Blogi

Kissa herätti minut aamuyöstä, kesken syvimmän unen, juuri kun Timothy Olyphant oli silmiini merkitsevästi katsoen kumartumassa puoleeni… Sydäntä (ja korvia) riipivää nau’untaa yhdistettynä makuuhuoneen oven tarmokkaaseen raapimiseen on vaikea jättää huomiotta edes niin kutkuttavalla hetkellä. Ensin meinasin vain tyynesti kääntää kylkeä, siirtää tyynyn pään alta sen päälle ja yrittää kiireesti tavoittaa karkaavan unen, mutta sitten mieleeni tulvahtivat kaikki ne lehtiotsikot: ”Koira pelasti perheen liekeiltä!”, ”Kissa herätti kotiväen viime hetkellä”, ”Hamsteri esti emäntäänsä paistumasta”, ”Lemmikkikala ehkäisi grillibileet” jne. Vähänkö ottaisi päähän, jos elukan viimeinen ajatus ennen savuun tukehtumista olisi: ”Oma vikasi saakelin urpo, minä ainakin yritin.”

Oli sitten pakko nousta tarkistamaan tilanne.

Ei se ollut tulipalo. Se oli kiima.

Minuun iski tyhjän blogin syndrooma. Tai oikeastaan tuntui, että edes vuoden ensimmäisen blogimerkinnän pitäisi olla sisällöltään jotenkin tärkeä tai merkittävä. Tai edes aiheeltaan kiinnostava. Ikään kuin minulta nyt sellainen luonnistuisi. Joka tapauksessa aution blogin kirous söi inspiraatiotani. Raateli idean toisensa jälkeen riekaleiksi julmilla hampaillaan. Ja minulta ei kirjoittaminen suju niin, että päättäisin vain kirjoittaa. Tai kyllähän siten tajunnanvirtaa saa aikaiseksi, mutta lopputulos tahtoo olla yhtä houkuttelevaa tavaraa kuin esiinluiskahtanut peräsuoli.

Olisin toki jo monta kertaa voinut kirjoittaa jostain pienestä, ainakin omasta mielestäni huvittavasta yksityiskohdasta.

Kuten siitä, kun päätin eräänä iltana tehdä itselleni rättikiharat. Huononhuononhuono idea, johon haksahdin vain siitä syystä, että vanhuuttaan periksiantanut lakana repeytyi ja tarjoutui sopivasti rättimateriaaliksi. Miehille ja lyhythiuksisille kerrottakoon, että rättikiharoita tehdessä siis hiukset rullataan papiljottien tai muiden kätevämpien välineiden sijaan kankaasta revittyjen suikaleiden ympärille ja sidotaan myttyröille pitkin päätä.

Ensinnäkin rättisykeröt päässä näyttää hiukan…noh, eriskummalliselta. Sanotaan vaikka näin, että en ehkä moisia miehen nähden päähäni laittaisi ihan vähällä. Ellen sitten välttämättä haluaisi päästä hänestä kätevästi ja nopeasti eroon. Toisekseen sellaiset päässä on liki mahdoton nukkua. Tunne on vähän samanlainen, kuin olisin tyynyn sijaan tunkenut tyynyliinani täyteen sukkia. Eikä mitään pehmeitä nailoneita, vaan ajan ja hien kovettamia urheilusukankoppuroita.

Ilmeisesti olin kuitenkin saanut nukuttua edes hetken verran, sillä olin nähtävästi saanut unissani muka hyvän ajatuksen ja näprännyt osan nyyteistä auki keskellä yötä. Niinpä aamulla minua odottikin hyvännäköisten, kuohkeiden kiharoiden sijaan pehko, jossa osa hiuksista oli tiukkaakin tiukemmalla sykkyrällä, osa piikkisuorana. Näytin…pirteältä. Enkä mitenkään positiivisella tavalla pirteältä, vaan siten kuin Pelle Hermannin naispuolinen vastine näyttäisi. Valitettavasti pakkasaamu ja tiukka aikatauluni eivät antaneet mahdollisuutta yksinkertaisesti vain tappaa kiharoita vedellä. Onneksi onnistuin kuitenkin vastustamaan kiusausta harjata kiharat auki, jonka jälkeen titinallenemomainen villakoiranefekti olisi ollut täydellinen. Sen sijaan kiinnitin sivuhiukset ylös ja näytin sentään vain perhoskoiralta: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/4/4d/Herbie_und_Brennesseln.jpg/180px-Herbie_und_Brennesseln.jpg Enkä edes räksyttänyt yhtä paljon.

Tai olisin voinut kirjoittaa blogin siitä, miten ajattelin lisätä profiilini harrastuksieni listaan banaanien mädättämisen. Jostain kumman syystä minulla nimittäin tulee aina olla työpaikallani banaani – eväänä. Viisi kuudesta banaanista jää kuitenkin syömättä minun seuratessani sen muodonmuutosta napakasta ja vihertävästä kypsän keltaisen ja ruskeapilkkuisen kautta mustaksi ja veteläksi. Täydellisen muodonvaihdoksen jälkeen viskaan banaanin roskikseen ja ostan tilalle uuden. Enkä edes erityisemmin pidä banaaneista.

Nuo ”hurmaavat” aiheet ja pari muuta hylättyäni päätin siis kirjoittaa vuoden ekan blogin siitä, miten minulla ei muka ole mitään kirjoittamista. Jos tämä ei ole säälittävää, niin mikä sitten?

Mun tinasta ei ota sitten mitään selvää. Jossei se nyt sitten esitä sitä käytettyä suodatinpussia joka tänä aamuna hajosi lattialle. Vaikka tulevasta kai noiden pitäisi kertoa, eikä menneestä. Voihan tietysti olla, että kahvinporot leviävät keittiön lattialle huomenaamunakin, mutta on se vaan aika huolestuttavaa, jos se on vuoden 2008 merkittävin tapahtuma…

Uudenvuodentoivotukset kaikille! Olkoon tämän vuoden parhaimmat hetket ensi vuoden pahimpia!

Olen lähdössä viimeisille joululahjaostoksille. Tiedättehän; tungosta jossa pääsee kaksi askelta eteen ja yhden taakse, halvan hajuveden löyhkää, töniviä kyynärpäitä, paniikkisykerö vatsanpohjassa, hävinneitä hansikkaita, äitinsä kadottaneita lapsia, epätoivon lujasti kuristava ote kurkunpäässä, pitkin selkärankaa valuvia hikipisaroita, hiertäviä kenkiä, mauttomia joululauluja, puolituttuja jotka tulevat imelästi hymyillen toivottamaan hyvää joulua, kilometrin mittaisia jonoja, töykeitä kassaneitejä, harkitsemattomia ja ihan liian kalliita ostoksia, rollaattoreilla kulkuteitä tukkivia mummeleita, sääret mustelmille hakkaavia muovipusseja…sitä joulutunnelmaa parhaimmillaan! *hyperventilointia*. Jos en palaa hengissä tai järjissäni (tai no...) niin HYVÄSTI!

Näin Prismassa mielenkiintoisen miehen. Minua kiinnostavia miehiä on ylipäätään olemassa aika vähänlaisesti ja nekin vähät ovat yleensä joko varattuja, muuten moniongelmaisia tai sitten sellaisia joita minä en voisi vähempää kiinnostaa. Joten jokainen edes jonkin verran tenhoava tapaus pitää katsoa huolella loppuun asti. No, äsken käveli vastaan sitten sellainen, jonka kanssa heti ensimmäinen katse sieppasi munasarjoissa asti.

Harmi vain, että kohtaamistilanne olisi voinut olla vähän vähemmän koominen. Olin nimittäin juuri julkituomassa pettymystäni Prisman huonosta piparkakkumuottivalikoimasta (!) ottamalla kasvoilleni pahimman möksähtämisilmeeni. Vähän samantyylisen kuin tuossa kuvassa: http://www.city.fi/kuvagalleria/image.php?id=1003167 ,mutta PALJON, PALJON karrikoidumman. Törrötin siis alahuultani pitkälle eteenpäin loukkaantuneen näköisesti, käänsin päätäni ja siinä se mies oli, aivan edessäni! Ja minä näytin apinalta!

Tilanne oli vähän samanlainen kuin tulisit yllätetyksi yleisen vessan muka lukitusta kopista housut kintuissa. Tai kuin kävelisit pari tuntia kaupungilla ja viimein sattuisit vilkaisemaan peiliin ja tajuaisit unohtaneesi laittaa ripsiväriä toiseen silmään. Tai kuin huutaisit baarissa jonkun korvaan, että PANETTAA ja musiikki loppuisi juuri silloin ja olisi yhtäkkiä niin kovin hiljaista ja kaikki kääntyisivät katsomaan sinua huvittuneena… Koettu kaikki…

Kasvankohan minä koskaan aikuiseksi? Opinkohan jonain päivänä käyttäytymään fiksusti, hillitysti ja korrektisti? Ja haluankohan minä edes sellaista miestä joka haluaa naisensa käyttäytyvän fiksusti, hillitysti ja korrektisti…?

Arvasin muuten heti, ettei Vanhanen Susaniaan missään Ikeassa tavannut. Kaupat vain eivät ole luonteva paikka tehdä tuttavuutta. Se töröhuuli-ilmettäni todistanut mies nimittäin tuntui lopun kauppareissun ajan osuvan vastaani joka hemmetin hyllynvälissä merkitsevästi hymyillen ja syvälle silmiin katsoen, mutta sadun loppu kuuluu silti: ”He menivät molemmat omille kassoilleen, maksoivat ostoksensa ja katosivat ihmisvilinään…”

Noh, todennäköisesti se mies vain virnuili, että tuossa se vähämielisesti ilveillyt nainen TAAS on, seuraakohan se minua… (enkä muuten seurannut, yritin vältellä!)

Tiedän ettei minun pitäisi enää tässä iässä uskoa sinuun. Uskon kuitenkin yhä myös kunnon miehiin, tosirakkauteen ja hammaskeijuihin.

Tänä vuonna en toivo kuin yhtä asiaa. Nimittäin runsain mitoin jakamatonta huomiota komeilta, huumorintajuisilta, viiksettömiltä, itseäni pidemmiltä, minun minuna hyväksyviltä, puhdastukkaisilta, antisetämäisiltä, sellasilta joiden selkäkarvoja ei voi letittää, yllytyshulluilta, edes kerran viikossa suihkussa käyviltä, korkeintaan kohtuullisesti juovilta, vähänäppyläisiltä, edes välttävästi oikeinkirjoituksen hallitsevilta, mukavan (tai edesmenneen) äidin omaavilta, epäpulleilta, väkivallattomilta, homofobiattomilta, sisäsiisteiltä ja ehdottoman kaikennielevän palavasti minuun ihastuneilta miehiltä.

T:Anastasia

PS Jos ei muuta, niin lähetä tänne edes yksi hyvinvarusteltu tonttu!

…smiä

(no nyt kuin sain huomionne voimmekin mennä itse aiheeseen)

Olipa outo kokemus olla taannoin pikkuveljeni seurana huonekalukaupassa hänen hankkiessaan itselleen uusia kalusteita. Myyjäneitonen ilmeisesti tulkitsi meidät automaattisesti pariskunnaksi (asia mistä toipumiseen tarvitaan luultavasti tanakka annos terapiaa), ja tahtoi välttämättä suunnata suurimman osan myyntitehostaan juuri minuun. Veli esitti aktiivisesti kysymyksiä minun seisoksiessa vierellä tyystin ajatuksiini vaipuneena, mitään näkyvää mielenkiintoa ilmaisematta, ja silti myyjätär halusi sinnikkäästi kertoa juuri minulle sohvan ominaisuuksista ja eri kangasvaihtoehdoista. Aivan kuin olisi aivan väistämätöntä, että nainen kaapin paikan lisäksi päättää myös sen värin, koon ja mallin.

Tavallaan se oli piristävääkin, sillä muinaisina aviovuosinani törmäsin ilmiön kääntöpuoleen aivan liian usein. Mitä isompi, teknisempi tai kalliimpi vempain, sitä sinnikkäämmin myyjät haluavat asioida mieshenkilön kanssa. Aivan kuin miehen genitaalit takaisivat asiantuntemuksen alalla kuin alalla.

Autokaupat ovat pahimpia. Perinteisesti mies on siellä kuningas, vaikkei hänellä olisi edes ajokorttia. Riittää kunhan omistaa Y-kromosomin ja osaa potkia renkaita vakuuttavan näköisenä. Auton värin lisäksi naista voi kiinnostaa korkeintaan aurinkolipan meikkipeilin koko. Pakko varmaan autoa vaihtaessa vuokrata mukaan joku mies esittämään asiantuntijaa (tai vähintään jättää meikkaamatta ja työntää etutaskuun sukka), jottei tulisi aivan kusetetuksi.

Pyykinpesukonetta ostaessa tilanne tuntui jo surkuhupaisalta. Setämäisen alentuvasti minuun suhtautunut miesmyyjä halusi nimittäin itsepintaisesti myydä koneen nimenomaan ex-miehelleni. Nohevana hän lateli teknisiä yksityiskohtia miehelle. Kuin millekin salaliittolaiselle. Minä sen sijaan olisin voinut yhtä hyvin olla näkymätön. Olisi kaiketi vaatinut aivan yli-inhimillisiä telepatialahjoja päätellä kumpi meistä pyykinpesukonetta enemmän käytti. Se joka kyseli linkousnopeuksien perään vai se joka salaa yritti hivuttautua kohti audio-osastoa…

Mitäpä siinä muuta saattoi tehdä, kuin herttaisesti hymyillen kysyä, että onkohan tätä pesukonetta saatavilla minkään muun värisenä? Vaikka vaaleanpunaisena?

”Täällä oisi yksi kiimainen kissa (enkä nyt puhu itsestäni) poikakaveria vailla (vaikka kyllä mullekin joku kiva mies kelpaisi). :-D”

Kyseessä siis tekstari leikkaamattoman kollikissan omistajalle. Vai mitä oikein luulitte?

Jos ei ole helppoa minulla, niin kissojen deittailu se vasta vaikeaa onkin. Kiima on vain muutaman kerran vuodessa, emäntä ei päästä vapaana pihalle heiluttamaan peppua ja tassuilla on paljon helpompi raapia sohvaa kuin laatia deitti-ilmoituksia. Ja jos emäntä kestääkin urheasti sutenöörinä toimimisesta aiheutuvan valtaisan nöyryytyksen, niin kollinetsimisilmoitukset ihan tahallaan väärinymmärretään!

Tapanani on sulloa kaikki saamani kuitit lompakkooni. Siinä sinänsä ei vielä ole mitään vikaa, sillä ainahan sitä voi jotain viime kuista maksamakkarakuittia tarvita jossain… Luontaisen laiskuuteni ansiosta kuitenkin arkistoin kuitteja ikuisuuksia, enkä edes muista, että lompakkoni olisi joskus taipunut keskeltä kahtia, kuten lompakoilla tapana on. Pikemminkin se kaikkine pursuilevine kuitteineen muistuttaa pitaleipää tuplakebabilla.

Siellä on mm. kuitti kesäkuussa ostetusta mustikkakeitosta, taksikuitti heinäkuulta ja viime toukokuinen ottopisteen kuitti. En yllättyisi yhtään, vaikka sieltä sitkeältä kaivamisella löytyisi tosite vuonna 2000 ostetuista vanupuikoista. Ainut mitä sieltä EI löydy, on kuitti niistä juuri hajonneista kengistä, vaikka lehmä josta niiden nahka nyljettiin taitaa yhä kitua…

Taas se iski! Minua vaivaa hirvittävän kamala, epäoikeudenmukainen kenkäkirous, joka uhkaa tehdä baarireissuistani kohtuuttoman kalliita. Siinä missä joku toinen ottaa mukaan varasukkahousut, tarvitsisin minä varakengät. Kenkien hajoaminen baarireissulla kun alkaa olla pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kyse ei edes ole mistään tolkuttomasta kännissä örveltämisestä, vaan alkuillan haavereista. Luuletteko, että liioittelen?

Kahden kuukauden sisällä olen hajottanut baarireissulla peräti KOLMET kengät, joista kaikki ovat olleet alle kaksi viikkoa käytössä ennen laukeamistaan. Eikä siinä ole vielä edes kaikki. Kenkäni ovat ryhtyneet kapinaan ihan kunnolla.

Esimerkiksi heinäkuussa uskollisesti palvelleet sandaalini hajosivat heti bussista alas laskeutuessani. Isäni teippasi ne hätäapuna jotenkuten kasaan sinisellä (!) ilmastointiteipillä. Silti aamuyöstä taksia metsästäessäni kävelin viimeiset metrit sandaaliparin hajonnut osapuoli kätösessäni. Taksin sain kyllä ennätysnopeasti - silkasta säälistä varmaan.

Lokakuussa menetin kaksi kenkäparia tuosta vain. Toisen korko lähes r-e-p-e-y-t-y-i irti kesken tanssimisen jääden lopulta törröttämään taaksepäin neljänkymmenenviiden asteen kulmassa kuin irtoamaisillaan olevan maitohammas. Loppuillan tanssinkin sitten urheasti (=tyhmänrohkeasti) sukkasillani lasinsirujen keskellä. Toisen kenkäparin haaveri oli vähäisempi. Pelkkä kantalappu irtosi kyydistä, mutta koko illan kantalaputon kävely onnistui kuluttamaan korkoa puolisen senttiä, joten suutarin mielenrauhan vuoksi nakkasin senkin parin roskiin.

Eilen astuin autosta alas ja ehdin kävellä noin kolmekymmentä metriä kohti elokuvateatteria (täysin selvin päin vielä), kun saappaani korko jäi maahan muun osan kengästä jatkaessa matkaa minun nilkuttaessani haparoivasti yrittäessäni tajuta minne tasapainoaistini yhtäkkiä mahtoi kadota. Kun tajusin, että uusin tiukkapipoabsolutismista kärsivä kenkäparini se vain uhkasi turmella iltani, en osannut kuin revetä nauramaan. Miten todennäköistä edes on rikkoa kolmet kengät neljän baari-illan aikana? En antanut sellaisen mitättömän pikkuseikan, kuin koron uupumisen pilata iltaani, mutta jokainen voi kuvitella, miten helppoa on kävellä siten, että toisessa saappaassa on 7,5 sentin korko ja toisessa ei… Ballerinamaista varpaillaankävelyä, staattisesti toista jalkaa jännittäen. Yrittäen vielä koko ajan kävellä vakuuttavan normaalisti, itsevarmasti ja sulokkaasti. Siinä löytää lihaksia joiden olemassaolosta ei tiennyt yhtään mitään…

Pitänee siirtyä jatkossa suosiolla lenkkareihin. Tai huopatossuihin, niissä ei ainakaan ole irtoavia osasia…

PS Sitten on tietysti vielä se yksi tapaus, joka ei (kai) varsinaisesti ollut kenkien vika: http://www.city.fi/yhteisot/blogi/message.php?id=22470