HaMiLun Hamppari

Parre palasi maanantaina 12.11. koti-Suomeen, tuntui olevan tyytyväinen ensimmäiseen Venäjän reissuunsa. Spartakin T-paitakin takertui vielä mukaan futisfanien mekasta http://www.soccershop.ru Tulskayan kupeesta.

Tiistaina piti sitten vielä illalla käydä ottamassa HIV-testi European Medical Centerissä työluvan uusimista varten, vaikka peliaikaa ei ole kuin reilu kuukausi jäljellä. Sukkelasti sujui sekin homma, aikaa varaamatta sisään, klubikortti tiskiin, nimi johonkin papruun ja verikokeeseen. Homma ohi vartissa! Tuloksia jännätään sitten viikolla 48, kun taas palataan Moskovaan, nyt jo varmasti vihoviimeisiä kertoja ennen muuttoa Shanghaihin. Kämpän vuokrasopimuskin tuli jo irtisanottua.

Keskiviikkona kotiin puoleksitoista viikoksi uutta muuttoa valmistelemaan.

Parre saapui Moskovaan lauantaina 10.11. aamujunalla. Onnenpoika oli ostanut itselleen koko hytin ekasta luokasta, joten ei tarvinnut katsella kuorsaavia venäläisiä ja sai nukkua rauhassa. Siitä sitten kämpille vaatteita vaihtamaan ja suihkuun ja sitten samantien liikkeelle.

Ensimmäiseksi menimme Izmailoviin, mistä Parrelle tarttui mukaan pari neuvostojulistetta ja käsin kudotut villasukat ja –sormikkaat kotiinviemisiksi. Ammoniitteja, kivettyneitä hain hampaita, karhuntaljoja tai koristeellisia mursunluuesineitä ei tälläkertaa tarvittu ja jätettiin ne seuraavaan kertaan. Kazanilaiset lihapiirakat sen sijaan maistuivat ihan hyviltä.

Siitä sitten jatkoimme takaisin keskustaan, tarkoitus kun oli käydä Pushkinin taidemuseossa, mutta sinne oli niin tolkuton jono jonkun erikoisnäyttelyn takia, että meneminen jätettiin saman tien. Siinä sitten hissukseen kuljeskelimme Arbatille ja sieltä Punaiselle torille, oluelle ja valmistautumaan illallista varten.

Illallisella kävimme totuttuun tapaan taas paikallisessa uzbekistanilaisessa ja tilattiin tietysti se erinomainen shashliklajitelma. Siitä sitten seuraavaksi reitille Sky Lounge 22, Boar House, AmBar jne, mutta suht ajoissa kuitenkin nukkumaan, koska seuraavana päivänä olis tarkoitus panostaa fudiskauden päätösmatsiin Spartak – Dinamo, mikä pelataan klo 14 Luzhniki – stadionilla.

Sunnuntaina hyppäsimme metroon vajaa tuntia ennen matsin alkua. Sportivnajan asemalle menevällä reitillä oli varsin runsaasti miliisejä joka asemalla ja varsinkin Spartakin kannattajia oli reilusti liikkeellä – olihan se kotimatsi ja mahdollisuus vielä vaikka mestaruuteen. Mitään kummempaa rähinää ei näkynyt, naapurivaunussa oli pientä nujakanpoikasta ja meidän vaunussa muuan neekeri kekkaloi silmät vinkkelissä, mutta joltain asemalta vaunuihin pompanneet miliisit rauhoittivat tilanteen muutamalla sanalla saman tien.

Stadionin alueella oli miliisejä, sotilaita ja OMONin poikia melkoisen runsaasti ja stadionille tultaessa oli taas tavanomaiseen tapaan metallinpaljastimet ja kassintarkastukset, aika pintapuolisia tosin. Meillä oli stadionin kalleimmat paikat C2 – katsomossa (600 ruplaa kappale) eli aika keskellä ja sopivalla korkeudella, joten olimme sopivan kaukana kummankin joukkueen fanikatsomoista, jotka olivat kansainväliseen tapaan kumpikin stadikan eri päädyissä.

Matsi lähti käyntiin Dinamon painostaessa, valmista ei kuitenkaan tullut. Spartak meni johtoon parin kymmenen minuutin kohdalla ja samalla repesi hillitön huutomyrsky ja sadat punaiset soihdut syttyivät palamaan ja raketteja lenteli sinne tänne sillä seurauksella, että savu hälveni vasta puoliajalla. Hauskaa oli seurata kummankin fanikatsomon toimintaa ja heidän keskenään käymää huutomaaottelua, missä kumpikin katsomo vuoron perään huusi saman lyhyen iskulauseen. Ja välillä koko fanikatsomo, varmasti jotain 30 000 ihmistä pomppii paikallaan minuuttitolkulla ja karjuu kannatushuutojaan.

Matsi sujui leppoisasti, mitään järjestyshäiriöitä ei näkynyt, lopputulos 2-1 Spartakille. Järjestyksen takeena oli takuulla yli tuhat miliisiä, sotilasta ja mellakkapoliisia, joita tuli paikalle koko ajan lisää siten, että tokan puoliajan alkupuolella koko pelikenttä oli ympäröity kaksinkertaisella tiheällä rivistöllä, missä ensin olivat sotilaat koirineen ja sitten mellakkapoliisit kypärineen ja patukoineen. Meidän katsomosta poistettiin ainoastaan yksi kaveri tokalla puoliajalla, kun omat jalat eivät enää kantaneet.

Lähes täyden stadionin, varmasti yli 60 000 ihmistä, purkaminenkin sujui mallikkaasti. Katsojat päästettiin ulos katsomoittain ja ulkona oli metroaseman edessä parinsadan metrin pituinen sotilaiden muodostama kuja, mitä pitkin katsojat ohjattiin metroon. Miliisejä oli asemalla runsaasti ja joka vaunuun pomppasi pari kaveria kyytiin. Parissakymmenessä minuutissa oli koko lauma kadonnut Moskovan metroon ilman minkäänlaisia ongelmia.

Matsin jälkeen sitten vielä Kremlin kupeeseen pizzalle Sbarroon ja siitä sitten hissukseen kaupan kautta kämpille, jääkaappi kun ammotti tyhjyyttään. Mukaan tarttui aamupalatarpeita, mutta myös susheja ja punkkua, joita sitten napostellen ja lipittäen purimme kuvat ja videot ja sitten nukkumaan, mulla kun on tavallinen duunipäivä maanantaina, mutta onnenpetteri Parrella vapaata.

Hyvin junassa nukutun yön jälkeen saavuimme aamupäivällä Muurmanskiin. Mitään varsinaista duunia meillä ei ollut, vaan päivä piti kuluttaa kaupungilla hortoillen ja odotellen iltakoneen lähtöä takaisin Moskovaan eli siis parin tunnin palaverin takia jouduimme tekemään kaiken kaikkiaan kolmen päivän reissun. Kuinka valtava onkaan se Venäjän maa!

No, kamat rautatieaseman tavarasäilöön ja sitten kylille. Summanmutikassa lähdimme talsimaan Leninin prospektia tarkoituksena löytää jonkinlainen lounaspaikka ja vielä mieluiten sellainen, mikä huolii luottokortteja. Ja pian sellainen eteen sattuikin, eikä lainkaan hassumpi.

Paikka oli nimeltään ”Caffe Vita” eli italialaistyyppinen todella siisti ja viihtyisä ravintola, ja ilmeisen suosittu myös. Alkusalaatti oli varsin kelvollista, ”fettuccini salmone” tai jotain sinne päin viittä vaille erinomaista. Erilaisia kaffelaatuja oli varmaan parikymmentä, teelaatuja kans, kakuista ja leivoksista puhumattakaan. Talon ”kaputshino po-franzushki” oli mainio, mukana loraus Ararat-konjakkia eikä ulkonäkökään ollut lainkaan hassumpi. Laskua tais kertyä kolmelta tonnin verran eli kolmisen kymppiä. Niin, jos joku tänne nyt tosiaan eksyy, niin osoite on Ulitsa Yegorova 13.

Sitten vatsat kylläisinä takaisin kirpeään, mutta sumuiseen pakkasilmaan, taksiin, ja Aljoshaa ihmettelemään.

Tuo Aljosha on vuonon reunalla oleva valtavan kokoinen betonipatsas, mikä esittää mitäpä muuta kuin sankarillista pohjolan puolustajaa, kuinkas muuten. Ihan näyttävän oloinen paikka ja patsaskin, harmi vaan, että näkyvyys oli todella huono eikä kuvistakaan tullut juuri muuta kuin suttuisia hutaisuja.

Sitten vielä piipahdimme pika pikaa satamassa ja siellähän osui silmään eräästä lyhtypylväästä varsin mielenkiintoinen pikku ilmoitus, missä mainostettiin treffiklubia nimeltä ”Morjatshka” eli merinainen. Mukaan voi repäistä puhelinnumeron ihan kuin joku myisi lähikaupan ilmoitustaululla vanhoja luistimia. Nyt oli kyllä ehtaa muurmannilaista lihaa tarjolla. Paikka tapaamisiin kuulema löytyy ja saunakin lämpiää.....

Siinä sitten sen kummempaa. Vielä iltapäiväkaffet tutussa paikassa ja taksilla kentälle ja kotiin Moskovaan. Perjantaina normipäivä toimistolla ja huomenna tulee sitten muuan vanha duunikaveri kyläilemään.

Tiistaina aamulla hyppäsin Pietarin-junaan (Sibelius) puol kasilta aamulla. Matka Pietariin sujui rauhallisesti, junan lihapullat muusilla olivat varsin kelvollisia. Pietariin saavuttiin aikataulussa 5,5 tunnin junamatkan jälkeen klo 14 paikallista aikaa.

Siitä sitten taksilla kovan tinkaamisen jälkeen Laatokan juna-asemalle, mistä olis tarkoitus jatkaa vielä samana iltana Segedzhaan. Dimas ja Alexeikin saapuivat paikalle Moskovasta tunnin kuluttua.

Laatokan asema näyttäisi olevan melko uusi laitos ja varsin siisti sellainen, paljon oli erilaisia pikku kauppoja ja myymälöitä, mistä matkalaiset voivat ostaa itselleen evästä, mikäli junan tarjonta ei satu kiinnostamaan. Yläkerrassa on varsin tilavat odotustilat, vessojakin on, 12 ruplaa / kierros. Väkeä oli paljon liikkeellä, useita koululaisryhmiä yms. Oli siellä muuan määrärahojen puutteessa vapaalla jalalla oleva kahelikin, joka mut nähtyään kääntyi penkillään ympäri ja rupesi tuijottamaan omituinen ilme finnisellä naamallaan. Hetken katsoin takaisin, koska naamassa oli olevinaan jotain tuttua, mitä se sitten ei kuitenkaan ollut. Tästä kaheli kimpaantui ja nousi salamana pystyyn täydet S-Marketin muovipussukat käsissään ja läksi tulemaan kohti juuri, kun olin istuutunut. Syrjäsilmällä seurasin kaveria valmiina pomppaamaan pystyyn, mutta eipä kaveri sitten sen kummempaa kuin että kohdalle päästyään nosti muovipussukat korvilleen, otti naamalleen vielä omituisemman irvistyksen, päästi hirvittävän mölinän suustaan, ja samassa kaveri laukkasi jo kaukana takana pois jonnekin. Että semmoinen kaveri tällä kertaa.

Junamatka meni mukavasti kolmistaan kakkosluokan makuuvaunussa. Sapuskaakin saatiin styroksilootassa looshiin kannettuna, keitettyä kanaa ja gretshkaa eli omituisen makuista keitettyä vehnärouhetta, mitä venäläiset usein syövät lisukkeeksi potun tai makaronin sijaan. Ravintolavaunussa ei edes harkittu piipahtavamme, mikä oli sekin aika uusi kokemus.

Reitti kulki kuuluisaa Muurmannin rataa, harmi vaan, että koko matka tehtiin pimeässä, joten kiinnostavat paikkakunnat kuten esim. Syväri (Svir), Petroskoi (Petrozavodsk) ja Kontupohja (Kondopoga) jäivät näkemättä. No, aamulla sitten segedzhalaiseen ”hotelliin” aamupalalle ja –pesulle ja siitä sitten pienen huilin jälkeen Antikaisen katua pitkin kohti asiakastehdasta.

Onneksi täällä ei tarvitse yöpyä, sillä täällä ei ole kerta kaikkiaan mitään, ei yhtään mitään; ei yhtä ainutta ravintolaa eikä baaria, eikä kauppojakaan oikein minkäänlaisia, ei siis yhtään mitään. Pipo kun piti ostaa, oman kun olin unohtanut kotiin ja pakkastakin oli ja kova tuuli, niin sellainen sitten löytyi 150 ruplalla ”kauppatorilta” eli joutomaan reunalla olevasta aaltopelti- ja telttakylästä, missä oli vaatetta jos jonkinlaista parin sentin lumikerroksen alla kuin hulluilla päivillä ikään. Oikein mukavaa, että matka jatkuu samana iltana junalla kohti Muurmanskia.

Viilee viikko ja kostea, ei sentään pakkasta. Ei uutta raportoitavaa. Flunssaa pukkasi, ohi meni onneksi kuitenkin.

No, sainpa sentään hommatuksi kaksi lippua Spartak – Dynamo –fudismatsiin viikon päästä sunnuntaiksi. Yks vanha duunikaveri on tulossa kylään...

Ja aina sitä oppii jotain uutta ja tarpeellista kuten nyt tämäkin. Mikä on laukata –verbin monikon imperfekti venäjäksi. Sehän on tietysti ”paskakaali”!

Ja nyt kotiin Suomeen viettämään lokakuun vallankumouksen, tai nykyisin, kansallisen yhtenäisyyden päivää.