Blogi

Meressä on kuulemma paljon kaloja. Ei sitä kyllä äkkiseltään uskoisi, sillä minun haaviini tarttuu lähinnä vanhoja kumisaappaita, Alkon muovipusseja ja ruosteisia polkupyöränromuja. Syötissä vikaa varmaankin… Tai ehkä olen vain huono kalastamaan. Jos kala ihan kauheasti rimpuilee vastaan, ajattelen, että olkoon ja menköön, kun kerran niin paljon vapauttaan rakastaa. Toisaalta en oikein jaksa innostua siitäkään, jos kala fileoi itsensä ja hyppää pannulle paistumaan voipala evänriekaleensa välissä. Kun kalakeittoahan minä aioin. Tai uunikalaa. Tai mitä muuta tahansa, kuin liian helppoa saalista, joka kiirehtii asioiden edelle ennen kuin on edes sovittu mitä aiotaan kokata. Ja noiden kahden välinen ero on joskus kuin veteen piirretty viiva...(jees, kerrankin asiallinen paikka käyttää tuota tyhmän kliseistä vanhaa fraasia!) Harvoista kaloista jaksan innostua muutenkaan. Tykkään kyllä fisuista. En ole allerginen, ennakkoluuloinen tai mitään sellaista. Tuntuu vain, että minulle sopivat vonkaleet eivät liiku tai käy hyvin pyydykseen.

Kiviäkin varmaan kiinnostaa, mihin halloweenasuun sitten lopulta päädyin. Ei se mitään, kerron silti. Kiiltävän mustasta muovista valmistettu, punaisin nyörein ja metalliketjuin koristeltu rouhea noidanhattu, jonka velhovuoren hattukaupasta löysin, teki valinnasta lopulta helpon. Asussani yhdistyvät witch ja bitch tavalla, joka saa mahdolliset tulevat lastenlapseni häpeämään vielä vuosienkin päästä... Jos pyydätte nätisti, kamerassani ei ole noitasuodatinta peikkosuodattimen lisäksi, en tule järkiini (ei pelkoa) tai saa julmaa itsekritiikkikohtausta, on kuvaa luvassa bileiden jälkeen.

Luonteeni pentumaiset piirteet saavat minut melkein nolostuttavalla innolla paneutumaan noitamaisiin yksityiskohtiin. Olen mm. hankkinut muovisia hämähäkkejä, sammakoita ja käärmeitä, joiden ainoa tarkoitus on herättää baarimikossa hilpeyttä kaivellessani kassista lompakkoani maksaakseni taikajuomiani. Kanssaihmisten riemuksi minulla on myös kelluva silmämuna, jonka sujautan juomiini. Toivon, että humalatilani pysyy sen verran kohtuullisena, etten niele sitä. Tai no, ainakaan tukehdu siihen.

Yritin myös epätoivoisesti tehdä hopeakimalteisesta, lähinnä haltijattarelle soveltuvasta, taikasauvasta katu-uskottavampaa mallia, joka sopisi edes auttavasti itseään kunnioittavan noidan kätösiin. En missään nimessä haluasi vaikuttaa keijukaiselta soman pikku tähtisauvan kanssa (ikään kuin siitä nyt pelkoa olisi…) joten kustomoin mustalla teipillä itselleni pvc-taikasauvan. Valitettavasti tuunattu sauvani vain näyttää tasan siltä mikä onkin: teippiin kiedotulta lasten lelulta. Toivottavasti asiaa edes hiukan avittaa se, että minulla on myös loitsuja!

Tällä ois niin kuin tarkoitus napata joku pahaa-aavistamaton mies:

”Käytän loitsua,
ja miehen mielen,
sielun viattoman,
elävältä nielen!”

Ja tämä taas on känniääliöiden karkotukseen:

”Kiroan sinut,
loitsua väkevää päällesi syydän,
KATOA - pyydän!”

Sain kutsun halloweenbileisiin. Sellaisiin, joihin kuuluu ihan pukeutuakin. Siis illan teeman mukaan. Tietenkin. En minä yleensä harrasta alastomana biletystä. Sentään.

Ensimmäinen päähäni pälkähtänyt asukauheus oli vampyyrin kostyymi. Sellainen seksikäs, ei niin kuin tuo: http://www.slottsbio.com/Images/Nosferatu.jpg . Sikäli toimiva ratkaisu, että kaapistani löytyy lähestulkoon uskottavat elävän kuolleen asusteet ilman mittavia investointeja. Joten kävin ostamassa julman näköiset, kitillä kiinnitettävät kulmahampaat. Muuten hyvä, mutta lähempi käyttöohjeisiin perehtyminen aiheutti vakavan takaiskun. Kyseiset hampaat suussa ei nimittäin voi syödä eikä juoda ollenkaan. No en helkkarissa aio viettää halloweenia kuivin suin vain siksi, että näyttäisin hammasvammaiselta typerykseltä!

Uusi tilannearvio siis. Kurpitsana en olisi kovin katu-uskottava (vaikka irvistänkin yhtä rumasti). Noita-akaksi naamioituminen sen sijaan olisi simppeliä. Riittäisi, kun ottaisi luudan mukaan... Tai vielä helpompaa: jos pukeutuisin piruksi, en luonteeni ansiosta tarvitsisi välttämättä edes sarvia!

Muita ideoita?

Tämänkö nyt pitäisi olla sitä kovasti mainostettua villiä sinkkuelämää? Ja pah! Tämän viikon ehdoton kohokohta oli hammaslääkärintarkastus. Jihaa… Onneksi ensiviikollekin on hupia ja hauskuutta luvassa: kohdunkaulansyövän joukkoseulontatutkimus. (Ja tarkennus miehille: tuo oli silkkaa ironiaa; gynekologilla käynti on kiehtovaa vain pervojen fantasioissa.)

Kenen idea muuten on pakata salsakastike sinkkunaisenkestävään purkkiin? Jos muutenkin viettää perjantai-iltaa säälittävästi froteiseen aamutakkiin pukeutuneena kotisohvalla yksinään nyhjöttäen, olisi ihan kiva, ettei joutuisi kaiken lisäksi syömään vielä maissilastujaankin kuiviltaan…

Inhoan ripsivärin ostamista. Tai oikeastaan sen valitsemista. Hyvästä syystä. Kuten kaikki naiset (ja BB Timo) tietävät, valinnanvaraa on ihan liikaa. Ripsivärejä kun on saatavana pidentävinä, taivuttavina, tuuheuttavina, hellävaraisina, erottelevina, hoitavina ym. utopistisen herkullisen houkuttelevilla ominaisuuksilla varustettuna. Joku maailmankaikkeuden kirjoittamaton sääntö kuitenkin määrää, että kaikkia ihania ominaisuuksia ei voi sulloa samaan ripsiväriin. Pidentävä ripsiväri ei voi olla tuuheuttava, tuuheuttava taas ei erottele ripsiä jne. Joten nainen joutuu haluamattaan kestämättömän valintatilanteen eteen. Valitako pitkät, mutta harvat ripset? Tyytyäkö lyhyisiin, mutta tuuheisiin? Vai ottaako hyvin hoidetut, mutta klimppiset? Tällaisten elämää suurempien valintojen edessä nämä: ”Nyt 7000 kertaa pidemmät ja jopa 110% tuuheammat ripset!” –mainokset vain vituttavat. Raskaasti. Niinpä tunnin valintaprosessin lopuksi päädyn yleensä ostamaan sen, jonka pakkaus on kaikkein kaunein... *räpsyti räpsyti*

- Miten saadaan ärtynyt Anastasia leppymään?
- Syöttämällä se!

Tämän tietävät kaikki minua vähänkin tuntevat. Kirjoitan sen tänne ihan sen vuoksi, että joku teistäkin voi jonain kauniin kosteana syyspäivänä joutua todistamaan typerän lapsellista kiukutteluani jonkun ihan mitättömän pikkuasian takia. Ja silloin on hyvä tietää, että tehokkainta on ruokkia minut. Pikaisesti. Mielellään suklaalla.

Ainakin 95 % pahantuulisuuden ja ärtymyksen puuskistani johtuu nimittäin yksinomaan alhaisesta verensokerista. Oikeasti olen siis mitä laupein, lempein ja pitkäpinnaisin ihminen. Minussa vain sattuu olemaan sellainen kätevä (Not!) vika, että en omaa juurikaan nälän tunnetta. Saatan kiireisenä tai rutiineista poikkeavana päivänä unohtaa syömisen lähes kokonaan. Kunnes olen kireähermoinen, tärisevä ja luvattoman räjähdysherkkä. Sormenpääni sirisevät ja minä haluaisin mieluiten silputa kaikki sulkemisaikaan hidastelevat asiakkaat, puhkoa parkkiruutuun edessäni kiilaavien autoilijoiden renkaat ja syöttää lattialle oksentaneen kissani naapurin saksanpaimenkoiralle.

Tänään oli sellainen päivä. Aamulla söin vain puolikkaan jogurtin (puolikkaan siksi, että vadelma-granaattiomena jogurtti oli pahaa) ja iltapäivällä mustan kahvin seurana kolme pientä haukkausta kanapekonibagelista (se oli kyllä hyvää). Enkä mitään muuta. Ennen kuin seitsemän aikaan illalla Prismassa viimein tajusin, että jalat lähtevät pian alta, jos en saa äkkiä jotain suuhuni. Ja ettei se kärryihini törmännyt nainen ehkä tehnytkään sitä tahallaan. Ja että se tissejäni tuijottanut mies ei varmaan tarkoittanut sillä mitään pahaa. Ja että se rääkyvä lapsi karkkihyllyllä ei ehkä huutanutkaan naama punaisena vain minua ärsyttääkseen.

Niin, että jos joku sattui näkemään, niin se heti kassalinjan jälkeen lasten Kidius jogurttijuomatetraa kiivaasti pillistä imevä, tutiseva ja kalpea naisihminen olin sitten vain minä, joka yritin epätoivoisesti saada verensokerini nousemaan ja ennen kaikkea piilevät aggressioni hallintaan.

Kärsin kroonisesta ja pahalaatuisesta ruokakateudesta. Menen esimerkiksi ystävän kanssa kahvilaan ja tilaan sen kaikkein ihanimman suklaakakkupalan kermavaahtoineen. En ehdi maistaakaan omaa herkkuani, kun huomaan kuolaa valuen tuijottavani kaverin omenapiirakkaa ja miettiväni tehneeni sittenkin turhan hätiköidyn valinnan. Toisen annos näyttää aina kaikin puolin herkullisemmalta kuin omani.

Muistan, että sacherkakku on oikeastaan usein ihan liian imelää aprikoosihilloineen ja kermavaahtokin näyttää vähän turhan löysältä. Lempeään vaniljakastikkeeseen hukutettu piirakka hedelmäisen pirskahtelevine omenanpalasineen on sen sijaan jotain ihan muuta. Joten minun on pakko saada edes maistaa. Lusikka lähtee liikkeelle suurin piirtein samaan aikaan syntyneen ajatuksen kanssa ja luvan kysyminen on lähinnä muodollinen ele kasvojeni pelastamiseksi. Pahimmillaan olen onnistunut painostamaan samasta vaivasta kärsivät kahviseurani monimutkaisiin ja sangen nolonnäköisiin puolitus- ja vaihtamisoperaatioihin.

Minut hyvin tuntevien keskenhän tämä ei ole mikään ongelma. He osaavat jo suhtautua asiaan sen vaatimalla suurpiirteisyydellä ja työntävät automaattisesti lautasen ensin minun rääpittäväkseni tai viekkaasti tyytyvät tilaamaan samaa lajia kanssani. Ongelmia syntyy vain vieraammassa seurassa tai esimerkiksi silloin, kun menen vaikkapa ensitreffeille ravintolaan. Viimeksikin himoitsin seuralaiseni broilerisalaattia sellaisella intensiivisyydellä, että hän tarjoutui hyvin kummissaan ja melkoisen hätääntyneenä vaihtamaan annosta kanssani…

Ehkä tulossa:
1. Ylpeys
2. Kateus (tehty)
3. Viha (kirjoittaisin, jos ei vituttaisi niin paljon)
4. Laiskuus (teen jos jaksan)
5. Ahneus
6. Kohtuuttomuus
7. Irstaus (hah, niinhän te toivoisitte…)

PS. Kappas, mä olinkin kirjoittanut aiheesta ennenkin: http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=29772 En muistanutkaan, että noinkin alas olen jo vajonnut…

Hilpeää, kolme eri treffipyyntöä saman päivän, tai oikeastaan illan, aikana. Tarkemmin klo 18-21 välillä, yksi tunnissa siis! Tämän täytyy olla omakohtainen ennätys! Ja vieläpä ihan ilman mitään oma-aloitteisia herutteluja. Vaikka vastasinkin joka pyyntöön kieltävästi, oli tietenkin ihan pakko leuhkia niistä naisystävälleni. Kun siis kerroin ylpeänä peräti kolmen miehen olevan minusta kiinnostuneen, otti ystävätär asiaan ikävän asenteen ja tokaisi lakonisesti: ”Miksi?” *huoh* Oli pakko karusti tömähtää takaisin maahan ja tunnustaa tosiasiat: ”Niillä täytyy olla päässä jotain vikaa.”

Ja huom! Joka lapasiin oli syynsä, kyllä mua uskaltaa silti treffeille pyytää. Varsinkin, jos olet huumorintajuinen, katseenkestävä, omillasi toimeentuleva, ynnä muuta asiaan kuuluvaa paskaa… Eli suomentaen: kestät sen, että en kanna sinulle kaljaa sohvalle, en lupaa pestä likaisia sukkiasi, enkä edes yritä tehdä parempia lihapullia kuin äitisi. (Silti odotan että korjaat autoni.)

*kolinkolinmolskisloiskis*

*säpsähdys ja epäuskoista tuijotusta*

Olen juuri viskannut vessanpyttyyn kynsilakanpoistoainepulloni sen toisessa kädessä olleen käytetyn vanulapun sijaan!

...joka usein kirjoitetaan isommalla kuin muu teksti”

Näin viime yönä unta, jossa ”moottoroidun ajoneuvoni” konepellistä kuoriutui ”yleensä telalla levitettävää värillistä ainetta” pois suurina hiutaleina. Sen alta paljastui ”hapen ja kosteuden aiheuttamaa ruskeaa hapertumista”. Onneksi heräsin ”illan vastakohdan ” sarastaessa, ”musiikkia tuottavan ajannäyttäjäni” vinkaistessa korviasärkevästi. ”Pisaroivan vesisuuttimen” alla seisoessani tuli mieleeni, että voisi olla kiva ajatus pelata Aliasta Kuopiomiitin etkoilla, ennen kuin mennään ”kaatamaan niitä tolppia painavalla mustalla pallolla”. Sitten kuivasin itseni ”froteisella kangaspalalla” ja menin ”siihen huoneeseen jossa on uuni” keittämään ”ei teetä, vaan sitä toista kuumaa nestettä”.

Terveisin: ”joku venäläinen suurruhtinatar + kaksoispisteen vieressä oleva välimerkki”