HaMiLun Hamppari

Keskiviikkona koitin ruokiksella kovasti metsästää sateenvarjoa, sellaista kun ei tullut otettua kotoa mukaan ja ilma alkoi uhkaavasti harmaantua. Dima tähän huoleen sanoi, että mitä sä nyt sitä sontikkaa (zontik) nyt vielä etsit, eihän täällä vielä sada, me venäläiset elämme nykyhetkeä emmekä murehdi tulevasta.

No, enpä murehtinut sitten minäkään, varjoa kun ei tästä ostarista löytynyt, vaatteita yms. vaan, paljon ja kalliita. Esim. haalistetut farkut olivat 10500 ruplaa eli n. 300 euroa. Kukahan niitäkin tästä puodista ostaa?

Illalla sitten satoi. Enkä ollut muistanut tilata taksia kotiin. Ja kaikki taksit varattuina seuraavat pari tuntia, siis metrolla kotiin. Dynamon asema ei onneksi ole kuin ehkä 500 metrin päässä ja siitä onkin sitten vaan pari pysäkin väliä Majakovskajan asemalle, mistä on sitten puolestaan taas samaiset 500 m mun kämpille. Kassalta sitten 5 matkan lippu (70 ruplaa eli pari euroa) ja sitten sullouduttiin täpötäyteen ruuhkametroon.

Majakovskajalla hyppäsin pois, mutta ensikertalaisena ajauduin Tverskaja-Jamskaja-kadun väärälle puolelle, mutta siitä huolimatta lähdin sateen vauhdittamana lampsimaan keskustaan päin siinä toivossa, että eiköhän tässa kohta tule ylitys / alituspaikka, vaan eipä tullut kuin vasta sitten, kun olin jo suht. läpimärkänä marssinut aina Pushkinin aukiolle saakka, eli hyvän matkaa kämppäni ohi. Matkan varrella oli sentään oma lähikauppani, joten sain sentään jääkaappiin täydennystä samalla.

Torstaina oli sitten lääkärintarkastus työlupaa varten European Medical Centerissä, mikä sekin sijaitsee aivan kämppäni lähellä, kävellen matkaan tärvääntyy ehkä 5 min. Ekaks otettiin röntgenkuva, sitten putkellinen verta ja sitten mentiin lääkärin juttusille. Naispuolinen lääkäri kyseli vaan, että olenko kunnossa (juu juu) ja että onko ollut sukupuolitauteja (no ei mun tietääkseni), sitten eukko kiskaisi kumihanskat kouraan ja pyysi ottamaan paidan pois. Ensin kokeiltiin vähän leuan alta ja sitten kainaloista. Seuraavaksi piti kiskaista housut nilkkoihin ja eukko näpytteli pari kertaa sieltä täältä. Lopuksi piti vielä kiskaista liikkuvat taakse ja sitten hän vain tokaisi, että kunnossa näyttää olevan. Siinä kaikki. Ekaa kertaa tuli oltua private shown esiintyjänä, ja siitä piti vielä maksaa 250 euroa! Siitossonniako he tänne ovatkin hakemassa? No, ei sekään varmaan hassumpi posti olisi, tämä kaupunki kun näyttää todellakin olevan pullollaan ihan oikeasti hyvännäkoisia ja -kroppaisia, sporttisia ja hyvin pukeutuvia nuoria naisia. No, päiväunet sikseen.

Illalla kävin sitten hakemassa sen punttisalikortin. Astuu voimaan 1.4., ja ekaks aloitetaan taas jälleen kerran lääkärintarkastuksella, minkä jälkeen on ensimmäisen kuukauden aikana 5 treenikertaa personal trainerin kanssa, joka myös laati henkilokohtaisen treeniohjelman. Hinta on kyllä melko kova, mutta sali vaikutti ihan kelvolliselta ja mikä parasta, sinne on vain n. 10 min kävelymatka, joten päädyin sitten tähän ratkaisuun.

Perjantai menikin sitten ihan rauhallisesti vaan kotona lueskellessa ja karttaharjoituksia tehdessä tulevan ensimmäisen viikonlopun varalta. Yö sujui muuten suhteellisen rauhallisesti, jonkun verran jotkut meluavat maatalouskoneet kolinallaan keskellä yöta unta sotkivat, samoin paikallisten autojen murtohälyttimet tuntuvat olevan melko herkässä ja ulvahtelevat tuon tuosta, eivät kyllä koskaan kovin pitkään, minuutteja korkeintaan, joten tulee väkisin mieleen, että piruuttaan niitä vinguttavat (tulipa pitkä lause). Samoin monen venäläisen egoa tuntuu suunnattomasti pönkittävän auto, joka ujeltaa kuuluvasti pari kertaa, kun sen reteästi kaukosäätimellä, rööki huulessa, naisten nähden, lukitsee. Varmuuden vuoksi, että kaikki varmasti huomaavat, se useimmiten lukitaan pariin kolmeen kertaan.

Dodii. Ottivat sen mun passin sitten pois. Ollaan sitten ilman, ehkäpä jopa 3 viikkoa! Tilalle tuli joku ihmeen läpyskä, spravka, tavallinen leimalla varustettu A-nelkku, missä sanotaan, että oikea passi on viranomaisten hallussa, käsittelyssä lopullista työlupaa varten. Eikä sitten saa poistua kaupungista! Koko aikana. Tässä sitä sitten ollaan pääsiäiseen saakka vähintään ja koitellaan pärjäillä. Ja vielä pitäisi käydä paikallisella konitohtorilla tarkastuksessa ennen dokumentin saamista, mukana tuomani hiv-paprut yms. eivät riitä.

No, toimistolta kämpille, kamat sisään ja kauppaan, jääkaappi kun ammotti tyhjyyttään. Kärryyn porkkanoita, kurkku, appelsiinimehua, Pepsi lightia, jugurttia, leipää, pari possunkyljystä, parit kanankoivet, leipää, teetä, parit oluet, maitoa, valmissalaattia puoli kiloa valintatiskiltä, puoli tiuta munia yms yms ja hintaa kertyi tuhannen ruplan verran eli 30 euroa. Kamaa on kyllä pariksi kolmeksi päiväksi hyvinkin ja ylikin.

Tiistaiaamu (28.3) alkoi lupaavasti, aurinko paistoi ja kevättä oli selkeästi ilmassa. Iltaa kohden keli kuitenkin harmaantui, joten illalla kämpille saavuttuani ei sitten ihmeemmin enää hotsittanutkaan lähteä katuja mittailemaan. Niinpä sitten keskityinkin kastelemaan Igorin ja Andrein kasviksia, joita sitten riittääkin joka akkunalle; on Jukka-palmua ja fiikusta ja yrttiä jos jonkinlaista. Niille ei kuulema kelpaakaan ihan mikä tahansa kasteluvesi, vaan vesi pitää ensin kypsyttää kannuissa keittion kaapissa, en kyllä saanut selville, että kuinka kauan. No, vielä eivät ole ihmeemmin meteliä nostaneet tavallisesta johtovedestäkään, saapa nähdä, miten jatkossa. Onneksi joukossa ei ole mitään lihansyöjakasvistoon viittaavaa. Saakohan Moskovasta Substralia?

Päivän mittaan sitten myös selvittelin paikallista punttisalitarjontaa. Planet Fitness-ketjun sali tässä ihan lähellä Malaya Dmitrovka-kadulla vaikuttaa lupaavalta, hinta vaan on melko suolainen. Vuoden jäsenyys 880 euroa + 8 viikkoa päälle, jos ostaa vielä tässä kuussa. Täytyy mennä huomenna tsekkaamaan.

Sitten tämän osion loppuun vielä muutama foto mun kämpästä, mikä ei ole ollenkaan hassumpi.

Aamupalan jälkeen Dima sitten toteutti uhkauksensa, urvelsi ulkomaalaisia sorsivasta hinnoittelusta ensin henkilokunnalle ja lopulta puhelimitse hotellin johtajalle, uhkasi tehdä valituksen Kremliin asti ja mainitsi minunkin raportoivani tästä suomalaisille viranomaisille sillä menestyksellä, että sitten illalla hotelliin taas saavuttuamme huoneeni hinta oli pudotettu normaaliksi. Hyvä niin.

Tämä Kaliningradin alue on siis tosiaan entistä Saksan valtakuntaa, mutta 60 vuotta Neuvostoaikaa on tehnyt hyvin tehtävänsä: kaikki on suorastaan surkeassa kunnossa, talot, tiet, ihan kaikki, tehtaasta nyt puhumattakaan. Hotellin suihkukin oli tietysti se legendaarinen ”kahdesta reiästä” suihkuttava, mutta onneksi kraana oli sen verran korkealla ja putki pitkä, että sen alla kyyryssä istuskelemalla sai joten kuten tomumajansa huuhtaistua. Dima oikein kehotti katselemaan ympärilleni ja sanoi, että tähän ei pelkkä välinpitämättomyys riitä, vaan että täytyy olla todella uuttera, että asiat saa tähän kuntoon! Kaikkialla on valtavia kuralammikoita, tiet ovat syvien kuoppien takia lähes ajokelvottomia. Kovin pitkään ei voi suoraan ajaa, kunnes jo täytyy väistää vastaantulijoiden puolelle. Pujotella saa koko rahan edesta.

Taitaapa tämä kylä olla tähän mennessä surkein tapaus lyhyellä Venäjän-urallani. Muuallakin on kyllä näitä rotiskoja nähty, mutta täällä edes tehtaan johdon tilat eivät olleet mitenkään erikoiset – päinvastoin. Johdon sihteeri kyllä istui pollean näkoisenä suuren kirjoituspoydän takana, sivuseinällä oli presidentti Putinin kuva, nurkassa Venäjän lippu ja takaseinällä Venäjän vaakuna. Hänen pöydällään oli kaksi suurta asiakirjasalkun kokoista peltilootaa, molemmissa toistakymmentä suurikokoista, eriväristä, neliskanttista nappulaa sekä puhelin. Molemmista lootista kiemurteli ison miehen peukalon paksuinen kaapeli jonnekin seinän sisuksiin. Lienee siis tehtaan puhelinkeskus myös samalla. Erikoisia olivat sitten puhelimet muuallakin tehtaalla. Joissain puhelimissa oli viela se pyöritettävä valintakiekko, mutta useimmissa sitä ei ollut lainkaan, vaan sen paikalla oli vain kiinteä muovikansi.

Hintataso täällä on kyllä sitten erittäin edullinen, yksi syy tähän on se, etta tämä on verovapaata aluetta, tullimaksuja ei tarvitse maksaa jne. Esimerkiksi illallisemme, kolme kunnollista annosta kalaa ja riisiä, mätileivät alkupaloiksi (mustaa kaviaaria ei kuulema enää saa, harveneva sampikanta halutaan suojella), pari tuoppia / lurjus sekä pullo votkaa maksoi yhteensa 1100 ruplaa eli reilut 30 euroa kolmelta hengeltä. Ja ruoka oli oikeasti hyvää, ravintola oli siisti ja palvelu ystävällistä. Niin – täältä saa myos, ja varmaankin myös muualta Venäjältä – apteekista pirtuakin ihan tost’noin vaan. Hinta on 15 ruplaa / 100 grammaa eli alle 50 senttiä!

Siitä votkasta saimmekin sitten kipinän painua viereiseen peliluolaan rulettia pelailemaan, Dima varsinkin tuntuu olevan kova pelimies, itseani ei moiset juurikaan kiinnosta, mutta voihan sitä seuran vuoksi nyt hävitä 100 tai 200 ruplaa. Tämä rulettirobotti tosiaankin toimii 100 ruplan setelelillä, jotka survaistaan koneen kitaan ja vastineeksi saat 50 elektronista pelimerkkiä. Sitten vaan näppäimistollä näpyttelemään panoksia sisään ja kun kone huutaa että ”stavok bolshe njet – ei enää panoksia”, putkahtaa pallo esiin ja mylly lahtee pyörimään.

Oma 100 ruplainen sujahti koneen syövereihin hujauksessa, melko pian heti perään jo toinenkin, mutta Dima sai pelata helpostikin tunnin verran ja jäi vielä sen verran voitollekin, että maksoi oluemme. Yhden kierroksen olimme saaneet talon piikkiin, ilmeisesti palkinnoksi siitä, kun minä olin hävinnyt sopivasti rahaa. Olimme siis tuottavia asiakkaita. Diman mukaan tämä on ihan normaalia; sopivasti kun pelailet ja ehkä häviätkin, niin luolan henkilökunta kyllä pitää sinut juomassa, usein jopa ruuassakin!

Ja sitten eteenpäin, pubiin tietysti. Olin aiemmin päivällä ostanut 3 seedeeta venäläistä musaa jostakin levykaupasta, ja nyt sitten pääsin hetkeksi leikkimään tiski-Jukkaa paikallisen baari-Mikon suosiollisella avustuksella. No, levyt sisään ja volat kaakkoon, olutta naamaan. Pian meidat kutsuttiin johonkin pöytään, missa kaksi nuorta paria söivät ja joivat, meillekin järjestyi tuota pikaa votkamukit nenän alle.

Emme siinä heitä kuitenkaan kauaa häirinneet, koska Dimalle iski tanssikuume ja piti lähteä diskoa etsimään. Siinä sitten kaikilta vastaantulijoilta tiedustelimme diskoa ja vastaukseksi saimme aina eri vastauksen diskon sijainnista eikä sitä sitten lopulta koskaan löytynyt, onneksi, ehkäpä. Hetken viela turistuamme päätimme lähteä kohti hotellia, kello kun alkoi taas olla vaikka mitä. Siispä vinkkasimme taksin lennosta, hotlaan ja nukkumaan.

Torstaipäivä kului tehtaalla koeajon merkeissä ilman sen kummempia kommelluksia. Ajattelimme vielä pika pikaa piipahtaa Liettuan puolella, sinne kun ei olisi tarvinnut muuta kuin joen yli vievän sillan yli kävellä, jätimme kuitenkin enemmat matkailut tulevaan kertaan. Kolmen maissa hyppäsimme tehtaan järkkäämään autokyytiin kohti Kaliningradin lentokenttää, perille pääsimme joskus viiden jälkeen, koneemme lähtoaika oli 19.05. Moskovaan saavuimme hieman aikataulusta jäljessä joskus klo 22 jälkeen (huom. 1 tunnin aikaero) ja omaan kämppääni pääsin taas yhden peltikolarin aiheuttaman ruuhkan takia vasta vähän ennen puolta yötä. Että taas tuli oltua matkalla jokunen tovi.

Perjantaiaamuna sitten pariksi kolmeksi tunniksi toimistolle, siitä sitten kentälle ja taas jälleen kerran ehkä noin viikoksi kotiin. Viikon kuluttua pitäisi sitten olla se eka kunnon kolmeviikkoinen Moskovassa, minkä aikana pitäis sitten tulla lopulliset työluvat sun muut pumaskat. Saas nähdä.

Tämä päivä olikin sitten pelkkää sitä ihteään eli matkustamista ja odottamista. Kotoa starttasin aamulla 7.15 kentälle, Moskovaan pääsin ihan aikataulussa puolen päivän maissa paikallista aikaa. Siitä oli sitten tarkoitus jatkaa iltapäiväkoneella edelleen Kaliningradiin eli entiseen Königsbergiin. Toimistolle ei kannattanut menna lainkaan, sillä sieltä olisi sitten pitänyt samantien startata takaisin kentalle, nyt tosin Sheremetevo ykköseen, mika on ko. kentän kotimaan puoli.

Odottelin siis kaikessa rauhassa Dimaa ja tempasin lähi-K-kaupasta aamulla ostamani eväät naamaan. Dima saapuikin reilun tunnin päästä, sitten vaan kamat sisään ja äijät koneeseen. Tällä kertaa kulkupelinä oli Aeroflotin TU-154, jalkatilaa oli aivan riittävästi, mutta muuten oli kone kyllä vähän nuhjuinen, mutta ei se menoa mitenkaan haitannut. Sapuska oli jälleen kerran varsin ylenpalttista, jos Finnairiin pitää verrata; oli sämpylää ja tummaa leipää, kurkkua, tomaattia, kolme paksua viiden euron setelin kokoista suolalihaviipaletta, juustoa, pieni pasteija, halvapatukka ja teetä tai kahvia. Matkalla Hesasta Mosseen oli edelleenkin vain ja ainoastaan se pikkiriikkinen sämpylä ja suklaapala. Ihmettelen kyllä kovasti, miksi vain muutamia päiviä sitten julkaistussa tyytyväisyysvertailussa suomalaiset olivat rankanneet Aeroflotin pohjamudaksi. No, paluumatkalla kyllä sitten tultiin polvet suussa, joten hieman ne minunkin pisteet kyllä ropisivat.

Kaliningradista oli sitten vielä parin tunnin automatka Sovjetskiin, mikä oli lopullinen päämaarämme tällä kertaa. Matka taittui mustalla kolisevalla romu-Volgalla kohtalaisen mukavasti. Turvavoitä ei tietenkään ollut, mutta siihen alkaa jo tottua. Tiet olivat sen verran kehnossa kunnossa, ettei nopeudetkaan kyllä nousseet ihan mahdottomiksi. Matkan varrella oli – ihme kyllä – toiminnassa oleva tiesulku ja kontrollipiste, miliisiautoja useampia ja kavereilla Kalashnikovit kaulassa. Pysähtyä ei kuitenkaan tarvinnut, riitti, että vähän hiljensimme vauhtia. Mitähän varten nämäkin heput siella toikkaroivat? Yleensä näissä ex-neuvosto-tarkastuspisteissa ei juuri liikettä näy. Perille hotlaan pääsimme kahdeksan jälkeen, joten matkaa tuli siten taitettua tänä päivänä kevyet 13 tuntia.

Hotellin vastaanotto ilmoitti sitten aivan tyynesti sisään saavuttuamme, etta huoneen hinta on 800 ruplaa yöltä venäläisille ja 1600 ruplaa muille. Ja maksaa piti heti, käteisellä. No, minkäs teet. Pakko mika pakko, eikä se 1600 ruplaakaan nyt ole mikään paha hinta, 50 euroa suunnilleen. Päätimme kyllä valittaa johtajalle heti seuraavana aamuna. Sitten vaan kamat sisään, pari hämmästyksen huokausta taas kerran siitä, minkälaisia nämä maakuntien hotellit oikein tosissaan ovat, kaameita siis, suorastaaan, ja sitten iltapalalle läheiseen pubiin, missä meitä olikin sitten palvelemassa kuolattavan upea nainen, Julia, vaalea, hyväkroppainen nuori venakko, jolla oli tiukka, vartaloa myotäilevä lyhythihainen napapaita, yläosa houkuttelevan avoin. Niinpä sinne piti jäädä vielä toisellekin tuopilliselle, mutta sen jälkeen sitten kyllä painuimme pehkuihin sen enempää sillä kertaa vemmeltämattä.

Aamulla tehtaalle. Ja niinpä siinä sitten kävi, kuten lähes aina, että vaikka koeajojen aikataulut on sovittu niin, että aamupäivällä viimeistään aloitetaan, saimme melkein heti kuulla, että se alkaakin vasta ensi yönä. Tämä ei tosin ole mitään uutta, näin käy lähes poikkeuksetta kaikissa paperitehdaskoeajoissa maasta riippumatta.

Meille ei siis jäänyt paljoa tekemistä, iltapäiväksi sovitun palaverin jälkeen marssimme hotlaan jo klo 3. Otimme pikku päikkärit ja lähdimme sitten neljän jälkeen kaupungille keilaamaan.

Paikka oli kai nimeltään Relax ja se sijaitsi hotelli Syktyvkarin pohjakerroksessa kaupungin keskustassa. Siellä on siis n. 10 ratainen keilahalli, bilispöytiä, kasino, ravintola ja disko, baari yms. Siinä se ilta sitten alkoi hissukseen kulua, olutta siemaillessa ja keilapalloja kieritellessä. Kun peli ei enää maittanut, Dima kävi häviämässä 500 ruplaa rulettiin, sitten baariin, minne alkoikin vähitellen lappaa porukkaa. Pikkusuolaisen nälkään tilasimme perhepizzan (240 ruplaa eli 8€), mikä riittikin aivan hyvin kahdelle, sen verran iso se oli, täytettäkin varmaan sentin kerros.

Mulla oli aamulla aikainen herätys, koska piti ehtiä klo 7 lähtevään Moskovan-koneeseen, Dima jäisi tänne vielä iltaan asti, ja siten känny hälyyttämässä klo 21, että poijjaat nyt takaisin hotelliin. Ensin sitä siirrettiin tunnilla, sitten vielä tunnilla, ja sitten vielä puolella tunnilla....

No, puolen yön aikaan sentään selvisimme ulos ja taksiin, mutta emme sentään vielä hotelliin saakka. Matkan varrella oli vielä joku lähiödisko, minne oli aivan ehdottoman pakko mennä piipahtamaan. Lattialla käytiin ja vahingossa naisten vessassa ja sitä rataa. Taksikuski istui kiltisti koko ajan samassa pöydässä teetä hörppien ja vihdoin viimein ehkä klo 3 punkkaan ja vekkari soimaan klo 5. Että sellainen turnee taas tällä kertaa!

Aamulla sitten taksilla kentälle, kuskina oli se eilinen kuski, jonka kanssa olin sopinut, että noutaa minut 5.30 hotellilta. Siinä matkan aikana sitten käytiin läpi hänen kesämökit ja kalastusharrastukset, savusaunakin hänellä kuulema on, vaikka hieman kestikin, ennen kuin aavistin, että zornaja banja eli "musta" sauna on varmaankin savusauna. Viimein koneeseen nukkumaan, sitten taksiin nukkumaan, missä ehtikin mukavasti torkahtaa, liikenne kun oli aivan puuroa - jossain päin kuulema paloi metroasema, tiedä häntä sitten. Vielä pariksi tunniksi toimistolle nuokkumaan, sitten taas taksiin nukkumaan, kentälle nuokkumaan, Helsingin koneeseen nukkumaan, omalla autolla kotiin ja melko pian nukkumaan.

Tämä se friskaa - selkää ja niskaa!

Ensimmäinen aamu omassa Moskovan-kämpässäni. Yö meni sikeästi nukkuessa, mikään ei unta häirinnyt. Ei ollut torakoita, melskaavia naapureita eikä liikenteen melukaan kuulu sisälle lainkaan, vaikka Garden Ringin ja Tverskajan valtavat pääväylät ovat vain kivenheiton päässä. Sen verran ollaan kuitenkin näistä väylistä suojassa ja omat ikkunanikin ovat sopivasti sisäpihalle päin.

Sisäpihalla on lasten leikkipaikka, keinut, kaiketi hiekkalaatikkokin, nyt tosin lumen alla, pari kiipeilytelinettä ja vähän kauempana aidattu koriskenttä. Niin, ja roskikset. Tämän asian olinkin unohtanut kysyä vuokraisänniltä eilen. Siellä olikin sopivasti paikalliset jätekuskit laatikoita ja lavoja tyhjentämässä. Yksi kaveri ajoi pikkiriikkistä traktorin ja trukin yhdistelmää ja yritti kipata yhtä täpötäyttä roskalaatikkoa vähintään yhtä täpötäyteen vaihtolavaan. Ihan ei kuitenkaan kaveri ylettynyt lavalle asti ja loota mäjähti komeasti asfalttiin. Enempää en viitsinyt jäädä tuijottelemaan, sillä puhelin soi.

Taksikuskihan se, soitteli sovitunlaisesti ja kertoi olevansa kadulla odottelemassa. Selvä, kamppeet päälle ja ulos. Niin, ja missähän kohtaa se kuski nyt sitten oikein olisi, eipä heti sattunut silmään. Laajennetaanpas vähän rinkiä, ei ketään. Armotonta huulien pyörittelyä. Vielä rundi, ei ketään, ja alkaa jo hieman kalvaa ajatus, olenko itse oikeassa paikassa. Ohranakin tumppasi jo tupakkinsa ja seisoo kuin suolapatsas katsellen syrjäsilmällä tännepäin.

Enpä ollutkaan. Omasta rapustani pääsee kyllä kätsästi suoraan kadulle, mutta sepä onkin sitten Bolshoi Kozikhinsky- katu. Selvisipä tämäkin sitten. Tämä meidän talo onkin näet poikittain tähän ja omaan katuuni nähden yhdistäen molemmat kadut. Käyntiosoitteeni onkin siten Tryokhprudnyi-katu 11/13, Bolshoi Kozikhinsky-kadun puoleinen viimeinen rappu.

Keskiviikkoiltana oli sitten taas vaihteeksi matka pariksi päiväksi Sytkäriin. Homman juju alkaa olla jo tuttu, Diman kanssa pizzat ja oluet naamaan ennen koneeseen menoa, perillä Mondin pikkubussilla hotelli Viktoriaan, minne perinteisesti saavutaan viittä yli puolen yön eli juuri baarin sulkemisajan jälkeen. Tällä kertaa mikko oli kuitenkin vielä paikalla, toppatakki kyllä oli jo päällä, mutta 100 ruplan hinnasta (3 €) kaveri suostui avaamaan keitaan jälleen. Siispä 50 grammaa ja oluet vielä yömyssyiksi ja sitten pehkuihin.