HaMiLun Hamppari

Jokakeväinen HFMD eli suoraan suomeksi väännettynä käsi-, jalka- ja suutauti (?) tappaa Kiinassa taas ihmisiä tai oikeastaan enimmäkseen pikkulapsia. Kymmenet tuhannet ovat sairastuneet tähän tautiin ja viitisenkymmentä on jo menehtynyt. Viime viikolla oli ensimmäinen kuolemantapaus täällä Shanghaissa. Viime vuonna kouluissa jaettiin ohjeita ja varoituksia taudista, mutta tänä vuonna ei ole tiedotteita vielä jaettu, olisikohan sitten syynä se, että ainakin lehtien mukaan tautiepidemia alkoi jyllätä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin. Mene ja tiedä.

Lilongin vaimo pyöräytti sitten viime viikolla toisen tyttären ilman sen kummempia kommervenkkejä ja kotiin pääsivät jo viikonloppuna. Tänään tiistaina Lilongin pitäisi sitten vielä käydä kuittaamassa velkansa sairaalaan ja hakemassa syntymätodistus. Ihmeempää pettymystä ei kaverin naamalla näkynyt, vaikka kovasti poikaa odottikin ja vaikka kaikki mahdolliset ennusmerkit vatsan muodosta, äidin ruokavaliosta ja mielihaluista ja muista kiinalaisista uskomuksista vankasti ennustivat poikaa tulevaksi. No, näin kuitenkin kävi ja nyt alkaa sitten Lilongin uuvuttava taival saada tyttö jossain vaiheessa rekisteröityä, jotta hänellä olisi oikeus niihin etuuksiin, joita ensimmäisillä ja laillisilla lapsilla on. Aikaa ja rahaa siihen tulee kulumaan eikä vaikutusvaltaisista ystävistä ja kauniisti paketoiduista lahjoista varmaankaan haittaa ole. Onnea matkaan.

Shanghain formulasirkusta tuli käytyä hämmästelemässä männä viikonloppuna aivan sikamaisen karmeassa kelissä. Lauantaina oli vielä upea aurinkoinen hellepäivä, mutta kun sunnuntaina starttasimme kotoa hyvissä ajoin ennen kisan alkua alkoi ensin tihuttaa vettä, mikä sitten käytännössä hissukseen koko ajan yltyi ja ennen kisan alkua olimme jo aivan läpimärkiä, vaikka mukana oli sateenvarjot ja sadehupparit sun muut varusteet.

Ja mistään sirkuksesta ei kyllä ollut tietoakaan. Porukkaa oli liikkeellä radan ympärillä kyllä melko paljon ja silmiinpistävän paljon oli joukossa Suomen lippuja, muita lippuja ei juuri näkynytkään. Ja mikä hämmästyttävintä, hyvin usein tuota Suomen lippua kantoi – kiinalainen! Ja monen poskeen oli vielä maalattu Suomen lippu, olipa muutama kiinalainen tyttö kirjoittanut toiseen poskeen vielä että KIMI.

Stadionin alueella ei tapahtunut ennen kisaa oikeastaan mitään mielenkiintoista. Kaupustelijoita oli kintereillä jos jonkinlaista taas kerran, meillekin saivat huijattua yhden MacLaren- ja yhden Ferrarilippiksen, hinta 2 euroa kappale, virallisessa Formulakrääsä-Shopissa lippiksiä kaupattiin 35 euron hintaan. Muita myyntihittejä olivat erityisesti korvatulpat ja muoviset kertakäyttösadetakit, joita olikin sitten kisan päätyttyä katsomoiden reunat kirjavanaan valtavissa mytyissä liejun keskellä yksinäisinä ja hylättyinä. Kaljakaupustelijoita heilui siellä täällä aidan ulkopuolella sixpäkkeineen ja purnukat vaihtoivat kätevästi omistajaa aidan läpikin. Joissakin formulasirkusteltoissa ihmiset ihailivat vanne- ja rengaspinoja (miten mielenkiintoista) tai ottivat osaa formulalimbokisaan (vielä mielenkiintoisempaa) tai sitten jonottivat formulakieputtimeen (aivan äärimmäisen mielenkiintoista).

Itse kisahan oli sitten sateen turmelema torso. Näin ensikertalaiselle ja mahdollisesti myös viimekertalaiselle formulasirkusturistille mahtavin kokemus oli kuitenkin kuulla autojen äänet livenä, sillä moottoreiden korkea ja kimeä ulvonta sekä erityisesti Red Bull-tallin autojen takaosassa olevasta suuttimesta tuleva pauke ja rätinä autojen vaihatessa pienemmälle mutkaan hidastettaessa olisi kenties saanut sukkia hieman jaloissa pyörähtelemään, elleivät ne jo siihen mennessä olisi olleet aivan litimärät ja jo ihan itsekseen ja omia aikojaan lotisseet keskenään aivan yhtä litimärissä lenkkareissa. Ja olivathan ne autot paljon isomman näköisiä kuin telkkarista katsottuna.

Tapahtumien seuraaminen ei ollut sekään aivan yksinkertaista. Meidän katsomomme sijaitsi kyllä melko hyvässä paikassa, mistä näki autot jo kaukaa ja meidän kohdalla oli todella tiukka U-mutka, mihin autot joutuivat kunnolla hidastamaan ampaistakseen sitten taas liikkeelle, joten autoista ehti nähdä muutakin kuin vain ohi vilahtavan siluetin. Radalla oli kyllä tv-skriini, mutta se oli liian pieni, kuva kyllä näkyi melko hyvin, mutta tekstitys ei, joten piti sitten lähinnä arvailla, että kuka tuli varikolle ja kenen etusiipi lensi taivaan tuuliin. No, saatiinhan sitä seurata kuitenkin aivan aitiopaikalla ja vielä livenä, kun Nelson Piquet pyörähti ulos aivan nenän edessä ja auton kappaleita lenteli ilmassa pitkin stadionia. Tässä pikku välähdys sateisesta katsomosta
https://www.youtube.com/watch?v=TM6PlPJuHuM

Herra Wu, autokuskimme, jäi uskollisesti meitä odottelemaan hieman syrjemmälle stadikan ulkopuolelle, mutta ajattelemattomuuttaan kaveri oli jättänyt autonsa tienvarteen nurmikolle, mikä sateen jatkuessa ja jatkuessa muuttui pikku hiljaa pehmeäksi mutavelliksi. Ja siitähän ei autoa sitten saatu irti kirveelläkään. Kahden ihmisen voimin tuollaista pakua nyt ei työnnetty minnekään, eikä varsinkaan, kun herra Wu ulvotti renkaita sen verran kiukkuisesti, että ne upposivat samantien mutaan akseleitaan myöden. Eivät auttaneet viereiseltä rakennustyömaalta pöllityt tiilenpalat eivätkä apuun värvätyt ohikulkijat, eivätkä myöskään viereisen ihan yhtälailla mutaan juuttuneen auton matkustajien apu. Puolentoista tunnin turhan yrittämisen jälkeen, kun olimme jo entuudestaan läpimärkiä ja nyt myös yltä päältä mudalla kuorrutettuja, ei auttanut muu kuin pyytää sattumalta tai sitten pettämättömiä liikemiesvaistoja osoittaneelta hinausautokuskilta 500 rämpylän edestä hinauspalveluita. Kotiin pääsimme sitten kuitenkin, aikataulusta myöhässä, märkinä ja mutaisina.

Paska reissu, mutta tulipahan tehdyksi. No, Walpurin päiväksi tuli sitten hommattua liput Singaporen koneeseen. Eiköhän ne kelit siitä sitten parane.

Kenkien ostaminen ei Kiinassa ole ihan helppoa, miesten kokoja kun ei tahdo löytää sitten millään ja nyt alkoi jo olla kiire, kun ainoat uskollisesti jo yli kymmenen vuotta palvelleet nahkakengät eivät enää tahtoneet pysyä koossa pikaliimallakaan. Missä tahansa kiinalaisten kenkäkaupassa suurin koko on joko 42 tai 43 eikä niitäkään ole saatavilla ihan joka mallista, joten muuta vaihtoehtoa ei jää kuin marssia feikkimarkkinoille siinä toivossa, että miesten kokoja olisi saatavilla. No, tämän seudun suosituimmalla feikkarilla Hong Mei Lulla kenkävalikoima on aika onneton ja koska paikka on myös turizmojen suuressa suosiossa, alkaa hinnoissa olla jo jonkun verran jenkkituristilisää. Parasta on siis marssia pari korttelia syrjempään JianHui Lun feikkareille, mistä sitten tarttuikin mukaan yhdet Pradan mustat ja Bossin ruskeat nahkakengät yhteishintaan 70 euroa, missä taitaa hieman ilmaa olla niissäkin, sen verran helpolla lähtivät. Mutta täälläkin koot loppuivat neljäneloseen, joten todella isokenkäisillä ainut vaihtoehto on joko teettää kenkänsä suutarilla tai sitten marssia Jinling-kadun musiikkiliikkeisiin ja tiedustella edullisia viulukoteloita.

Uusi sohvakin tuli tilattua, täällä kun nekin ovat halvempia kuin Suomessa eikä teettäminen omien mallien ja mittojen mukaan ole sekään aivan älyttömän kallista. Itse asiassa tilasimme kulmasohvan, TV-tason ja rahin, mallit erään tunnetun kotimaisen huonekaluyrityksen kuvastosta, vähän lisätietoa ja mittoja netistä, sitten valkaamaan kankaita, ja koko paketin hinnaksi tuli reilusti alle puolet siitä, mitä pelkkä kulmasohva olisi Suomessa maksanut. Toimitusaika 3 viikkoa ja takuu 2 vuotta.

Pitkänäperjantaina oli Annen synttärit ja niinpä sitä lähdettiinkin sitten pitkästä aikaa bilettämään kaupungille, tällä kertaa ihan vaan kahdestaan. Aluksi tyhjennettiin yksi skumppa Papas Beerstubessa ja sitten perään pikku illallinen intialaisessa Bukhara-ravintolassa. Matka jatkui sitten Big Bamboon yläkertaan, josta saimme päähämme lähteä vielä keskustaan HengShan-kadun baarimaailmaa ihmettelemään. Bourbon Street, tai nykyään se taitaa kulkea nimellä SBS 191, oli aikamoinen pettymys, joskus pari kertaa kun siellä on aiemmin tullut keskellä viikkoa käytyä, on aina ollut tarjolla livebändi ja vähintäänkin siedettävää bilemusaa, mutta nyt ei muuta kuin tylsää konejytkettä ja kallista olutta, joten marssimme sitten Zapatakseen, missä on yksi kaupungin parhaista terasseista ja meno vilkasta ja kansainvälistä aamuun saakka, takuuvarmasti

Pettyä ei tarvinnut nytkään. Ilta oli tosin hieman viileä vielä terassilla istuskeluun, mutta sisällä bileet olivat taattua Zapatas-tasoa. Porukkaa on tosiaan kaikkialta maailmasta, euroopasta, amerikoista, japanista, koreasta, australiasta, jopa muutamia kiinalaisiakin joukossa, tunnelma katossa ja baaritiskillä tanssiminen lähes pakollista. Ja jottei meno hyytyisi ja juhlaväen laulu katkeaisi liian aikaisin, käy baarimikko tai –miisu välillä kaatelemassa pullosta viskiä janoisten sielujen kurkkuun – talo tarjoaa.

Lauantai menikin sitten lepäillessä ja kaupungilla kuljeskellessa, olihan keli mitä parhain. Kevät ja aurinko saa kiinalaisenkin heittämään turkin nurkkaan ja ottamaan ilon irti kevään ensimmäisistä hellepäivistä. Kansan aukion kupeessa oli lauantaina iltapäivällä varsin remakan oloinen kiinalainen pumppu pitämässä tunnelmaa yllä ja kansa oli tuota pikaa menossa mukana. Annea jälkikäteen hieman harmitti, kun ei lähtenyt etualalla itsekseen veivaavan hampaattoman papparaisen kanssa estradille. Tämän keväisen ja hyväntuulisen videopätkän myötä https://www.youtube.com/watch?v=W16oIBkxplE toivotan oikein hyvää alkanutta kevättä ja pääsiäistä kaikille miljoonille lukijoilleni ympäri maailman.

Nyt viikonloppuna keli on puolipilvinen ja helteisen lämmin. Sortseissa tarkenee mainiosti. Kertoimia on pakko levittää pintaan, olkapäät kärvähtivät jo eilen. Kesä on tullut, viimeinkin!

Aprillipäivänä meillä oli lento Zhengzhouhun, Henanin maakunnan pääkaupunkiin ja Kungfun kotipitäjään, ja siitä matka jatkui autolla kohti pohjoista ja Puyangin pikkukaupunkia, ainakin noin kiinalaisittain. Asukkaita Puyangissa on kaiketi reilut kolme miljoonaa ja ainakin petrokemian teollisuutta alueelta löytyy, mutta muuten kaupunki kyllä näytti melkoisen ankealta ja surkealta. Poissa oli kaikki se komeus ja krominkiilto, mitä monissa muissa kaupungeissa on runsaastikin ja sen sijaan katunäkymää hallitsivat rähjäiset riksakuskit, mitä moninaisimmat katukaupustelijat tuputtamassa sukkia, pohjallisia, maapähkinöitä, peltivateja, höyrytettyjä kiinalaisia vehnäpullia, ananaksia ja kaikenlaista muuta krääsää, mistä suurin osa oli levitetty suttuisen viltin päälle keskelle jalkakäytävää.

Kiinalainen kuitenkin aina tekee jotain tai ainakin yrittää tehdä jotain oman elämänsä eteen toisin kuin venäläiset, jotka apaattisina jäävät odottamaan ihmettä tai valtiota apuun tulevaksi, ja niinpä lähes joka kadunvarsi on täynnä surkeita tai vielä surkeampia autotallikauppoja toinen toisensa perään ja kauppaa käydään suoraan kadulta. Tarjolla on jälleen koko maallisen elämän tarpeet tupakasta ja viinasta loisteputkiin, laikkaleikkureihin, autonvanteisiin, vessanpönttöihin ja höyryäviin ja haiseviin kahden asiakaspaikan katukeittiöihin. Ja tätä rähjäistä, värikkäiden isokokoisten mainoskylttien sekamelskan kirjomaa helminauhaa jatkuu ja jatkuu. Ja kun kuljet kadun yli seuraavalle kadulle, et huomaa katua vaihtaneesi ollenkaan, sillä maisema ei siitä miksikään muutu. Ja tämän sekamelska tuntuu olevan paikallisten koko elämän keskipiste, kaikki tapahtuu kadulla näiden kurjien romuläjien keskellä. Siinä hoituvat bisnekset ja ruokailut ja koko sosiaalinen elämä, vanhusten ja lasten hoito, kaikki samaan syssyyn, sillä siinä missä vanhemmat tekevät bisnestä, vanhukset pelaavat vieressä mahjongia tai jotain muuta lautapeliä ja pikkukersat juoksentelevat tämän kaiken kaaoksen keskellä muuten tukevasti ja lämpimästi puettuina, mutta kiinalaiseen tapaan paljas perse halkiohousuista punaisena paistaen, vaippoja kun täällä ei tunneta, vaan jöötti jötkähtää kätsysti just sillon ja niille sijoille kuin se on tullakseen ja temmellys jatkuu saman tien ilman sen kummempia vaipanvaihto- ja peffanpesurituaaleja.

Ulkkareita ei täällä näkynyt lainkaan. Ei yhtä ainutta. Keskiviikkona iltapäivällä ehdin vielä valoisaan aikaan heittää tunnin kävelylenkin ja vielä seuraavana aamuna toisen, koska aamupäiväksi sovittu tapaamisemme siirtyi alkuiltapäivään. Eikä täällä ole tainnut ulkkareita paljon muutenkaan näkyä, sillä sen verran hämmästystä liikkumiseni kadulla herätti. Se nyt on pientä, että ihmiset kääntyvät katsomaan tai jopa tuijottamaan, jopa se, että huudellaan kovaan ääneen jotain kai ”helou” –tyyppistä tervehdystä tavoitellen, mutta joka lähinnä kuulostaa suomalaisittain lausuttuna ”ÖLÖ! ÖLÖ!” –karjahdukselta, tai että pysähdytään, hymyillään ja vilkutetaan, tai että tullaan huonolla englannilla kysymään, että mistäs vieras on kotoisin ja milläs asioilla sitä liikutaan, mutta nyt ensi kertaa jotkut tulivat ihan oikeasti koskettamaan, että onkohan tuo uhvomies ihan oikea vaiko mahdollisesti joku kangastus.

Ei siinä mitään, ystävällisestihän kaikki suhtautuivat, vaikka se hieman hupaisalta tuntuikin. Mutta eniten siitä oli haittaa sen takia, että autenttisten tilanteiden kuvaaminen oli lähes mahdotonta. Haluaisin nimittäin kerätä matkamuistoksi sarjan kuvia kiinalaisesta elämästä ilman, että kuvattavat tilannetta huomaavat ja se on toisinaan vaikeaa, sillä kiinalaiset seuraavat erittäin valppaasti, mitä ympärillä tapahtuu ja käytös muuttuu heti, kun joku kummajainen kameroineen hiippailee lähistöllä. Suurimmalle osalle on aivan okei, jos pääsevät valokuvaan, jotkut, harvat tosin, ilvehtivät, että eivät ajatuksesta pidä, mutta suurin osa ryhtyy samantien poseeraamaan ja siinä sitten meni se tilanteen aitous.

Poseeraamista kiinalaiset todellakin rakastavat, ainakin useimmat, ja todella paljon. Monesti näkee kokonaisen bussilastillisen pysähtyneen jonkun kummallisen möhkäleen viereen ja sitten yksi asettuu kuvaajaksi ja kaikki muut 50 kiinalaista vuoron perään tulevat poseeraamaan sen möhkäleen eteen ja tämä yksi ottaa kuvia kustakin yksitellen ja erikseen. Ja jokaisen kuvan jälkeen seuraa tyypillinen kiinalainen naurunremakka. Ja taas uusi kiinalainen poseeraamaan. Ja tietysti jokaisen viidenkymmenen kiinalaisen on saatava kuva kaikista muista seurueen jäsenistä ja möhkäleestä. Ja sitten kaikki bussiin ja seuraavan möhkäleen luo. Kai se sitten on kiinalaisen elämän kohokohta, kun voi kotona näyttää kaikille kateellisille kavereille, että tuossa olen minä ja möhkäle!

No, matkailu aina avartaa ja kukin tyylillään. Mekin piipahdimme perjantaina Shanghain akvaariossa, mikä sijaistee Pudongin puolella aivan TV-tornin vieressä. Liput olivat 13 euroa ja hinta oli porrastettu pituuden mukaan siten, että kaikki yli 140-senttiset joutuvat maksamaan tuon täyden hinnan. Teletapit, pygmit ja suuri osa kiinalaisista pääsee tätä huokeammalla hinnalla. Mutta kyllä paikka aivan näkemisen arvoinen silti on. Akvaarioita oli tietysti erikokoisia ja -näköisiä, mutta ehkä vaikuttavin oli 150-metrinen akvaariotunneli, missä siis todellakin itse käveltiin jättimäisen akvaarion sisälle rakennetun lasiputken läpi ja siinä siten ihmeteltiin, kun ympärillä ja yläpuolella viuhahti milloin jättiläismäinen liemikilpikonna tai rausku tai hai tai joku muu kummallinen jötkäle. Lipun hintaan kuului sitten vielä aito viljelty helmi, jonka sai lunastaa kierroksen lopuksi akvaarion uloskäyntiä ennen olevasta krääsäkaupasta, missä helmikauppias kaivoi akvaariosta kullekin oman simpukan, mursi sen auki ja kippasi helmen suoraan kouraan.