yrittäisi myydä tietosanakirjasarjaa. Huh! Siinä sitä sitten vaan nyökkäilisit suu täynnä rautaa peläten tyypin poraavan reiän kieleesi, jos et tilaa mitään.

Tai tatuoija-lehtimyyjä:
– Tässähän piti lukea Mari!
– Mutta Anna on nyt niin hyvässä tarjouksessa! Saat puoli vuotta ”ilmaiseksi”…

Tajusin juuri, etten taida olla enää ollenkaan herkästi pariutuvaa tyyppiä. Tai ainakaan helposti yhteenmuuttavaa tyyppiä. Ajatuksella leikkiminenkin nostaa kutisevia näppylöitä korvanlehtiin, vihloo syvälle poskionteloihin ja saa silmämunat kuivumaan kuoppiinsa.

Ei niinkään se, että joku ripottelisi likaisia sukkiaan pitkin asuntoa, sihtaisi ohi vessanpytyn (mikä siinä pyttyyn osumisessa muka voi olla niin vaikeaa?) tai tekisi kahvikupillaan ruskeita renkaita pitkin olohuoneen pöytää.

Ei se, että joku ryöstäisi koko täkin itselleen, työntäisi sen jalkojensa väliin ja kehtaisi vielä suuttua, kun vaatisin omaa osaani. Ei sekään, että joku kuorsaisi moottorisahan äänenvoimakkuudella jopa mahallaan nukkuessaan.

Eikä edes se, että pitäisi luovuttaa puolet erolla ansaitusta vaatekaappitilastani jollekin toiselle, huolia astiakaappeihin paripuolikuppeja ja tehdä suuria ja kipeitä sisustuskompromisseja.

Mutta sekoaisin, jos en voisi silloin tällöin viettää laiskaa sunnuntaita nukkuen vaikka ohi koko päivän tiukasti täkkiin kääriytyneenä, vaikka ulkona on niiiin ihana ilma, lintuset laulaa ja aurinko paistaa, titityy.

Pimahtaisin, jos koko ajan pitäisi taistella kaukosäätimen herruudesta ja katsoa urheiluruutua silloinkin kun toiselta kanavalta tulee…öh…mitä tahansa muuta paitsi Anna-Kaisa Hermunen.

Ja ennen kaikkea tulisin hulluksi, jos en voisi enää istua koneella hyvällä omallatunnolla vaikka tiskipöydällä on haarukka (…ja kuuden hengen ruokailuvälineet, puoliksi syöty sämpylä ja hyvin pahasti pohjaanpalanut kattila).

Nyt menen etsimään kortisonivoidetta, ottamaan höyryhengitystä ja riisumaan piilolinssit…tai jotain. Tiskaamaan en ainakaan.

Tie miehen sydämeen käy kuulemma vatsan kautta (eikä rintakehän läpi, kuten luulin). Eli tämä jos mikä on varsinainen herutuskuva!

Olisi varmaan viisainta jättää mainitsematta, että näitä pullanleipomiskohtauksia sattuu ehkä kaksi kertaa vuodessa…

Vaikka eroni surutyö on jo kaukana takanapäin, viimeiset itkut itketty ja räät niistetty jo aikoja sitten, kavahdan yhä vieläkin vastaantulevia vanhoja tuttuja. Sellaisia, jotka kenties eivät erosta vielä tiedä. Tai tietävät, ja haluavat juuri siksi sieraimet juoruntuoksusta väristen päästä esittämään sen maagisen kysymyksen: Miksi?

Minun on vaikea kestää sitä, että jokainen kaukainenkin naamatuttu, kerran hissiin yhtä aikaa sattunut entinen naapuri tai luokkakaveri ala-asteen neljänneltä, katsoo erosta kuullessaan voivansa ilman muuta tiedustella sen syytä. Sääli vain ettei siihen mitään helposti pureskeltavaa, sujuvasti nieltävää ja kepeästi sulavaa yksittäistä motiivia ole. Ja vaikka joku sellainen olisikin, niin tahtoisinkohan tosiaan kertoa jollekin, jonka nimeä en edes muista ja jonka kanssa kommunikointi on aiemmin ollut vain säätilaan liittyvää diipadaapaa, että joo, erottiin, kun ex-ukko pani kaikkea liikkuvaa… On vai hampaissa narskahtelevia, nielurisoihin takertuvia, vatsan pohjalle kipeänä möykkynä keräytyviä syitä ja seurauksia. Sellaisia joista puhutaan vain kaikkein lähimpien kanssa. Henkilökohtaisia.

Jossain vaiheessa leikittelin jo ajatuksella, että sanoisin vain iloisesti hymyillen: ”No, kun ex onkin homo!” Vain, jotta saisin kysyjän hämmentymään edes hetkeksi. Edes puoliksi niin paljon, kuin minä näistä tunkeilevista kysymyksistä yhä hämmennyn.

Vähän sama homma, kun neljässä kuukaudessa kuusi kiloa tahtomattani laihduttuani, kaikki, siis aivan kaikki, mukaan lukien naapurin rouvan siskon kaverin koiranulkoiluttajan tuuraaja, tulivat asiaa päivittelemään. ”Hyvänen aika sentään miten olet laihtunut! Syötkö sinä yhtään mitään? Onko sinulla lihaa muualla kuin kielessä! Ettei vain olisi anoreksiaa?!” Silloin teki monta kertaa mieli sanoa, että se johtuu tästä aivosyövästä joka minulla on. No, se ehkä olisi vähän liian rankkaa leikkiä, ja luultavasti päässäni joku tatti kostoksi kasvaakin, kun olen iljennyt moista edes leikilläni ajatella. Silti.

Voin vain kuvitella miltä lapsettomuudesta kärsivästä tuntuu, kun joku kurvaa nurkan takaa ostoskärryn renkaat ulvahtaen, hyökkää taputtelemaan mahaa ja kyselemään, että jokos sitä on perheenlisäystä tulossa vai oletko vain lihonut?

Tajusin juuri että karkauspäivähän on ihan pian käsillä. Tuo nurinkurisuuksien päivä, jolloin on oiva mahdollisuus hyödyntää vanhaa perinnettä naisten kosimisoikeudesta ja saada kasapäin hamekankaita lohdutukseksi kieltävästä vastauksesta.

Koska hamekankaan antaminen on jotenkin vähän vanhahtavaa (lue = en ole käsityöihminen), vinkattakoon kaikille mahdollisille uhrei…eh sulhasehdokkaille, että valmiiksi ommellut vaatekappaleetkin käyvät vallan mainiosti. Suhtaudun rukkasten saamiseen sen verran luottavaisena, että olen jo vähän kierrellyt vaatekauppoja ja katsellut mitä tarvitsisin... Myös lahjakortti käy oikein hyvin.

Jos rahanmenetys harmittaa, niin uskokaa pois, jopa satasen tai parin lahjakortti on pieni hinta siitä, ettei joudu naimisiin kanssani!

Jos minun elämäni olisi elokuva, sitä käytettäisiin taatusti nukutusmenetelmänä päiväkodeissa, unettomuudesta kärsivien hoitokeinona tai henkisen kidutuksen muotona kiinalaisen vesikidutuksen rinnalla. Huonokin elokuva herättää tunteita enemmän kuin tällainen; vanupuikkoakin tylsempi.

Elämäni on yksi tahaton farssi, näyttelijät korkeintaan keskinkertaisia, tarina ikävystyttävä ja rakennekin ihan perseestä. Draaman kaareni muistuttaa enemmänkin kuoppaa kuin vuorta. Ainoa mistä ei ole pulaa ovat typerät konfliktit.

Tahdon elämääni vauhdikkaamman juonen, peripeteiaa, värikkäämpiä roolihahmoja; korskeita sankareita ja salaperäisiä sivuhenkilöitä, voimakkaampia tunnelatauksia, lisää suspencea, nokkelampaa dialogia, kiihkeän romanttisia kohtauksia... Ja ennen kaikkea mielenkiintoisemman pääosanesittäjän!

Yritän vaientaa sisäisen pula-ajan mummoni ja siivota kaapeista kaiken turhan rojun pois. Kirpputoripöytä on jo varattuna, mutta tuo mummeli tarvitsee selvästi suukapulan! ”Sitä voi vielä joskus tarvita”, se kuiskuttaa korvaan, kun mietin laittaisinko kierrätykseen sen lahjaksi saadun, ihan väärän värisen maton, jota en ole käyttänyt ikinä. ”Saatat lihoa vielä”, se ilkkuu, kun pakkaan kaikki isoiksi käyneet farkkuni kirpputorilaatikkoon. ”Entä jos tulee paha päivä?” se huolestuneena kyselee, kun luovun ihan ehjästä, pois muodista menneestä takistani. ”Niitä voi käyttää vaikka siivotessa”, se piipittää minun viskatessani roskiin vanuneita t-paitojani. ”Ne voi lyhentää, kaventaa, niistä voi tehdä vaikka peflettejä!”, se inttää. Ihan kuin ei tietäisi, etten saa aikaiseksi ommeltua takaisin edes irronnutta nappia. ”Entä, jos saat vielä tyttären, jolle voisit ne antaa?” jne. jne. jne. Kaappien raivaaminen olisi paljon mukavampaa ihan ilman jatkuvaa sisäistä mutinaa.

Tämän täytyy olla periytyvää. Kun mummoni kuoli, löytyi hänen jäämistöstään mm. tiukalle kerälle rullattuja narunpätkiä, kauniisti laskostettuja hedelmäpusseja, vain kerran tai pari käytettyjä leivinpaperiarkkeja, satoja säästettyjä kumilenkkejä, vuosia vanhoja, jo haurastuneita… Mummo ei selvästikään ollut pistänyt yhtään vastaan.

Minä yritän olla vähän kovempi luu. Joistakin asioista en vain raski luopua vaikken niillä mitään enää teekään. Siitä melkein harson ohueksi kuluneesta froteepyyhkeestä, joka minulla oli jo lapsena. Siinä on mummoni käsin virkkaamat pitsit reunoissa, ja muistan miten sitä lämmitettiin saunan jälkeen kiukaan päällä, ettei pikkuista minua palelisi niin paljon viileässä pukuhuoneessa. Ihan ensimmäisistä rintsikoistani. Hellyttävää kokoa 70 AA, jolla oli selvästikin enemmän tekemistä murrosikäisen itsetuntoni kuin todellisen tuentarpeen kanssa. Ja niistä ihan sairaan ihanista kengistä, joilla ei voi ollenkaan kävellä, mutta jotka näyttävät niin makeilta. ”Jos vaikka valokuvissa joskus!” Äh, menkööt!

Amputoikaa tärykalvoni!

Maailma muuttuu, kieli laahaa jäljessä. Vai mitä muka on vessanpöntön vetäminen nykypäivänä? Ei niitä ole vedetty enää vuosiin. Nykypytyt painetaan! Eikä edellistäkään mallia varsinaisesti vedetty, sehän nostettiin. Edellinen oikeasti v-e-d-e-t-t-ä-v-ä pytty oli se, jossa roikkui naru, josta ihan tosiaan vetäistiin: http://picasaweb.google.com/jrekai/Birmingham20064/photo#5102428038763234162 Joku voisi nyt tietysti saivarrella, että kysehän on wc-istuimen huuhtelusta, eikä mistään vetämisestä, nykimisestä tai painamisesta, mutta kuka sellaista sanaa muka arkikielessä käyttää? En suostu enää vetämään pyttyä! Toisaalta, pytyn painaminen kuulostaa kyllä jotenkin härskiltä, kun sitä tarkemmin ajattelee…

Myös riitojen aiheet muuttuvat. Ennen pariskunnat kinasivat siitä, mistä kohtaa hammastahnatuubia oikeaoppisesti kuuluu puristaa. Sitten pakkausmateriaalit kehittyivät ja hammastahna sullottiin metalliseoksesta valmistetun, ärsyttävästi umpeen rutistuvan tuubin sijaan muotonsa palauttavaan muovituubiin, ja niin monia riivannut nipotuksenaihe oli yhtäkkiä tiessään. Kyllä nykyään sentään osataan riidellä oikeista asioista. Kuten siitä, saako puolison kännykkää tutkia, onko nettiseksi pettämistä ja kumminpäin wc-paperirullan kuuluu olla telineessä…