HaMiLun Hamppari

(Moskova 18.-23.3.2007)

Sunnuntai-iltana lumisateisesta Suomesta lumettomaan Moskovaan. Muutenkin rauhallinen viikko. Reissut ovat nyt aika vähissä, Syktyvkarissa melkein joutui piipahtamaan, mutta siirtyi sekin sitten lähitulevaisuuteen.

Tiistaina käväisin illalla katsomassa neljän tarinan sikermän Belkinin kertomuksia Pushkin –teatterissa, joita onkin ainakin kaks kappaletta tässä ihan kotinurkilla, toinen Bolshaya Bronnaja –kadulla ja tämä ihan Tverskayan Mäkkärin takana. Venäjän ope oli mulle lipun hommannut, ja istuin siellä sitten kuuden seittemänkymmenen koululaisen seassa, sillä nämä Pushkinin klassikot kuuluvat myös venäläisten peruskouluikäisten opetusohjelmaan.

Teatteri ei siis ollut tuon isompi, ja mulla sattui paikka vielä eturivilta, joten kaiken näki ja ennen kaikkea kuuli hyvin. Hyvä jos edes viidenneksen ymmärsin, mutta koska kaikki esitetyt tarinat olivat jo ennestään tuttuja ja open kanssa venäjäksi läpi kahlattuja, pystyi dialogia kuitenkin melko mukavasti seuraamaan. Näyttelijät olivat ainakin minun mielestäni loistavia, vaikka tarina itsessään olikin hyvin pienimuotoinen ja yksinkertainen. Lipun hinta ei ollut kuin 300 ruplaa eli 9 euroa. Ei todellakaan paha.

Tapahtumat alkoivat siitä, kun joukko matkalaisia Belkin mukaanlukien tapasivat kestikievarissa ja alkoivat teetä juodessaan kertoilla kuulumisia ja tarinoita toisilleen. Aluksi muuan upseeri kertoi tarinan Silvio –nimisestä entisestä upseerista ja mestariampujasta sekä pitkävihaisuudesta ja kaksintaistelusta ("Vystrel" eli "Laukaus"), seuraavaksi muuan mummeli kertoi tarinan nuoresta kaunottaresta ja siitä, kuinka karmea lumimyrsky vaikutti hänen avioliittoaikeisiinsa ("Metel" eli "Lumimyrsky"), kolmantena oli vuorossa taas erään matkalaisen kertomus eräästä hautausurakoitsijasta ("Grobovshik"), hänen saksalaisesta naapuristaan sekä naapurin varsin kosteista hopeahääpirskeistä. Belkin, entinen tsaarin upseeri hänkin, kirjoitteli kaiken muistiin.

Muutaman vuoden kuluttua Belkin yöpyi taas matkoillaan tässä samaisessa kievarissa ja tapasi murheen murtaman kievarin pitäjän ("Stanzionny smotritel") lojumassa penkillä. Kävi ilmi, että Dunja, hänen tyttärensä ja silmäteränsä, oli karannut Pietariin erään rikkaan husaarin mukana. Belkinin tarjottua hieman rommia alkoi kievarin pitäjä kertoa surkeaa tarinaansa siitä, kuinka hän oli lähtenyt Pietariin tytärtään etsimään, mutta ei yrityksistään huolimatta enää saanut häntä takaisin. Ukkorukka oli parissa vuodessa harmaantunut ja vanhentunut silmissä.

Vierähti pari vuotta ja Belkin osui taas matkoillaan samaiseen kievariin, mutta kievarinpitäjää ei näkynyt. Pihalla lehtiä lakaiseva poika sitten kertoi hänen murheen murtamana ryypänneen itsensä hengiltä. Dunja oli kyllä viimein tullut lapsineen ja koirineen kuuden uljaan hevosen vetämissä vaunuissaan isäänsä katsomaan, mutta liian myöhään.

Moskovassa ilmat alkavat lämmetä. Päivällä on jo +10 astetta tai vähän yli, korkkareiden kopinaa alkaa kuulua pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja samalla hameen helmat lyhenevät. Jalkakäytävien kuivalla harmaalla asvaltilla näkyy vähintään viiden askeleen välein karmeat aivolimat. Kovia ovat näemmä syljeskelemään, venäläiset.

(Moskova 12.-15.3.2007)
Paluun Moskovaan piti olla jo sunnuntaina 11.3. Iltakone oli kuitenkin ylibuukattu ja mullekin riitti vain stand by –paikka, joten portilla sitten arvottiin. Mulla nyt ei ollut erityisemmin kiire palata Moskovaan, joten suostuin lentämään vasta maanantai-iltana, busineksessa tietysti, ja sadan taalan Aeroflotin lahjakortti taskussa.

Maanantai-iltana oli uusi lippu odottamassa, niin kuin oli sovittukin. Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi on bisnesluokassa päässyt lentämään, niin kauan, etten heti hoksannut, että bisnesmatkaajille on oma check-in –jonokin, vaan Aeroflotin lipputiskin virkailijan oli tultava siitä erikseen huomauttamaan, että menehän tuohon yhden ihmisen jonoon äläkä tässä sadan metrin jonossa koko iltaa roiku. Busines-loungeenkin hoksasin mennä vasta varttia ennen koneen lähtöä puolen tunnin notkumisen jälkeen.

Tiistaina sitten yhdeksi päiväksi Efremoviin, eipä sieltä sen kummempaa. Lumet ovat melkein hävinneet, kevät on aavistuksen pidemmällä kuin Suomessa. Moskovan suunnalla lunta on enemmän, vaikka itse kaupunki alkaakin jo olla jotakuinkin lumeton. Keskiviikkona satoi vettä ja mittarikin näytti jo +7 astetta, lumet katoavat kovaa vauhtia.

Paluumatka Efremovista menikin sitten mukavasti Miroslavin kyydissä hänen uudenkarheassa työsuhde-Mondeossaan. Matkaa kun oli rapiat päälle 300 kilsaa, niin jutellakin ehti pitkästä aikaa kaikenlaista ja autoistahan tietysti se juttu ensimmäiseksi lähtikin liikkeelle, vaikken itse mikään autofriikki olekaan. Eikä nyt vertailtu sitä, kenen lulla liikkuu liukkaammin, vaan sitä, minkälaisia autoja paikallinen liikennemiliisi (DPS) pysäyttelee useimmin.

Juttu lähti liikkeelle, kun kyselin, että kuinka usein Miroslav on joutunut miliisin pysäyttämäksi, näitä maantiekontrollipisteitä kun on tämän tästä. Harvoin, oli vastaus, ja selitys siihen, että Mondeo on sopivan keskiluokkainen ja huomiotaherättämätön menopeli. Suurimmassa vaarassa ovat 5-6 vuotta vanhat saksalaiset autot, kuten bemarit ja audit, ja erityisesti mustat sellaiset. Ne kun ovat niitä eniten varastettuja ja salakuljetettuja.

Ei miliisi niitä tarkastaessaan ajattele ollenkaan saavansa rosvoja kiinni tai tekevänsä valtiolle hyvän palveluksen, vaan näkevät siinä neljällä kumipyörällä kulkevat viistuhatta taalaa. Homma on nimittäin sellainen, että jos miliisi saa kiinni varastetun bemarin, hän samantien takavarikoi sen varastettuna ei valtiolle, vaan itselleen. Lahjukset eivät auta eikä se edes kannata, sillä jos lahjuksilla hetkeksi tilanteesta selviäisikin, niin on satavarma, että lahjukset rahastanut miliisi samantien soittaa seuraavan mutkan takana kyttäävälle kaverilleen, joka sitten vaatii uudet lahjukset ja joka maksaa siitä kaverilleen provikat. Miliisi siis yksinkertaisesti ottaa auton haltuunsa ja laittaa vahingon kiertämään, muutaman tonnin äveriäämpänä.

Joku vuosi takaperin Miroslav ajeli Peugeotilla, mitä muuten monet pitävät ranskalaisen pehmeän ja naisellisen imagon takia naisten ja homojen menopelinä, mutta toisaalta silläkin saa ajaa melko rauhassa. Kerran kuitenkin Miroslavkin pysäytettiin ja hetken auton papereita tarkastettuaan paikallinen miliisi pyysi Miroslavin sivummalle vartiokoppiin kuulusteltavaksi. Kävi ilmi, että hänen autonsa oli miliisien papereissa merkitty varastetuksi. Onneksi tämä tapahtui Efremovissa, missä meidän firmamme on suurin työnantaja ja muutenkin tunnettu firma ja koska auto oli firmamme nimissä, ongelmia ei sitten sen enempää tullut.

Miliisi sai sitten selville, että Miroslavin autosta on olemassa kaksoiskappale, rekkareita, väriä ja moottorin numeroa myöden. Varkaat kun harrastavat kopiointia, käyvät ottamassa valokuvat ja hankkivat itselleen muutkin tiedot jostakin laillisesta autosta ja tekevät sitten vastaavasta varastetusta autosta täydellisen kopion kaikkia yksityiskohtia myöden. Edes paikallinen katsastusviranomainen ei saa hommaa aisoihin, auton kun voi katsastaa tarvittaessa ilman, että auto edes koskaan käy katsastettavana. Ruplat kun liikkuu, niin leimasin heilahtaa. Ja kuka edes tosissaan kuvittelee, että Venäjän kokoisessa maassa kaksi täysin identtistä autoa koskaan kohtaisivat.

Katsastuksesta vielä sen verran, että kun Dima joku aika takaperin koitti katsastaa omaa Focustaan, mikä oli juuri määräaikaishuollosta tullut ja minkä piti olla ihan OK kaikin puolin, oli katsastusmiehen kommentti, että valot on väärin suunnattu ja että leimaa ei tule, ennen kuin vika on korjattu. No, Dima kiikutti auton takasin huoltoon, missä todettiin, että valot on OK ja kunnossa. Takaisin katsastukseen, missä valojen väitettiin olevan poskellaan edelleen. No, Dima ymmärsi yskän, muutama sata ruplaa ja kas, valot olivat yks kaks ihan kunnossa! Että silleen.

Torstaina sitten taas vaihteeksi kotiin Suomeen ja sunnuntaina taas takaisin Moskovaan yhdeksi viikoksi.

(Moskova 5.-7.3.2007)

Pikavisiitti. Torstaina on vuorostaan kansainvälinen naisten päivä ja Venäjällä sekin on yleinen vapaapäivä. Perjantaiksi sitten voikin ottaa irtolomapäivän, keskiviikkoiltana Flotin pisteillä pitkäksi viikonlopuksi kotiin. Nippanappa riitti pinnat yhteen edestakaiseen lentoon, joita Flotti myöntää auliisti 545 kpl per yhdensuuntainen lento. Edestakaiseen karvalakkipuolen lentoon vaaditaan 15 000 pinnaa.

Skrinnaritkin sain viimeinkin raahattua mukaan, tarkoitus kun oli käydä lätkää pelaamassa Miroslavin, joka asuu parin korttelin päässä, ja joidenkin satunnaisten paikallisten kanssa Patriarkan lammen jäällä. Kausi kuitenkin näyttää loppuneen melkein samantien kuin se oli alkanutkin eli lampi olikin jo suljettu tältä erää. Vesikelit on päällä ja tuskin tästä enää sen kummemmin pakastuukaan.

Tiistaina vuokraisännät, eli ne homppelin oloiset Igor ja Andrei, kävivät totuttuun tapaan perimässä ne 7000 ruubelia (=pari sataa euroa) netistä, mikä on muuten helevetin hidas, cityn videotkin pätkii ja pahasti, taivaskanavista ja sähköstä. Tämän summan pulitan heille kerran kolmessa kuukaudessa, joten ei se nyt ihan mahdoton ole kumminkaan. Nämä kulut eivät enää mahtuneet mun expat-pakettiin (max 3500 USD asumiseen), vaan ne mun on maksettava itse.

Juu, kalliita on kämpät ja asuminen Moskovassa, tosin mun luukku on varsin viihtyisä, 3h+k ja noin 95 neliöö ja hyvällä paikalla. Vois kai verrata Kaivariin tms. Parin viikon takainen Komsomolskaya Pravda kertoi, että monet paikalliset rikkaat ja kuuluisat asuvat kans täällä. Kovassa seurassa ollaan siis. Oispa niitä rupliakin samaan malliin.

Sunnuntaina iltakoneella takaisin.

Moskova 19.-22.2.2007

Passi palautettiin ihan niin kuin oli luvattukin, tiistaina, ja uusi vuoden työviisumi mukana. Taas ollaan siten epäjärjestäytyneen venäläisen yhteiskunnan jäseniä. Parempi sekin kuin olla ei-kukaan-eikä-mitään, jollaisia kaikki passittomat ovat tässä maassa: vailla oikeuksia ja lupaa mennä juuri minnekään.

Torstaina pääsee siis sittenkin kotiin Suomeen reiluksi viikoksi, perjantai kun on täällä yleinen vapaapäivä, vietetään maanpuolustajan ja noin yleisemminkin miesten päivää. Sehän vaan sopii.