11.-15.9.2006 Moskova – Pietari – Moskova

Maanantaina palasin lyhyen kotimaan matkan jälkeen aamujunalla Moskovaan. Matka sujui rauhallisesti, matkakumppaneina melkein jokaisen kaupparatsun unelma eli kolme nuorta nättiä tyttyöä, mutta siis vain melkein. Kaksi niitä oli ja kolmas sen rumemman kundikaveri. Eivät ryypänneet, eivät melskanneet, joten rauhallisesti meni matka.

Tiistaina piipahdimme eräälla tehtaalla parisensataa kilometriä Moskovasta itään. Pulju kuului erääseen länsimaiseen konserniin ja paikat olivat sen mukaisessa kunnossa. Laitos oli vain kymmenen vuotta vanha ja aivan täysin länsimaalaiset mitat täyttävä. Ensimmäinen muuten, mikä on tähän mennessä silmiin sattunut.

Keskiviikkona hyppäsimme Pietarin-junaan. Matka-aika oli viisi ja puoli tuntia. Jokaiselle istuimelle oli laitettu pieni muoviboxi, mistä löytyi mukavasti matkaevästä: oli pistaasipähkinöita, suklaata, sämpylä, maksapateeta, salamimakkaraa, tuoremehua, pullollinen vettä ja sen sellaista. Lisäksi oli vielä Komsomolskaja Pravda ja joku muu gazeta eli sanomalehti, mikä oli kuitenkin broad sheet –formaatissa ja siten hieman liian isokokoinen luettavaksi. No, eihän se pullovesi nyt matkamiesten janoa vienyt, joten pamahdimme samantien ravintolavaunuun. Vieressämme istui kaksi venäläistä kaveria, jotka olivat yllättäen Abloyn hommissa ja duunimatkalla Moskovasta Pietariin kuten mekin.

Pietariin saavuimme iltakymmeneltä ja hotellille puoli tuntia myöhemmin. Hieman kummastutti, koska parin brittiläisen yhteistyökumppanin piti olla ajat sitten samassa hotellissa, mutta respan tietojen mukaan kaverit eivät olleet tsekanneet sisään. No, tietysti koitimme saada kavereita kännysta kiinni, mutta nauhoite vaan ilmoitti, että numero on väärä. Ei auttanut muu kuin soittaa yhteiselle asiakkaallemme, joka oli järjestänyt kavereille taksikyydin lentoasemalta hotellille, ja niinhän siinä oli käynyt sitten, että taksi oli kiikkuttanut brittiparat väärään hotelliin jonnekin huitulan kettuun. Löytyiväthän ne pojat sitten kuitenkin aamulla ja olivat ihan ajoissa paikalla. Siisti ja uusi oli muuten tämäkin tehdas, ja yllätys yllätys, kuuluu myös erääseen länsimaiseen konserniin.

Kuten yleensä työmatkoilla, aikaa kaupungin ihasteluun ei juuri jäänyt. Jonkun verran näki jotain taksin ikkunasta ja puolisen tuntia ehdimme tallustella pitkin Nevski Prospektia, mutta siinä kaikki, junalle piti ehtiä puoli seittemäksi. Paluumatka sujui varsin rauhallisesti express-junassa, matka-aikakin oli tuntia lyhyempi kuin mennessä eli tuo 700 km taival taittui neljässä ja puolessa tunnissa. Kotona oltiin puoli tuntia ennen puolta yötä. Perjantaina sitten vielä pika pikaa Dmitroviin ja takaisin, mutta illalla vois ehkä mennä baariin....

Aika rauhallisen viikon päätteeksi voisikin sitten pitää pienen sanomalehtikatsauksen muutamista viikon kohokohdista, joista varmasti kovin juttu oli tiistainen Madonnan konsertti Lushniki-hallissa. Asiasta nousi ennakkoon jonkinmoinen kohu, koska hallin pääsuunnittelija, jonka suunnitteleman uimahahallin katto oli romahtanut pari vuotta sitten surmaten kymmenkunta ihmistä varoitteli, että mikäli musa jytkää liian lujaa ja sattuu resonoimaan hallin kattorakenteiden kanssa, koko halli voi sortua kymmenien tuhansien kuulijoiden niskaan. Kestihän se sitten sen Madonnankin kuitenkin.

Pietarin junassa lueskeltiin sitten Kontupohjan rotumellakoista vielä vähän lisää, vaikka niistä oli jo jauhettu monta päivää. Siellä olivat venäläiset ja tsetseenit ottaneet kovasti yhteen sen jälkeen, kun jossain kapakkatappelussa oli ensin pari venäläistä pantu hengiltä. Vielä oli joku venäläinen lähtenyt perustamaan laillista bordellia jonnekin päin äiti-Venäjää, paikkakunta ei nyt palaa mieleen, mutta saas nähdä kuinka pojan businesten käy.... Yrittänyttä ei laiteta.

Kumma kyllä siitä pankkimies Kozlovin palkkamurhasta ei toimistolla juuri pulistu, vaikka taisi olla kuitenkin sitten se viikon ykkösuutinen.