HaMiLun Hamppari

Sunnuntaina painuimme sitten Mikon kanssa sählyä pelaamaan. Saimme kyydin uudelta suomalaistuttavuudelta Kimiltä, joka asuu perheineen aivan parin korttelin päässä, on asunut jo 8 vuotta ja tuntuu viihtyvän.

Pelipaikka oli joku urheilukeskus, minkä nimi ei heti ekalla kerralla jäänyt mieleen. Paikalla oli pelimiehiä ja yksi nainenkin, yhteensä meitä taisi olla viitisentoista, joten vaihtomiehiä oli sen verran sopivasti, ettei tarvinnut ihan itseään puhki juosta. Puolisentoista tuntia pelattiin eli ihan sopivasti, edellisyön valvominen painoi jonkin verran ja pelin jälkeen maistui parin tunnin päikkärit melkoisen makoisilta. Osaan porukoista ehdin jo tutustuakin, mutta suurimman osan muistan vain ulkonäoltä. Reilun tuntuista porukkaa. Jengiä oli Handelsbankenista, Koneelta, Alfa Lavalilta, Cargillista....

Maila täytyynee ostaa Suomesta ens kotimatkalta. Täältäkin niitä saa kyllä parista paikasta, laji kun ei ole vielä saavuttanut suurta suosiota. Porukan harrastamaan harjapalloon, eli peliin, mitä pelataan läskärit jalassa, mutta muuten täysissä lätkävarusteissa jäällä kiekkokaukalossa ja jotain pehmopalloa huiskitaan luudalla, lötynee varusteet paikan päältä.

Viikko alkoi rutiininomaisesti, Sashaa, toimistoa, salille.... Keskiviikkona suunnattiin Pökötin keula kohti Kalugaa, mikä sijaitseen noin 200 kilsaa Moskovasta lounaaseen. Kaupungissa on reippaat 300 tuhatta asukasta ja sen nimi kuulemma tarkoittaa jonkin sortin sampea.

Tehtaalla (kuva) saimme Alexein kanssa melko nopsasti paketin kasaan, huomenna olisi sitten vielä parit palaveerti tekniikan ihmisten kanssa. Itse tehdas oli tuttuakin tutumman näkoinen, pimeetä, koneet karmeen vanhoja, melkein käsipelillä toimivia, vessa haisee 15 m päähän, lattiassa on ammottavia aukkkoja, mistä suora 5 m pudotus alempaan kerrokseen, aukon päällä hutera teräslevy, minkä yli sitten koikkelehditaan kieli keskellä suuta, alakerrassa jotkut ukot purkavat valtavalla paineilmaporalla irti jotain helkutin umpiruostuneita koneenosia. Pauke on helvetillinen.

Tehtaasta vielä semmoinen pieni tarina, että runoilijana tunnetun Pushkinin vaimon perhe omisti sen taannoin. Paikalla on vieläkin jäljellä heidän asuntonsa tai oikeammin komea kivikartano, mikä toimii nyt museona (liput 50 ruplaa).

Illalla sitten Kalugaan ja hotelliin – ja minkälaiseen! Rähjäisen takapihan perältä se sitten viimein löytyi; pieni oviaukko talon kellariin, ja kalterioven kautta keittiöön, mikä oli hotellin respa. Huoneita tais olla 5-6. No, yhden yön sitä nyt kai nukkuu vaikka päällään, joten päätimme jäädä, koska jo tämänkin huoneen saaminen oli vaikeeta, kaikki vähänkin isommat hotlat oli täynnä.

Vieressä oli erinomainen ravintola, missä saimme erinomaisen päivällisen: salaatti, keitto ja erinomainen biffi juusto-sieni-kermaperunoilla 610 ruplaa. Vatsat turvoksissa menimme sitten kaupungille, ostimme junaliput huomista paluumatkaa varten, tallustelimme hetken, mutta kun ei kaupungissa tuntunut olevan juuri mitään kiinnostavaa, painuimme ottamaan parit hrenovuhat eli paikallista piparjuurelta maistuvaa votkaa. Vaikka vatsat olivat ihan turvoksissa, venäläiseen tapaan tilasimme juoman kanssa mehua, suolakurkkuja, sieniä, hillottuja tomaatteja ja valkosipuleita ja tietysti leipää (kuva). Koitimme kysellä jonkin kivan baarin tai pubin perään, mutta niitä ei oikein tuntunut olevan. Pari strippiklubia olisi kyllä ollut, pitkän miettimisen jälkeen tarjoilijattaret sanoivat parin baarin nimet, mutta samaan hengenvetoon totesivat, ettei sinne kannata kyllä mennä, voi olla nimittäin aika vaarallista.

Hotellille palasimme jo yhdeksän kieppeillä, tarkoitus ei ollut sen kummemmin mellestää. Kymmeneltä alkoi kuitenkin jostain kuulua kova musiikinjytke ja samantien alkoi menokenkä vipattaa. Musa kuului hotlan kellarista, missä oli saunaosasto uima-altaineen, mutta siellä oli yksityistilaisuus, joten pakko oli suunnata muualle. Puolilta öin palasimme takaisin nukkumaan, mutta punkkaan en ollut vielä kerinnyt, kun jytke alkoi uudelleen. Menin sitten ihan omin nokkineni respalle selittämään, että eiks ny edes sais kurkata, mimmoset karkelot siellä on. Kovan tinkaamisen jälkeen eukko suostui avaamaan oven ja pääsin peremmälle. Paikalla oli kymmenkunta ihmistä uikkareissa ja bikineissä, olihan siellä saunat ja altaat ja silleen (kuva). Karaokevehkeetkin oli, ja niistähän se jytke kuului. No, minut kutsuttiin heti peremmälle, votkaa kaadettiin joka puolelta, kävi ilmi, että porukat olivat paikallisia miliisejä juhlimassa yhden synttäreitä. Karaokeakin vetäistiin taas oikein antaumuksella yhden uhkeamuotoisen bikiniblondin kanssa. Kolmelta paikka meni kiinni ja jengi teki lähtöä vielä jonnekin muualle jatkoille, mutta itse en uskaltanut enkä toisaalta jaksanutkaan mukaan lähteä, vaikka kovasti koitettiin houkutella.

Aamulla sitten tehtaalle, parit miittingit (kuva), puoli neljäksi junaan, parit oluet kahvilavaunussa (kuva), unta palloon, kuudelta Moskovaan, ennen seittemää kotona, ruokaa huuleen, kylpyyn ja nukkumaan.

Perjantaina sitten toimistopäivä ja illalla kotiin Suomeen. Kelienkin pitäisi olla viikonloppuna erinomaiset.

Iski siis ja kunnolla, kello on jo puol 3 aamulla (su 17.9. anno domini 2006) ja huomenna pitäis mennä sählyä pelaan klo 12. Mut ei vaan tuu se nukkumatti, ei vaan millään sitten. Ja läppärissä soi musiikki, kaikenlaista, mutta toi Jose Feliciano jäi päälle, eli kärsikää kaikki sit mukana mutta tossa se on, mitä koko lauantai-illan ja yön kuuntelin..... toivottavasti meni suunnilleen oikein...

Listen to the pouring rain
Listen to it pour,
And with every drop of rain
You know I love you more

Let it rain all night long,
Let my love for you grow strong,
As long as we're together
Who cares about the weather?

Listen to the falling rain,
Listen to it fall,
And with every drop of rain,
I can hear you call,
Call my name right out loud,
I can here above the clouds
And I'm here among the puddles,
You and I together huddle.

Listen to the falling rain,
Listen to the rain.

It's raining,
It's pouring,
The old man is snoring,
Went to bed
And he bumped his head,
He couldn't get up in the morning,

Listen to the falling rain,
listen to it fall
And with every drop of rain,
I can hear you call,
Call my name right out loud,
I can here above the clouds
And I'm here among the puddles,
You and I together huddle.

Listen to the falling rain,
Listen to the rain.

Listen to the falling rain,
Listen to the rain.

Listen to the falling rain,
Listen to the rain.

Hmmm-hmmm….

Listen to the falling rain,
Listen to the rain.

Rain….

Hmmmmm…..

Ja just tätä kirjotellessa, tunti sitte, ovikello soi ja kaks kukkaistyttöä soittaa ovikelloa, siis puol kaks! ja avaan kalsareissa oven... isot on kimput molemmilla ja nättejä ku mitkä, kimputkin, mutta olivat väärässä kerroksessa, bileet oli kerrosta ylempänä... Ai että harmittiko?

Maanantaina palasin lyhyen kotimaan matkan jälkeen aamujunalla Moskovaan. Matka sujui rauhallisesti, matkakumppaneina melkein jokaisen kaupparatsun unelma eli kolme nuorta nättiä tyttyöä, mutta siis vain melkein. Kaksi niitä oli ja kolmas sen rumemman kundikaveri. Eivät ryypänneet, eivät melskanneet, joten rauhallisesti meni matka.

Tiistaina piipahdimme eräälla tehtaalla parisensataa kilometriä Moskovasta itään. Pulju kuului erääseen länsimaiseen konserniin ja paikat olivat sen mukaisessa kunnossa. Laitos oli vain kymmenen vuotta vanha ja aivan täysin länsimaalaiset mitat täyttävä. Ensimmäinen muuten, mikä on tähän mennessä silmiin sattunut.

Keskiviikkona hyppäsimme Pietarin-junaan. Matka-aika oli viisi ja puoli tuntia. Jokaiselle istuimelle oli laitettu pieni muoviboxi, mistä löytyi mukavasti matkaevästä: oli pistaasipähkinöita, suklaata, sämpylä, maksapateeta, salamimakkaraa, tuoremehua, pullollinen vettä ja sen sellaista. Lisäksi oli vielä Komsomolskaja Pravda ja joku muu gazeta eli sanomalehti, mikä oli kuitenkin broad sheet –formaatissa ja siten hieman liian isokokoinen luettavaksi. No, eihän se pullovesi nyt matkamiesten janoa vienyt, joten pamahdimme samantien ravintolavaunuun. Vieressämme istui kaksi venäläistä kaveria, jotka olivat yllättäen Abloyn hommissa ja duunimatkalla Moskovasta Pietariin kuten mekin.

Pietariin saavuimme iltakymmeneltä ja hotellille puoli tuntia myöhemmin. Hieman kummastutti, koska parin brittiläisen yhteistyökumppanin piti olla ajat sitten samassa hotellissa, mutta respan tietojen mukaan kaverit eivät olleet tsekanneet sisään. No, tietysti koitimme saada kavereita kännysta kiinni, mutta nauhoite vaan ilmoitti, että numero on väärä. Ei auttanut muu kuin soittaa yhteiselle asiakkaallemme, joka oli järjestänyt kavereille taksikyydin lentoasemalta hotellille, ja niinhän siinä oli käynyt sitten, että taksi oli kiikkuttanut brittiparat väärään hotelliin jonnekin huitulan kettuun. Löytyiväthän ne pojat sitten kuitenkin aamulla ja olivat ihan ajoissa paikalla. Siisti ja uusi oli muuten tämäkin tehdas, ja yllätys yllätys, kuuluu myös erääseen länsimaiseen konserniin.

Kuten yleensä työmatkoilla, aikaa kaupungin ihasteluun ei juuri jäänyt. Jonkun verran näki jotain taksin ikkunasta ja puolisen tuntia ehdimme tallustella pitkin Nevski Prospektia, mutta siinä kaikki, junalle piti ehtiä puoli seittemäksi. Paluumatka sujui varsin rauhallisesti express-junassa, matka-aikakin oli tuntia lyhyempi kuin mennessä eli tuo 700 km taival taittui neljässä ja puolessa tunnissa. Kotona oltiin puoli tuntia ennen puolta yötä. Perjantaina sitten vielä pika pikaa Dmitroviin ja takaisin, mutta illalla vois ehkä mennä baariin....

Aika rauhallisen viikon päätteeksi voisikin sitten pitää pienen sanomalehtikatsauksen muutamista viikon kohokohdista, joista varmasti kovin juttu oli tiistainen Madonnan konsertti Lushniki-hallissa. Asiasta nousi ennakkoon jonkinmoinen kohu, koska hallin pääsuunnittelija, jonka suunnitteleman uimahahallin katto oli romahtanut pari vuotta sitten surmaten kymmenkunta ihmistä varoitteli, että mikäli musa jytkää liian lujaa ja sattuu resonoimaan hallin kattorakenteiden kanssa, koko halli voi sortua kymmenien tuhansien kuulijoiden niskaan. Kestihän se sitten sen Madonnankin kuitenkin.

Pietarin junassa lueskeltiin sitten Kontupohjan rotumellakoista vielä vähän lisää, vaikka niistä oli jo jauhettu monta päivää. Siellä olivat venäläiset ja tsetseenit ottaneet kovasti yhteen sen jälkeen, kun jossain kapakkatappelussa oli ensin pari venäläistä pantu hengiltä. Vielä oli joku venäläinen lähtenyt perustamaan laillista bordellia jonnekin päin äiti-Venäjää, paikkakunta ei nyt palaa mieleen, mutta saas nähdä kuinka pojan businesten käy.... Yrittänyttä ei laiteta.

Kumma kyllä siitä pankkimies Kozlovin palkkamurhasta ei toimistolla juuri pulistu, vaikka taisi olla kuitenkin sitten se viikon ykkösuutinen.

Maanantaina sitten taas uudesti syntyneenä toimistolle ja hetimiten lounaan jälkeen autoon ja SVO-kakkoseen, eli siis lentokentälle, hakemaan Kurttia, laitteistospesialistiamme Tanskasta, mukaamme Dmitroviin, missä pitäisi alkaa, jos Jumala suo ja herrat ovat tehneet kaiken mitä on sovittu, yhdessä ja erikseen, erään laitteistomme käynnistys. Ja arvatkaa vaan että oliko tehty!!!!

Vittu joo, anteeksi kaikille ruma sana, mutta vaiheessa oli kaikki! Rauta oli pystyssä, kävihän meidän oma jengi sen asentamassa paikalleen jo pari kuukautta sitten, mutta kaikki muu eli vesi, paineilma, sähkö, höyry, ja mitä sitä onkaan oli kaikki autuaasti tekemättä! Ja kun ajatus oli, että me vaan kurvaamme paikalle, kaikki on valmiina, suurinpiirtein leikataan punainen nauha ja painetaan nappulaa, ja henki haisee ja homma hoituu! Mutta ei niin ei! No, henki kyllä sitten haisi, mutta.......juuuh.. eteenpäin päästiin, ja aika joutuisasti, kun oli perseellepotkijat paikalla. Mutta jottei kenellekään nyt jää väärää käsitystä, niin ihan samalla laiilla hommat jätetään Suomessakin tekemättä. Siis ei mitään uutta. Paras olla ite paikalla ja potkia perseeseen, jos meinaat jotain aikaan saada. Kuinkas sitä ny tyhmät sotamiehet yksikseen, .....

No, keskiviikkona karkasin sitten vähän varkain paikalta, sillä verukkeella, että Sasha (=Alexandra) tulee torstaiaamuna taas venättä opettamaan. No, jäihän sinne vielä Dim, Kolja ja Kurt, joten jos ei sota yhtä miestä kaipaa niin ei tuokaan sitten. Taksiin siis, hinta 650 ruubelia Dmitrovkasta uloimman kehätien (MKAD) lähimmälle metroasemalle, olikohan se nyt Metropolskaya tai jotain, mutta tuli suoraan kotiin metroa vaihtamatta, Tshehovskajalle, siittä sitten kauppaan, maitoo, kaljaa, jugurttii, jumankekka et väsyttää, eilen ku mentiin vasta klo 2 nukkumaan, aamulla klo 7 tikkana tehtaalle ja silleen, aamupalaksi lasi omppumehuu ja kaks kurkkuviipaletta..... Koskahan sitä oppii elämään ihmisiksi?

No, 7.9. junalla taas pariksi päiväksi koti-Suomeen.. (kuva)

(Moskova 2.-3.9.2006)

Tänä viikonloppuna vietettiin Moskovan 859-vuotisjuhlaa. Osa kaupungin pääkaduista oli suljettu liikenteeltä, mm. oma kotikatu Tverskaja ja pari muuta. Kaupungilla järjestettiin lukuisia erilaisia tapahtumia, konsertteja, oli paraateja ja lipunliehutusta, museoihinkin pääsi ilmaiseksi. Turvallisuuden takaamiseksi paikalle oli komennettu 25 000 poliisia, 300 ratsupoliisia ja 200 poliisia pommikoirineen. Kaupoissa ja kioskeissa oli alkoholin myynti kielletty. Illalla paukkui eri puolilla sarja ilotulituksia. Harmi vaan, että edellisen viikon reissut ja eilisillan kapakkakeikka väsytti sen verran, ettei jaksanut ihan ottaa kaikkea irti koko tapahtumasta.

Sunnuntaina sentään pääsi taas salillakin käymään ja vielä jonkun verran kiertelemään kaupungilla katselemassa. Iltapäivälla alkoikin sitten sopivasti sataa ja pääsi hyvällä omalla tunnolla vetäytymään kirjallisuuden maailmaan. Niin, ja tunkemaan rättejä makkarin ikkunan eteen ja väliin, yksi niistä kun vuotaa sateella. Ei ole ainakaan vielä auttanut, vaikka olen vuokraisännälle asiasta huomauttanut. Pari rättiä on jo likomärkiä ja makkarin mattokin kastunut yhdestä nurkasta ja taas rättiä kiertämään kuivaksi. Ei perkele, jos meinaa sataa koko yön, mutta eipä sitä toisaalta ole ennen tullut akvaariossa nukuttuakaan.

(28.8.-1.9.2006 Helsinki-Moskova-Syktyvkar-Moskova)

Moskovassa taas. Ja toimistolla. Heti aloimme junailemaan matkaa Sytkäriin, siis todellakin junailemaan, sillä kaikki lennot oli loppuun buukattuja ja sitä paitsi Alexei ei suostu enää sen viime viikkoisen Aeroflotin lento-onnettomuuden jälkeen nyt ainakaan vähän aikaan lentämään metriäkään, sillä hänen hyvä opiskelukaverinsa menehtyi onnettomuudessa perheineen. Aika maassa oli koko mies vielä maanantaina.

Edessä on siis melkein 27 tunnin junamatka, lähtö olisi tiistaina klo 16 ja perille tulemme keskiviikkona klo 18:45. Paluumatka onnistuu onneksi lentäen perjantain iltakoneella, tarkoitus kun olisi Diman kanssa mennä The real McCoyhyn. Alexei valuu takaisin Moskovaan uskollisesti junalla.

Alexandran kanssa jatkettiin maanantaina siittä mihin viime kerralla jäätiin, nyt tosin iltaopiskelun muodossa. Ihmeen pirteenä Alexandra saapui illalla puol seittemältä, vaikka oli itse lähtenyt aamulla kotoa jo 12 tuntia sitten! Ite alko kyllä jo olla aika puhki, varsinkin kun lounaskin oli jäänyt välistä.

Tiistaina hyppäsimme junaan, ekaan luokkaan. Lipun hinta oli reilut 6000 ruplaa eli kalliimpi kuin turistiluokan lentolippu. Ekan luokan vaunu oli todella siisti, ilmastointi ja kaikki, kahden hengen hytit, joissa oli taulu-TV, mikä alkumatkasta suolsi amerikkalaista soft-soft-softpornoa. Hintaan kuului päivällinen looshiin kannettuna ja bisset päälle. Alexei jututti vaunupalvelijaa sen verran, että saimme urkittua hänen palkkansa, mikä on vain vaivaiset 290 euroa kuukaudessa! Myöhemmin sitten, kun olimme tuhonneet Suomesta tuomani kossupullon Alexei, vanha playboy, osti joltain väliasemalta neidolle vielä kimpun kukkasia.

Ilta kului siis kosanderia törpötellessä, mitäpä muutakaan sitä olisi jaksanut tehdä. Vessaankin tuli tarvetta, mikä oli muuten tosi siisti, paljon siistimpi kuin suomalaisissa junissa. Pytyn hygieniakin oli valmiiksi mietitty. Rinkiä nimittäin ympäröi muovinen suojapussi, minkä sitten seuraava täysistunnonpitäjä sai kätevästi pytyn kyljessä olevasta kammesta veivaamalla vaihdettua uuteen.

Aamuseitsemältä heräsimme (kuva) ja samantien Alexei kävi hakemassa kaksi pulloa olutta, mutta koska mulle ei oikein ottanut maistuakseen, Alexei reippaana poikana imuroi molemmat ja nukahti onneksi sitten uudelleen. Itseäkin nukutti vielä sen verran armottomasti, eikä muutenkaann oikein iskenyt ajatus ryyppäämisen jatkamisesta heti aamutuimaan.

Lounaalla kävimme junan ravintolavaunussa. Alkupaloiksi tempasimme maukkaat peuransuolalihasalaatit, seuraavaksi jälleen kerran aivan erinomaiset soljankat, mitkä tarjoiltiin mukavannäköisistä kannellisista saviruukuista ja pääruuaksi perunamuussit ja suolalihapeuran kera, tietysti. Hintaa kertyi kahdelta hengeltä viitisen sataa ruplaa eli vaivaiset 15 euroa.

Illalla saavuimme sitten viimein perille Sytkytvkariin. Hyppäsimme asemalla taksiin, mikä paiskasi meidät hotelli Syktyvkariin, mikä olikin sitten ihan mutkan takana, ajomatkaa noin 30 sekuntia! No, perillä kietaisimme huiviin pitsat ja oluet, ja olimmekin siltä erää valmiit painumaan nukkkumaan, paitsi että puhelin soi heti samantien kun sisään pääsi. Johto irti ja unta kuulaan. Hauskaa oli kuunnella, kuinka naapurihuoneissa pirisi tämän tästä ja ovi kävi....

Torstai-iltana päivällisen jälkeen Alexein pari kaveria tuli hakemaan meidät hotellilta helvetin isolla jeepillä. Isoja, tai siis paremminkin lyhyitä ja leveitä olivat pojatkin, kaljupäisiä painonnostajia. Aika kammottavan näköisia, jos heitä ei tunne, mutta leppoisia kavereita olivat, kunnon urheilijanuorukaisia, eivät juoneet pisaraakaan alkoholia koko illan aikana. Sen sijaan me pidimme Alexein kanssa mainetta yllä....

Menimme läheiseen klubiin nimeltä Nostalgija. Paikka oli melko pieni, asiakaspaikkoja alle sata, iso tanssilattia, ravintolassa oli tupakointikielto eli tupruttelijoiden oli mentävä ulos sauhuille. Ihan hyvä niin. Jengiä oli paikka lähes täynnä. Isoimmassa pöydässä oli kunnon bileet menossa, pöytä notkui erilaisia herkkuja, votka virtasi ja trubaduuri luritteli skitalla venäläisiä lauluja.

Aloitimme illan parilla sadalla grammalla ja taas tuli opittua parit uudet snapsifraasit. Otsikkona on yksi, mutta sitä ei kannata käyttää kuin hyvin valikoidussa seurassa.

Sitten alkoi tuttavuuden tekeminen naapureiden kanssa. Minä toimin muurinmurtajana, olinhan ulukomualainen, puhun hassusti ulukomualaisittain venättä eli olin siis paikallisille uusi ja eksoottinen kokemus. Ja hyvin näytti toimivan. Mutta onhan siinä sitten sekin puoli, että Syktyvkarissa ei oikein ole kunnon duunia, palkat on tosi surkeita, muuankin matikan-fyssan-maikka-taksikuski kertoi, että opelle maksetaan vaivaiset 5000 ruplaa (=150 euroa) kuussa, opiskele siinä sitten monta vuotta yliopistossa, ja ilmeisesti useimmat haluavat pois ja äkkiä, keinoja kaihtamatta! Vaikka prostituoiduksi, mutta pois, ihan oikeesti! Nojoo, tanssilattialle lähes revittiin, ja juttuseuraa riitti. Huonolla englannilla monet kovasti yrittivät, ja onnistuivatkin, ja kovasti tykkäsivät, kun saivat puhua englantia ja vielä ulkomaalaisen kanssa.

No, aamulla jälleen tehtaalle ja labraan jatkamaan eilisiä labrahommia. Aleksei puheliaana veijarina jututti laborantteja, kyseli piloillaan yhtä heistä tanssimaankin, mutta sai vastauksen, että eihän meillä ole musiikkiakaan. No, mulla sattui olemaan läppärissä kaikenlaista, mm Leningrad Cowboysien ja puna-armeijan kuoron yhteisesityksiä joistain venäläisistä klassikoista ja kaikilla oli kovasti hauskaa, vai oliko se mun surkea venäjäni, mikä huvitti vielä enemmän.

Perjantai-iltana takaisin kotiin Moskovaan. Sytkärin lentokenttärakennus oli puoliksi suljettu, eilinen kaatosade kun vuosi katosta läpi. Illalla sitten vielä Diman kanssa parille oluelle ja viikko oli siten paketissa. Puh!