HaMiLun Hamppari

Paluu helteiseen Moskovaan maanantaina aamukoneella. Sitten kamat kotiin ja lähetystöön vanhaa hajoamispisteessä olevaa passia mitätöimään, uusi passi on matkassa ja viisumin siirtoa ei voi tehdä, jos molemmat ovat voimassa. Kulma pois ja ”Mitätön” –leima passiin ja sitten konttuurille. Niinpä sitten taas ollaan ihan uudessa tilanteessa, passi on voimassa ja niin on viisumikin, sattuvat vaan olemaan yhteensopimattomia eli näillä papruilla ei maasta pois päästä. Katsotaan nyt sitten, kuinka siirto lähtee luistamaan.

Hellettä piisaa, parhaimmillaan +37 C, uusi ennätys ilmeisesti, koskaan ennen ei ole kuulema toukokuun lopussa ollut tällaisia helteitä. Olo alkaa olla aika tuskaista välillä, vaikka helleasuiset ihmiset kaupungilla mieltä piristävätkin ja terassikausi on parhaimmillaan. Joillakin neekereillä enää on kummallisia kanttarellin mallisia villatötteröitä päässään.

Tverskaja –bulevardilla oli avattu uusi kesäterde, tuoppi 60 ruplaa eli alle 2 euroa ja siellähän oli heti pakko käydä. Puistot ovat myös heti alkuillasta alkaen täynnä väkeä bissepulloineen, paikalliset fillaritaksit, jätskikauppiaat, säkkipillin soittajat ja bajamajayrittäjätkin (10 ruplaa / käynti) ovat kaivautuneet esiin luolistaan. On siinäkin kesäduuni, bajamajan pitäjä (kuva)! No, kauppa varmaan käy iltaisin kohtuullisesti, sen verran porukat tuntuvat imuroivan bischofshofenia naamaansa.

Tiistaina kävin vielä pitkästä aikaa salilla kuvitellen, että ei siellä tällaisella helteellä ruuhkaa ole, mutta paskan marjat – samanlainen tungos kuin aina ennenkin heti duuniajan päättymisen jälkeen ja lämpötila oli kuin ruotsalaisessa saunassa eli varmaan nelkyt tai jotain.

Torstaina matkattiin taas vaihteeksi Efremoviin kaameessa helteessä. Vaikka folkkarin minibussissa olikin ilmastointi, ei se tuntunut tilannetta auttavan kuin hetkittäin. Paita liimautui ihoon samantien.

Joku sentään osaa ottaa helteistä hyödyn irti, vaikkakin aika omintakeisella tavalla. Maanteillä on täällä niin kuin Suomessakin siellä täällä erilaisia tienvarsikauppiaita, mutta kun Suomessa myydään yleensä makeaa mansikkaa tai hernettä, täällä kaupitellaan paskaisista kottikärryistä valtavia keltaisia kurpitsoja, vesimelooneja, kaalinpäitä tai milloin mitäkin. Tällä kertaa joku paikallinen businessnero oli keksinyt ryhtyä kaupustelemaan puhallettavia lasten uima-altaita etelään vievän moottoritien penkalla. Lada vaan tien reunaan parkkiin, myyntiartikkelit ja pumppu esiin ja sitten pumppaamaan. Vikkelästi kävi pojalla kädet pumpun kimpussa, kaksi allasta oli jo pumpattu myyntikuntoon ja kolmas oli kovaa vauhtia täyttymässä. Näky oli niin hupaisa, että olisi melkein tehnyt mieli pysähtyä ja ottaa yksi allas kyytiin.

Mockba 14.-18.5.2007

Laakista pamahti helle Moskovaan – päivisin +28! Jos talvi ja kevät onkin menty aika lailla samaan tahtiin Etelä-Suomen säiden kanssa, niin nyt otetaan sitten hieman kaulaa.

Ja tietysti helle näkyy myös katukuvassa. Ihmiset heittivät saman tien palttoonsa ja tallukkaansa naftaliiniin ja tilalle tulivat minihameet, verkkosukat ja korkokengät. Vaikka onkin kuuma, niin ei tee mieli valittaa.

Torstaina Nikolaille tuli yllättäen pikku hankaluuksia. Kaveri oli tulossa Barcelonasta Helsingin kautta Moskovaan ja Barcelonan kentällä oli kaverilta viety läppärilaukku, missä oli rahat, kortit ja junalippu Helsingistä Moskovaan, niin ja ite läppäri tietty kans. Lentolippu Helsinkiin ja passi olivat takin taskussa.

No, kaveri soittelee hädissään, että mitäs nyt, mutta järjestyihän asiat sentään. Hotelli Torni lupasi ystävällisesti maksaa kaverin taksimaksun lentokentältä hotelliin ja lähettää sen huonelaskun kanssa meille Suomen konttuuriin. Ja muuan kolleegoista, joka oli perjantaina vapaalla, kävi sitten ostamassa Koljalle uuden junalipun ja niin saatiin poikaparka takaisin kotiin äiti-Venäjälle.

Perjantaina pika pikaa taas Balabanovoon ja sieltä suoraan kentälle ja sitten viikoksi kotiin Suomeen. Paluumatka olikin aikamoista ruuhkaa, kas kummaa. Kun menomatkaan meni se puoltoista tuntia, niin paluumatkaan menikin kolme ja puol tuntia. Loppumatkasta jouduttiin kurvailemaan todellisia pikkuteitä pitkin, jotta päästäisiin edes joten kuten eteenpäin – ja talla pohjassa tietysti. Yhden mutkan takaa pamahti vastaan kolme lehmääkin keskellä tietä, mutta löytyihän Volvosta onneksi levyjarrua, kun tiukka paikka tuli. Ja taas mentiin....

Portille kerkesin juuri kun boarding time alkoi, mutta joka ei sitten alkanutkaan. Koneen lähtöajan jälkeen portilta hävisivät kaikki tiedot meidän lennosta, ilmestyivät tovin kuluttua naapuriportille, jonne porukka alkoi hissukseen lampsia. Parin minuutin kuluttua tiedot vaihtuivatkin Ljubljanan lentoon, ja sitten ei mitään....... kunnes vajaan parin tunnin kuluttua sitten viimein pääsimme lähtemään ihan alkuperäisestä portista. Että näin tällä kertaa.

(Moscow 6.-8.5.2007)

Sunnuntaina oli sitten illalla odotettu Suomi-Ruotsi –matsi. Mikon ja Kaisan kanssa menimme paikalle nippa nappa ajoissa ja sattumalta heillä oli yksi ylimääräinen lippu, joten pääsimme sitten porukalla jännäämään, kuinka matsissa käy. Ei tarvinnut istua yksikseen piippuhyllyllä. Herra Hiltunenkin oli taas paikalla, jonka laulu katkesi kyllä jo ekassa erässä, mutta muutoin Suomi oli varsin hyvin edustettuna katsomossa. Ruotsin kannattajia oli vain kourallinen.

Peli oli tosi hyvää kiekkoa ja ottelu oli varsin hyvin Suomen hallussa jotakuinkin koko ajan, maaleja vain ei saatu aikaan. Ekassa erässä hannuhanhet saivat taas tyypillisen maalin, heppoinen lämäri siniviivalta eikä maskiakaan ollut, mutta niinpä vaan kiekko pomppasi Lehtosen hanskasta Suomen maaliin. Näytti siltä, että kuti olisi mennyt ohi, ellei Lehtonen olisi koppia koittanut. Muuten Lehtonen pelasi hyvän pelin kuten Ruotsin veskarikin. Harmi vaan, että tuosta tuli nyt sitten voittomaali. Paikkoja olisi Suomella ollut vaikka kuinka, mutta aina jokin kohta ruotsalaisveskarista oli joko taidolla tai tuurilla kiekon tiellä. Liian usein suomalaisten hyvät poikittaissyötöt maalin edessä tuhraantuivat siihen, että kiekkoa ei saatu kunnolla haltuun ja kutista tuli sitten mitä tuli tai sitten että jouduttiin hetki turhaan leipomaan, jolloin veskari kerkesi hyvin mukaan tilanteeseen.

Ihan matsin lopussa Suomi pääsi pelaamaan kuudella neljää vastaan ja mylläkkää syntyi. Ruotsi oli jo saada taas tuurilla kiekon tyhjiinkin, mutta onneksi kiekko lipsahti aivan sivuraudasta tai tolpasta ohi maalin. Sitten Suomelle jäähy, ja sitten taas Ruotsille, taas Lehtonen aitioon ja lisää mylläkkää, mutta kun ei, niin ei. 1-0 Ruotsille.

Erätaukojen lopussa tuloskuutiossa pyöri hauska ”kiss cam” (kuva). Ruudulla oli iso sydän ja ohjaaja valitsi katsomosta aina jonkun parin kuvaan sydämen sisään ja sitten pussattiin. Jossain vaiheessa ruutuun tuli kaksi Suomi-paitaista punaniskaa, joista toisella oli Lordi-naamari kasvoilla. Ja sitten kaksi ruotsalaista karvanaamakarbaasia! Ja lopuksi vielä kaksi venäläista miliisiä, jotka pitivät vahtia jonkun katsomon oviaukossa. Ja jengillä oli hauskaa. Miliisit olivat ainoita, joilla ei ollut näemmä tarpeeksi kisafiilistä kintereissä ja siten ”Russian kiss” jäi näkemättä.

Maanantaina oli toimistolla taas vaihteeksi jonkun synttärit – meitä kun on aika monta. Synttäreiden vietto on täällä aina pienoinen päivän kohokohta: ensin päivänsankarille annetaan lahja, jota varten ollaan etukäteen kerätty kolehti, pidetään pieni puhe ja varsinkin, jos juhlitaan jonkun naisen synttäreitä kuten tänäänkin, joku miehistä esittää vielä pienen runon. Sitten hieman taputetaan ja onnitellaan venäläisittäin ja sitten lopuksi päivänsankari laittaa pikkuisen erilaista purtavaa esille. Esimerkiksi tänään oli tarjolla mehua, omenalohkoja, banaania, viinirypäleitä, keksejä, suklaakonvehteja (Korkunovin aivan erinomaisen hyviä ja laadukkaita!), kahta sorttia jätskikakkua ja vielä itse kakku päälle. Suomessa en ole vastaavaan kyllä missään aiemmin törmännyt.

Illalla kävin sitten katsomassa sen Gogolin näytelmän ”Shinel”. Tarina kertoo vähäpätöisestä ja muiden pilkkaamasta pietarilaisesta pikkuvirkamiehestä, jonka elämän viimeiset päivät täyttää unelma uudesta päällystakista ja kun hän sen viimein saa ankaran säästökuurin jälkeen itselleen hankittua, huligaanijoukko vie sen hänen yltään melkein samantien. Apua tai oikeutta hän ei saa mistään ja niinpä hän sitten ilman takkia vilustuu pahasti ja kuolee. Mutta kuolema ei kaveria pysäytä, vaan hän ryhtyy itse auttamaan itseään ja tulee samalla rankaisseeksi niitä, jotka hänet unohtivat hädän hetkellä.

Teatteri oli pieni, 80 paikkaa ainoastaan. Itse näytelmä oli kyllä varsin erikoinen, monologi lähinnä eikä oikeastaan sekään, vuorosanoja ei juuri ollut ja tapahtumat kuvattiin enimmäkseen äännähdyksillä, äänillä, valoilla ja muulla yksinkertaisella rekvisiitalla. Jos tarinaa ei tunne hyvin entuudestaan, homman idea taitaa jäädä katsojalta täysin ymmärtämättä, mutta olihan se – kohtalainen tunnin mittainen taidepläjäys.

Tänään tiistaina sitten taas koti-Suomeen, loppuviikolla parin ranskalaisen kanssa pikavisiitille Suomen kautta jonnekin rajan takaiseen Karjalaan ja taas takaisin kotiin.

Lauantaina en sitten juuri muuta tehnytkään, kun kävin katsomassa Suomi-Italia –matsin, päivä kun ei ollut kummoinen, kolea ja luntakin tuli pari hiutaletta. Eipä ollut kovin kummoinen elämys tuo illan pelikään, tupakin oli lähes tyhjä. Suomalaisia oli paikalla ehkä pari kolme bussilastillista, äijiä varmaan 98% ja kolmannes kohtalaisissa kisafiiliksissä ja koska hallista ei saanut jääteetä väkevämpää, alkoi monilla olla suut kuivia jo toisella erätauolla.

Omia eväitä oli kyllä sitten naatiskeltu ennen matsia, useimmat sopivasti, mutta jotkut hieman rankemmalla vaihteella. Yksikin veijari mustassa kiekkopaidassa tuli katsomoon vaahtoinen kuola suusta valuen, kun piti jo ennen matsin alkua ottaa tila haltuun karjahtelemalla miehekkäästi. Samaista kaveria kävikin sitten MVD:n miliisi hieman rauhoittelemassa tokan erän puolivälissä. Kaverilla luki selässä isoin kirjaimin että HILTUNEN.

Eipä ollut itse matsikaan sitten kovin kummoinen. Peli oli aika selvä jo ekan kerran jälkeen, italialaisilla ei juuri paikkoja ollut. Kerran Norrena oli kyllä päästää helpon kudin längistä, mutta kiekko osui kuitenkin johonkin luistimen tai patjan kulmaan ja ponnahti muutaman sentin ohi maalin. Tokassa erässä kolahti yläputki, mutta ohi meni sekin sitten. Uutta oli se, että vähän väliä pelikatkojen aikana kentälle singahti keltapukuisia lakaisijoita, jotka kävivät putsaamassa maalin edustat irtohileestä. Lopputulos oli 3-0 ja sitten kuunneltiin kansallislaulusta se kertosäkeetön versio, mikä itse asiassa taitaa olla Viron hymni?

Sunnuntaipäivä olikin sitten mitä mainioin, aurinkoinen ja lämmin. Niinpä kaupungillakin tuli sitten pitkästä aikaa kuljeskeltua ihan kunnolla, yli neljä tuntia. Huomista teatterireissua varten oli pakko käydä Zhistye Prudilla (Puhtaat lammet) tiedustelemassa, missä sijaitsee teatteri ”Sovremennik”, sinne kun pitäisi mennä huomenna suoraan duunista katsomaan Gogolin ”Shinel” (päällystakki), venäjän ope kun oli niin ystävällinen ja hommas mulle lipun. Kivan näköinen oli tuo lampien kautta kulkeva bulevardi, oli kelluva gondoliravintola ja suihkulähteet yms. Skientologitkin olivat paikalla jakelemassa lentolehtisiä, vaan eivät sentään käännyttämään ruvenneet.

Sieltä sitten hissukseen Leninin kirjaston kautta Arbatille, missä väkeä ja krääsäkauppiaita ja muita kaupustelijoita oli tavalliseen tapaan eli paljon. Eipä siinä muuta, kotiin ja sapuskaa, päikkärit ja sitten taas illalla kahdeksaksi jännäämään, miten Ruotsi –matsissa käy.

Wapusta selvittiin kunnialla ja heti keskiviikkona takaisin Moskovaan. Perjantaina käväisin ruokiksella hakemassa liput viikonlopun Suomi-Italia- ja Suomi-Ruotsi- matseihin, Khodynka- areena kun on alle kymmenen minuutin kävelymatkan päässä toimistolta. Mukavaa oli, että vaikka aluksi lippuja kaupiteltiinkin paketeissa, nyt näitä yksittäisiä lippujakin oli saatavilla ja ihan kohtuuhintaankin vielä – halvimmat piippuhyllyluokan liput olivat vain 450 ruplaa kappale eli alle 15 euroa, netissä näyttää olevan virallisessa lipunmyynnissä tuplahinnat.

Perjantaina kävin sitten illalla tapaamassa Alexein perhettä – poika Egor ja vaimo Anja olivat kotiutuneet viimein sairaalasta ja kaikki tuntui olevan kunnossa. Matkalla viemisiksi muutama valkoinen hortensia, mitkä ovat kuulema Anjan mielikukkia (340 ruplaa eli kympin).

Perillä meitä odottikin sitten Anjan veivaama illallinen ja pullo ukrainalaista votkaa – kuinkas muuten. Alkupaloiksi oli Alexein lempialkuruokaa (zakuska), mikä olikin aivan mainio votkan kyytipoika. Paksujen tomaattiviipaleiden päälle oli laitettu tuorejuustosta, majoneesista ja valkosipulista tehtyä tahnaa – yksinkertaista ja hyvää ja sopivan rasvaista hillitsemään votkan villitsevää vaikutusta. Pääruoaksi oli sitten juustokuorrutettu piffi ja pottuja, jälkkäriksi teetä, kuten venäjällä yleensä.

Siinä sitten turisimme kaikenlaista, sekaisin venäjää ja englantia, katselimme kuvia ja sen sellaista. Anja ei tietenkään juonut pisaraakaan, kuunteli vain kiltisti syrjässä meidän juttuja ja osallistui varovasti keskusteluun jostain nurkasta aina silloin tällöin ja palveli meille pikkuruiseen keittiöön mitä kulloinkin tarvitsimme.

No, sitten noin yhdeksän maissa kävimme vielä paikallisessa pubissa katselemassa Venäjä-Italia –matsia (Rassiija! Rassiija!) ja noin puoli yhdeksitoista pimeällä taksilla kotiin.