Keski-ikää lähestyvä tavallinen suomalainen mies joutuu yllättäen uusiin kuvioihin Venäjällä ja Kiinassa. Koettua ja nähtyä, haistettua ja maistettua, kuultua ja luultua, välillä saatan panna ihan omianikin.
PASSI SAAPUI 18.4. klo 16:15, ihan niinkuin spravkassa oli luvattukin. Jotenkin on vaan jälkibolsevistista toimintaa se, että kaikista leimoista päätellen paprut olivat valmiina jo 13.4! Mutta ei vaan viititty antaa, kun ei kerran ollut pakko! Ei, vaikka viisumikoordinaattorimme Irina sitä erikseen vielä tiedusteli. Saatana! Tai sitten olis varmaan tarvinnu maksaa lisää? Mutta kyllä Irina tästä varoittelikin, että harvoin, oikeastaan ei koskaan, mitään papruja palauteta ennen luvattua palautuspäivää.
Siispä siitä sitten uudenuutukaisen viisumin kanssa heti seuraavan Helsingin-koneeseen. Vappu vietetään kotona, paluu Moskovaan olis heti vapun jälkeen 2.5. aamukoneella. Palataan juttuun sitten uudelleen toukokuussa.
Lauantaiaamuna tuttuun tapaan salille. Siitä sitten tihkusateessa kämpille. Sain yhdeltä duunikaverilta lainaksi "Rukajärven tie" - DVD:n, mukava oli kuulla Suomen kieltä pitkästä aikaa. Sen parissa sujahtikin sitten se iltapäivä, tulipa katottua varmuuden vuoksi kahteen kertaan.
Illalla sitten Dima soitti ja kyseli baariin. Ekaa kertaa siis Moskovan yoelämään viikonloppuna. Paljon oli jengiä liikkeellä, mutta niin on niitä kuppiloitakin, eli sekaan mahtuu hyvin, ainakin tänään. Tverskajan TGIF:ssä tempastiin ekaks parit oluet ja vähän jotain texmex-purtavaa. Siitä sitten eteenpäin. Sen ihmeempää ei tämän illan osalle sattunut muuta kuin että olutta kului, eikä maailma siitä yhtään sen paremmaksi muuttunut. Lopputuloksena vaan kaamee hedari ja paskan maku suussa. Sunnuntai taitaa mennä täysin harakoille. Ei jaksa ees kirjottaa. Että kannattiko? Enpä tiedä.
Passin odottelu alkaa käydä jo hermoille. Mitään ei ole kuulunut. Spravkassa lukee, että palautuspäivä on ensi tiistaina. Lentolippu kotiin olis keskiviikkona. Saas nähdä.
Maanantai ei mittään - paitsi että neljäs kerta Alexein kanssa salilla. Tiistai ei mittään – paitsi että passista ei ole mitään tietoa, keli oli kyllä hieno ja kävin hakemassa Ramstorista parit peitot tulevia vieraita varten. Keskiviikko ei mittään – paitsi että kypsyin paikalla käkkimiseen ja päätin lähteä kavereitten kanssa, viranomaisten käskyistä välittämättä, käymään tehtaallamme Tulan suunnalla, minne on noin 3-4 tunnin automatka, Moskovasta etelään siis. Takaisin olis tarkoitus tulla jo torstai-iltana. Aika riskitön juttu tämän pitäisi olla, sillä yöpyminenkin on firman omassa, suomalaisvalmisteisessa hirsisessä vierasmajassa, missä ei passien rekisteröintejä tarvita.
Moskovasta kestikin sitten kuusi (!) tuntia tuon alle 400 kilsan taittamiseen, pelkästään kaupungista ulospääsyyn meni toista tuntia! Ja sitten ne tiet – etelään vievä moottoritie oli nyt jotenkin kunnossa, mutta sen jälkeen hypyttikin sitten tasaseen tahtiin, sitä pahemmin, mitä kauemmas päästiin. Matkan varrella pysähdyttiin kerran LukOilin huoltsikan kahvilaan haukkaamaan parit piirakat. Paikka oli uusi ja siisti, jopa veski, shopin puolella pari hyllyä limuja ja tuoremehuja, hyllyllinen sipsejä, suklaata ja kuivattua kalaa, yks hylly olutta ja yksi votkaa.
Perille pääsimme n. klo 23. Emme olleetkaan tällä kertaa siinä hirsimajassa, vaan tänne olikin valmistunut aivan uusi 4-kerroksinen yksinkertainen asuintalo, missä oli viitisenkymmentä huonetta, siistejä, erityisesti veski- ja kylppäriosasto, mutta steriilejä. Sängyt vaan tahtovat olla näissä venäläisissä asunnoissa hämmästyttävän lyhyet, varpaat ovat auttamattomasti päädyn ulkopuolella, vaikka en mikään hirmujättiläinen olekaan (187). Omassa kämpässäni parisängyssä voi onneksi nukkua sopivasti vinossa, niin ei tartte alinomaa päätyä potkia.
Aamulla sitten omaan tehtaaseemme, missä onkin melkomoinen hulina päällä. Meillä oli joku sisäinen info- ja brainstormingtilaisuus, osallistujia reilut 50. Aika hämmästyttävää oli nähdä venäläisten suoraviivainen tarmo ja suorastaan raivokas draivi, kun päästiin itse asiaan. Eka tehtävä oli lämmittelynluonteinen villi ideointikilpa siitä, mitä uusiokäyttöä keksitään tyhjälle, yhden litran muoviselle ruokaöljypullolle – aikaa 10 minuuttia.
Suomessa tuo 10-minuuttinen kuluu jo siihen, että kinastellaan siitä, kuka kirjoittaa ideat taululle ja vielä toiset 10 minuuttia menee siihen, jopa enemmän, että kuka menee esittämään ideat salin eteen! Tämä porukka ei moisista pikku jutuista välittänyt lainkaan, vaan ideoita tehtailtiin useita kymmeniä per ryhmä. Sama homma jatkui sitten vakavammissa tehtävissäkin. Jos tämmoistä porukkaa on täällä enemmänkin niin varmaa on, että ei kauaa kestä, ennen kuin Venäjä on taas jaloillaan.
Kiirastorstai-iltana sitten palattiin takaisin Moskovaan. Tai eihän se paikallisen kalenterin mukaan sellainen ole, ihan tavallinen torstai muiden joukossa. Pääsiäinen on täällä vasta viikon kuluttua, eikä sen ympärillä ole yhtään ylimääräisiä lomapäiviä.
Perjantai kuluikin sitten taas toimistolla. Kelit ovat tietysti taas viikonlopun edellä muuttuneet sateiksi ja samaa mannaa on luvassa koko viikonlopuksi. Että silleen. Mitähän sitä keksis. Pubiin? Ehkä? Eipä ole vielä täällä tullut viikonloppuna rällättyäkään.
Lauantaiaamuna oli vekkari soimassa 7:30 ihan niinkuin arkiaamuinakin, koska yhdeksäksi piti ennättää salille Alexein koipijumppaan. Kuudelta alkoi kuitenkin ulkoa kadulta kuulua koiran haukuntaa ja ulvontaa, ja sitä kesti sitten varmaankin kymmenen minuuttia ennen kuin tuli hiljaista. Muutaman hiljaisen minuutin jälkeen sitten vielä sama uudelleen.
Aamuyön uni oli jo sen verran ohut, että tämä moskovalaisen kulkukoiran, joita muuten täällä näkee päivittäin pyörivän siellä täällä, aamufanfaari riitti karistamaan unet silmistä. Ei se nyt sinänsä mitään haitannut, ehtipähän kaikessa rauhassa syödä aamupalan, keitinpä ekaa kertaa aamukahvitkin (muru, vuokraisäntien jäämistöstä) tässä kämpässä ja selailin viikonlopun The Moscow Timesia. Ehdinpä ottaa vielä pikku torkutkin aamutoimien jälkeen ennen salille lähtöä.
Kaikista sääennusteista huolimatta aamu oli aurinkoinen ja raikas, kun puoliysiltä lampsin salia kohti. Pushkinin aukiolla heilui joukko MVD:n ja OMONin miehiä (sisäministeriön alaiset miliisit sekä miliisin erikoisjoukot) sekä kaikenkaikkiaan 7 nosturilla varustettua kuorma-autoa (sludzhba eliminazii, Moskva), jotka nostivat joidenkin onnettomien autoja paikalliselle Tattarisuolle kuskattaviksi, mistä ne sitten joutuu lunastamaan kuulema tosi karmeella hinnalla.
Paluumatkalla syykin tähän operaatioon selvisi. Pushkinin aukio oli suljettu puomein, ja viiden metrin välein oli MVD:n miiliisi tai siellä täällä OMONin mies harmaankirjavassa maastopuvussaan vartioimassa. Meneillään oli ilmeisesti kommunistipuolueen mielenosoitus, oli punaisia käsivarsinauhoja ja sirppejä ja vasaroita punaisissa lipuissa. Ongelmia hieman tuotti, kun olisi pitänyt päästä Tverskajan ali, mutta alikulkukäytäväkin oli tukossa. Aukion toisessa kulmassa oli sitten sisäänpääsy metallinpaljastimen kautta, missä sitten miliisi vielä käski avaamaan jumppakassini, johon sitten vaan sanoin, että salilta tässä ollaan tulossa ja vilautettuani yhden hikisien sukan ja läpimärän T-paidan, kaveri vinkkasi, että mene nyt sitten.
Iltapäivällä suunnistin kohti Voiton puistoa (Park Pobedy). Siinä sitten Teatralnajan asemalta kohti Vallankumouksen aukion (Ploshad revolutsii) asemaa kulkevaa yhdyskäytävää pitkin kulkiessani vastaan tuli pienikokoinen kumara mummo, täysissä mummon varusteissa, huivi tiukasti päässä. Siinä hän seisoi yksikseen, ruskeasta pahvilaatikosta leikattu kyltti kourassaan, pieni kippo jalkojensa juuressa. Kuljin ihmisvirran mukana muka kiireisenä sen verran nopeasti ohitse, etten ehtinyt kyltistä muuta lukea kuin että hänen poikansa on kuollut. Mitä muuta siinä sitten kerrottiin ja miksi mummo halusi tämän asian julki tuoda, sitä en jäänyt selvittämään, vaan kuljin kylmästi ohi jättäen mummon sinne yksikseen, katse maahan luotuna, jotakin itseksensä sopottamaan, varmaankin siunauksia ohikulkeville hyväntekijöilleen latelemaan. Oikea käsi teki taukoamatta risitnmerkkejä.
Saavuin sitten Voiton puistoon, Kutuzovin prospektin varrella sijaitsevaan vuonna 1995 eli sodan päättymisen 50-vuotisjuhlien kunniaksi valmistuneeseen puistoon, missä on mm. suuren isänmaallisen sodan museo. Museon takana on suuri puistoalue, mikä on kesäisin hyvin suosittu ulkoilu-, relaus- ja auringonottopaikka. Ja koska alue on todella laaja ja asfaltoidut tai laatoitetut tiet ja käytävät ovat erinomaisessa kunnossa, on paikka myös rullaluistelijoiden ja –lautailijoiden suosiossa.
Sisäänpääsylippu museoon oli 120 ruplaa eli nelisen euroa. Ilmeisesti still/videokuvaajien pitää maksaa vähän enemmän, ainakin mulle tultiin kerran urveltamaan siitä, että pitäis olla joku erikoislippu, jos meinaa kuvata. No, olin autuaan tietämäton ja puhuin vain Suomea ja hoin njet ponimaita, niin eipä se eukko sitten jaksanut kovin kauaa vaatteissa roikkua.
Sisään mentiin taas metallinpaljastimen kautta. Takit jätettiin vartioituun naulakkoon. Ensimmäiseksi astuttiin hämärään muistojen ja surujen saliin, minne oli koottu käytävän molemmin puolin erillisiin lasivitriineihin suuria luetteloita kaikkiaan 27 miljoonasta venäläisestä sotien uhrista. Jostain olen päähäni saanut, että tokassa maailmansodassa menetti henkensä noin 40 miljoonaa ihmistä, joista puolet venäläisiä (tai siis neuvostoliittolaisia), joten olisikohan tuohon lipsahtanut muutama Stalinin vainojen uhrikin mukaan. Oli miten oli, luku on järkyttävä, suorastaan käsittämätön. Kevyesti viis kertaa Suomen nykyväestö.
Surujen salin ympärillä oli diaramahuoneita eli eräänlaisia tilataideteosesityksiä, mistä yleisö pääsi pieneltä parvelta katselemaan sodan maisemia. Aivan parven alla oli melko taitavasti lavasteenomaisesti levitettynä erilaista sotaromua ja sodan rakennelmia, ja teos päättyi takaseinällä olevaan suureen sodan maisemaa kuvaavaan maalaukseen (kuva Moskovan rintamalta). Näitä huoneita oli ainakin viis kuus, Moskovan rintamalle, Leningradin, Stalingradin, Kurskin jne. rintamille kullekin omansa.
Toiseen kerrokseen tultaessa oli vastassa pitkä rivistö tauluja vanhoista ihmisistä prenikat rinnuksissa. Kuvat esittivät Neuvostoliiton sankareita eläkeiässä, ja kunkin taulun vieressä oli lyhyt historiikki ko. henkilöstä. Taulujen välistä pujahdettiin Kunnian saliin (zal slavy, kuva), missä oli pyöreän huoneen seinämillä oleviin marmoripaasiin kirjoitettuna kaikkien n. 11 700 Neuvostoliiton sankarin nimet (vastaa kai meikäläisen mittapuun mukaan Mannerheimin ristin ritareita, joita on 191), mukana useita satoja naisia. Kolmelle oli tämä arvonimi suotu kolmesti, mukana mm. marsalkka Zukov, Stalingradin voittaja, joka tänä päivänä ratsastaa pronssisella ratsulla pronssiin valettuna Kremliin ja Punaiselle torille vievän portin edustalla.
Tämän salin ympärillä oli paljon erilaisia vitriinejä, missä esiteltiin sodanaikaista aseistusta ja muuta varustusta valokuvien ja multimediaesitysten kera, mukana sekä saksalaista että venäläistä tavaraa, myös keskitysleireistä kerättyä roinaa, mukana mm. uhrien hampaita ja pieni lapsen pääkallo. Kolmannessa kerroksessa oli vielä taidenäyttely, mikä kyllä oli hieman mitäänsanomaton.
Paikkana museo oli erittäin siisti ja avara, hyväkuntoinen ja hyvin pidetty. Väkeä ei paljoa ollut, suurin osa porukasta oli museon omaa henkilökuntaa, lähinnä eläkeikäikäisiä mummeleita, jotka vaeltelivat ympäriinsä hiljaa itsekseen tai nuokkuivat jossain nurkassa. Ulkona oli sitten vielä erillinen maksullinen ”tankkipuisto”, missä oli tykkejä, tankkeja ja bunkkereita yms. sodan rakennelmia.
Tästä sitten vielä jatkoin Frunzeskajalle tarkoituksena löytää Ramstorin supermarket, mitä ei sitten meinannut löytyä millään. Autoilijoille tarkoitettuja opaskylttejä seuraten matkaa kertyi useita kilometrejä, osin oman alkeellisen suunnistusvirheen takia, mutta lopulta paikka löytyi, ja tietysti aivan metroaseman kupeesta. No, tarvittavat ostokset mukaan, ja sitten kämpille. Vettäkin alkoi sitten tihuttaa, joten tämän päivän seikkailut olikin sitten hyvä lopettaa tähän.
Sunnuntaipäivä olikin sitten sateisen harmaata, joten en sitten sen kummemmin viitsinyt kaupungille lähteä. Tästä tulikin nyt sitten vaan lueskelu-, surffaus-, siivous- ja pyykinpesupäivä.
Diarama Moskovan rintamasta, Voiton puiston museoKunnian sali, voiton puiston museo
Arjet matavat hitaanlaisesti. Aamulla 8:30 toimistolle, illalla kuuden jälkeen kämpille, kaupat, sapuskat, joskus salille ja nukkumaan. Kitarasta katkes kieli - järisyttävää! No, maanantai-iltana joskus klo 11 jälkeen joku paukapää ammuskeli vartin verran jotain paukkupommeja tiiviiseen tahtiin. Herätessäni paukkeeseen luulin pienen hetken niitä laukauksiksi, mutta vain hetken. Ketään eikä mitään kyllä näkynyt.
Kelit ovat alkuviikosta kyllä olleet kohtalaisen lämpimät; lumi sulaa ja kuraa on kaikkialla. Kirgiisin näköisiä topparoikkia on siellä täällä hajottamassa lumikasoja, jopa myöhään illalla ja viikonloppunakin, ja lumen alta paljastuvan roinan ja roskan määrä on aivan uskomaton: on röökiaskeja, muovipusseja, todella paljon olut- ja votkapulloja - ja koiranpaskaa, jopa oman taloni takapihan leikkipaikalla, mikä on suorastaan karmean näköinen. Eipä ihme, ettei siellä ole juuri leikkiviä lapsia näkynyt, vaikka niitä tässäkin talossa on.
Tiistain "The Moscow Timesissa" oli juttua moskovalaisten lasten kouluruokailusta. Parikymmentä koulua kaikenkaikkiaan n. 1500 koulusta otta koekäyttöön älykortin, millä voi maksaa kouluruokailun - ja vain ja ainoastaan kouluruokailun. Käteistä sillä siis ei voi nostaa eikä sillä voi maksaa missään muualla eikä mitään muuta. Tämä siksi, etteivät koululaiset tuhlaisi lounaaseen tarkoitettuja rahojaan tupakkaan ja olueen tai hedelmäpeleihin, kuten nykyään näyttää olevan tapana yhä enenevässä määrin, tupakka- ja olutkiskoja ja pelihalleja kun on joka nurkalla ja harvoinpa tulee nuorisoa vastaan ilman, etteikö edes jollain olisi bisseflinda handussa. Ihan siis aiheesta ovat kaupunginisät ja -äidit heränneet ja ryhtyneet toimenpiteisiin.
Tiistai-iltana oli sitten seittemältä eka sovittu tapaaminen trainerin, Alexein, kanssa. Kaveri on ehkä iältään reilu 5-kymppinen, lyhyenläntä, mutta leveäharteinen, väitti harrastaneensa aikanaan painonnostoa ja olleensa kova luu alalla, jopa maailmanlaajuisesti, tunsi mm. kaarlokangasniemet veljineen ja muut 60-70-lukujen suomalaiset alan suuruudet. Hänen poikansa on kuulema Venäjän ykkönen omassa painoluokassaan, hänen isänsä oli napannut hopeaa Helsingin olympialaisissa ja seuraavana vuonna kultaa Tukholman MM-kisoissa ja silleen.
No eipä siinä sitten sen kummempia. Veivattiin vähän sitä sun tätä tunnin verran, jatkoin ite vielä vajaan tunnin, seuraava tapaaminen (vstretsa) on torstaina.
Keskiviikkona piipahdin pikapikaa, metrolla, tietty, Leningradin juna-asemalla, minne Suomesta tulevat junat saapuvat. Ihan siis siltä varalta, että lähiaikoina saan vieraita. Onpahan reitti sitten edeltäkäsin tuttu. Parikymmentä vierailijakandidaattia on jo jonossa.
Torstaina oli toka treenikerta kaheksalta Aleksein kanssa, vuorossa hartiat ja hartiavoimin siinä saikin äheltää, sen verran tiukkaa komentoa kaveri piti ja oma sisu kun ei antanut periksi hollätä. Nyt on paikat hieman jäykät, mutta eikohan ne tästä sula, lauantaina jatketaan aamulla yheksältä, vuorossa koivet.
Perjnataina sitten alkoi viikonlopun suunnittelu, vaihtoehtoja pitää vähän katsella kelien mukaan. Viikko on ollut mukavan keväinen, mutta tietysti perjantaina alkoi sataa ja ilma on muutenkin kolean tuntuinen. Ylen verkkosivujen säätiedotus lupaa kyllä Moskovaan lämmintä ja aurinkoista viikonlopuksi, mutta paikallisten käyttämä accuweatherin sivu taas pilvistä, tihkua ja koleeta. Saas nähdä.
Sunnuntaiaamu valkeni harmaana, joten aamulla ei ollut mitään kiirettä minnekään. Vasta reippaasti puolen päivän jälkeen sain ittestäni sen verran irti, että jaksoin kiskaista housut ja kengät jalkaan ja palttoon (ven. palto) niskaan. Perjantaina laaditun sotasuunnitelman mukaan tänään olisi sitten iskun kohteina Gorkin nimeä kantava kulttuuri- ja lepopuisto (Park kultury i otdyha imeni Gorkogo) eli tuttavallisemmin Gorkin puisto ja sen perään sitten Tretjakovin galleria.
Gorkin puistoon pääsee kätsysti metrolla, kuinkas muuten. Park kulturyin asema on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä portista ja matkalla sinne pääsee vielä ihailemaan Moskova-jokea Krymskyn sillalta, mikä on ylitettävä ennen puistoon menoa.
Gorkin puisto on varmasti tunnetuin kaikista Moskovan lukuisista puistoista ja nimenhän se on siis saanut kirjailija Maksin Gorkin mukaan, joka muuten oikealta nimeltään oli Aleksei Peshkov. Se perustettiin joskus 1920-luvun lopulla Moskova-joen varteen Golitsynin puutarha-alueelle, kokoa sillä on kuulema yli sata hehtaaria!
Näin lopputalven / alkukevään aikaan puisto vielä nukkui sulavien lumikasojen ja kuraisten ja loskaisten kävelytieden lomassa. Talvella tämä on kuulema suosittu luistelupaikka, mutta näin kurakelien aikaan vähän kaikki tuntuu olevan odottavalla kannalla. Muutamia ihmisiä paikalla kyllä pyöri, monet kojut olivat auki, maailmanpyörä pyöri hiljaa itsekseen ilman matkustajia, muut vekottimet karuselleistä Space Shotteihin olivat vielä kinosten vankeina. Diskojytke kyllä jo pauhasi parissa paikassa kovalla voimalla. Joten eipä siitä sitten sen enempää, odotellaan kesää ja katotaan sitten uudelleen. Niin, sisäänpääsymaksu on vaivaiset 50 ruplaa eli alle 2 euroa.
Tästä matka jatkui sitten kohti Tretjakovin galleriaa. Itse asiassa aivan puiston vieressä, tien toisella puolella on ilmeisesti joku Tretjakovin gallerian etäpesäke 20. vuosisadan taiteelle, kulki muistaakseni yksinkertaisesti Taidekeskuksen nimellä, mutta sinne ei nyt ollut tällä kertaa tarvetta mennä. Venäläistä nykytaidetta pääsi ihailemaan kadun alikulkukäytävässä, missä oli valtava määrä taiteilijoita kaupustelemassa teoksiaan. Silmiinpistävää ainakin näissä teoksissa oli se, että täällä tunnutuaan suosivan ns. esittävää taidetta eli kuvasta jokainen todellakin ymmärtää, mitä kuva esittää. Suosituimpia näyttivät olevan maisemakuvat, pääosin luontokuvat kauniista maisemista, joissa vesi sekä erityisesti erikoinen valaistus, joko aamu- tai iltarusko, kuu, myrsky tai muu erikoinen luonnonilmiö luo oman erikoisen vaikutelmansa teokseen. Värien käytto oli voimakasta, erityisesti kirkkaat keltaisen ja oranssin eri sävyt valaistusta kuvaamassa suorastaan räjäyttivät kuvan vasten kasvoja. Lisäksi vielä maalaustekniikka oli sen verran terävää ja selkeäpiirteistä, että tällaiselle maalaustaiteen maakravulle jäi kyllä hieman liian päälletunkeva kuva koko hommasta. Hinnaltaan nuo teokset vaihtelivat parista tonnista jonnekin 12-13 tonniin eli 400 euroon saakka. Kiva niitä oli katsella, mutta en ehkä ihan heti omaan kotiini ostaisi. Oli siellä kyllä hillitympiäkin ja ihan siistejä ja hyvin tehtyjä, mutta ne olivat kyllä harvassa.
Hissukseen siitä sitten lampsin Tretjakovin galleriaan. Sisäänpääsylippu on 240 ruplaa eli 8 euroa aikuisilta, erityisryhmille kuten opiskelijoille, lapsille yms. oli omat hintansa, mutta niitä en nyt muista. Takit jätetään vartioituun naulakkoon ja kenkien ympärille viritetään taas ne siniset muovipussukat, mitkä saa narikasta. Sisääntuloaulassa on narikan ja kassojen lisäksi matkamuistomyymälä, parikin kappaletta itse asiassa, siisti iso kahvila vähän sivummalla (espresso ja kokis 80 ruplaa eli alle 3 euroa), veskit (siistit), infopiste yms. Englanninkielinen erinomaiselta vaikuttava kuvitettu 136-sivuinen opaskirja maksoi 380 ruplaa eli 13 euroa, suosittelen.
Itse galleria katsotaan perustetuksi vuonna 1856, jolloin kauppias ja tehtailija Pavel Tretjakov osti ensimmäiset teoksensa, eli tänä vuonna on siis jossain vaiheessa 150-v bileet tiedossa. Varsinaisaesti kokoelma avattiin yleisolle kuitenkin vasta 1881. Testamentatessaan kokoelmansa Moskovan kaupungille vuonna 1892, kokoelma käsitti n. 2000 maalausta ja veistosta. Tänä päivänä niitä on kuulema 130 000!
Sunnuntai-iltapäivänä väkeä oli melko paljon liikkeellä. Suosittu tuntui paikka olevan, sekaan mahtui kyllä aivan hyvin. Maalauksia oli paljon, pääasiassa erilaisia äijänpäitä eri aikakausilta, mutta myös maisemia ja tapahtumakuvia sodista, rautatien rakentamisesta, hirttäjäisistä ja ties mistä (kuvassa prinsessa Tarakanova vankeudessa). Vanhimmat ikonit ovat jopa 1100 luvulta saakka. Ja niitäkin oli melkoisen paljon. Tauluissa on lyhyt esittelyteksti sekä venäjäksi että englanniksi, mistä käy ainakin ilmi taitelijan nimi, hänen elinaikansa, maalauksen valmistumisvuosi sekä teoksen nimi.
Jossain olen kuullut väitettävän, että taidenäyttelyt olisivat oivia iskupaikkoja, mutta tänään ei ainakaan yksinäiseltä vaikuttavia naisia kyllä näkynyt, kaikilla tuntui olevan mies mukana, jotka vielä tuntuivat pitävän naisistaan koko ajan kiinni ikään kuin ne minä hetkenä hyvänsä olisivat ilmaan haihtumassa. Jokunen naispari siellä kyllä vaelteli, mutta minun ohjenuorani oli tällä kertaa sama niin naisten kuin maalaustenkin suhteen – katsoa saa, muttei koskea.
Sitten lauantaiaamuna kymmeneksi salille ja lääkärintarkastukseen. Ohrana päästi sisään vilautettuani propuskaa eli uutuuttaan kiiltävää äly-siru-jäsenkorttiani. Takki vartioituun garderoobiin, kenkien päälle kaikkien asunnonetsijöiden tuntemat siniset kuminauhalliset muovipussit ja sitten pukupoke päästi sisään salille. Respa puhui tällä kertaa englantia ja ohjasi lääkärin juttusille, ja millaisen lääkärin! Paikalle saapasteli tosi tiukkoihin farkkuihin, tiukkaa puseroon ja pitkiin mustiin, korkeakorkoisiin saappaisiin sonnustautunut timmikroppainen pienikokokoinen noin kolmekymppinen blondi! Oli jo valmiiksi hieman hiki, kun salilla tuntui muutenkin olevan hieman hiostavaa ja olin ehtinyt tohtoria odotellessa heittää jo kymmenen minuutin varvin kuntofillarilla, mutta nyt se hiki vasta tulikin. No, ensin täytettiin kimpassa venäjänkielinen esitietolomake, aikaa hieman tärvääntyi, tohtori kun ei osannut lainkaan englantia. Sitten otettiin paitaa pois, tehtiin parit taivutukset, eihän meikäläinen rautakangen nielleennä mihinkään taivu, koitettiin vähän selkää ja hartioita ja kysyttiin, että oletkos koskaan käyny hieronnasa, noennoo, no tarttis kyllä käydä! Okei okei. Sitten mitattiin ja punnittiin (187/89), kokeiltiin puristusvoimaa, ok, ja otettiin verenpaine, mikä oli hieman koholla (eikä ihme!), sitten lämättiin metronomi päälle ja stepattiin rappua ylösalas nakutuksen tahtiin jonkun aikaa ja paineet ja pulssit uudelleen. Sitten vielä kiivaalla temmolla sama homma ja tulos oli aina sama, pulssi ok, mutta paineita on. No ei ihme, on tässä tullutkin vähän liikaa röpöteltyä näiden venäläisten kanssa. Tämän perusteella mulle sitten laaditaan ohjelma, jolla asiat pyritään saamaan parempaan kuntoon eli justiinsa sitä, mitä lähdinkin hakemaan. 880 euroa vuodessa omaan terveyteen ja hyvinvointiin ei pitäisi olla liikaa!
Tällä kertaa salilla ei ollut vapaana englantia taitavaa traineria, joten veivasin siinä sitten vielä reilun tunnin ominpäin. Tiistai-iltana olis sitten trainerin kanssa trehvit seittemältä.
Sitten himaan lounaalle ja pikku päikkärit perään. Sen jälkeen sitten Stockalle, Smolenskajalle, metrolla pääsee näppärästi jotakuinkin ovelle asti. Ainakaan lauantaina iltapäivällä metrossa ei ollut ihmeemmin ruuhkaa, jengiä kyllä on, mutta sekaan sopii aivan hyvin. Eräältä asemalta kyytiin tuli varmaankin joku Tsetsenian veteraani, kauhtunut sotilaspuku päällä, nuori kundi, ehkä alle kolmen kymmenen, yhtä kauhtuneella rullatuolilla, ja aloitti heti sisään päästyään saarnan, että auttakaa invalidia, hallitus ei meitä auta, ja paljon muuta, mistä en saanut selvää. Monet katsoivat toisaalle, mutta toiset antoivat kympin, minäkin annoin ( =30 senttiä, mikä laupias samarialainen!)
Kerjäläisiä täällä toisaan jonkun verran näkee, monesti juuri metroasemilla, missä porukkaa kulkee, ja erityisesti Punainen tori ja Kremlin seutu noin yleensäkin tuntuu olevan varsinkin eläkeläiseukkojen suosiossa. Heillä on todellakin aivan oikeasti hätä ja huoli, inflaatio kun jyllää jopa 10% vuosivauhtia ja jo valmiiksi surkeat eläkkeet eivät millään ilveellä kulje perässä.
Kauppakeskuksen ovi oli sen verran huomaamaton, että pamautin ohi ja jonkun aikaa pyorittyäni kuula kateissa osuin kuitenkin onneksi kadun yli viritettyjen mainosplakaattien opastamana oikeaan paikkaan. Kalliilta vaikuttaa, mutta onneksi en mitään akuutisti tarvitsekaan. Vahvistui vaan se ajatus, että Suomesta kannattaa varmaan tuoda aika paljon kaikkea peruskamaa, mutta onhan Stocka toisaalta Stocka. Paikalliset tavanomaiset (?) Megamallit yms on vielä katsastamatta. Herkussa käväisin, etovasta hajusta huolimatta. Mukaan takertui jotain pientä, mehuja, fairyä, kanan rintafileitä kilo yms.
Paluumatkan tein jalan, reppu reteästi selässä, rennosti toisella olkapäällä roikkuen, takki auki. Ensin Garden Ringiä pitkin Uudelle Arbat-kadulle (Novyy Arbat), siitä sitten Arbatille, missä ihailin katutaiteilijoiden grafiikkaa aivan erinomaisen kauniista naisista, väistelin lentolehtisten tyrkyttäjiä, vilkaisin pikaisesti muitakin krääsäkauppiaita hintoja kyselemättä, ja siitä edelleen erilaisia pikku katuja pitkin siksakkia kotia kohti, päätin, että karttaa katotaan vasta sitten, kun on ihan pakko, ja osuinkin sitten yllättäen Tverskajalle Juri Dolgorukin (Juri Pitkäripaisen ts. kätisen, Moskovan perustajan), patsaalle, vaikka uskoin tulleeni ennemminkin jonnekin Majakovskajan tietämille. Pilvisenä päivänä ilmansuunnat katoavat hyvin äkkiä, mutta kaukana kotoa ei silti oltu. Pikku lepo kotona taas, vähän välipalaa, ja kartta esiin, että missäs sitä oltiinkaan huuhailtu.
Kello oli vasta vajaat kuusi, joten päätin, että vois vielä pikaisesti heittää punaisella linjalla koekierroksen Moskovan yliopistolle (MGU) saakka, linja kun kulkee mukavasti Leninin kirjaston, Gorkin puiston, Lushnikin jäähallin, Vorobevy-vuorten (ent. Leninin vuorten) kautta yliopistolle. Siis sinne, ja siitä hissukseen kävellen takaisinpäin Vorobevyn asemalle, ja kotiin. Pari vanhaa mylläriä (Stary melnik) kiskalta mukaan, ja blogia vääntämään.
