HaMiLun Hamppari

Tällä viikolla oli tarkoitus mennä pariksi kolmeksi päiväksi jonnekin Tverin alueelle, mutta homma sitten peruuntui. Harmi. Tästä tuli sitten tavanomainen ja puuduttavan tylsä toimistoviikko. Onneksi perjantaina pääsee taas reiluksi viikoksi koti-Suomeen.

Mitenpä viikko sitten kului? Lätkää tuli seurattua jonkun verran, ensi vuonna varmaan enemmänkin, kisat kun ovat täällä Moskovassa. Ja tuohon ihan toimiston taakse, parin kolmen sadan metrin päähän, nousee uusi uljas jäähalli kisoja varten. Täytyy varmaan buukata parit ”asiakastilaisuudet” jo hyvissä ajoin. Salillakin tuli käytyä pitkästä aikaa pari kertaa.

Paikallisia uutisiakin ehti jonkin verran seurata. Puheenaiheina oli ainakin Moskovan pörssin raju alamäki, maanantaina pelkästään yli 5% pudotusta, mutta onpa toisaalta takana raju nousuputki, vuoden alusta +40% ja vuoden aikana yli 100%. Järjestäytyneestä rikollisuudesta aletaan olla huolissaan. Joku isokenkäinen alkaa pitää sitä jopa uhkana kansalliselle turvallisuudelle, tied häntä sitten. Lintuinfluenssan suhteen tilanne näyttäisi olevan melko hyvällä mallilla. Tautia esiintyy enää 7 kylässä Etelä-Venäjällä Dagestanin, Krasnodarin ja Volgogradin alueilla. Muilta epidemian vaivaamilta alueilta (Astrahan, Rostov, Kalmukia, Pohjois-Ossetia ja mitä niitä olikaan) tauti on jo voitettu. Venäjän ja Georgian kinastelu Georgialaisista viineistä sai jatkoa, kun Venäjä päätti kieltää myös mineraalivesien tuonnin. Jotain pommeja on paukahdellut jossain kaukana kaukana jne jne.

Rauhallinen viikko siis tällä kertaa. Perjantaina kotiin viikoksi ja sitten takaisin 29 päivä ja siittä sitten suoraan Altaihin Mongolian ja Kazakstanin rajamaille.

Perhe saapui ensimmäistä kertaa vierailulle Moskovaan. Juna saapui ajallaan lauantaiaamuna klo 8.25, mistä sitten huristimme metrolla kämpille aamupesulle ja –palalle ja vähän huilimaan. Siitä sitten suunnistimme pakolliseen ensimmäiseen kohteeseen eli Punaiselle torille ja Kremliin, minne kävelee noin vartissa.

Tarkoitus oli käydä Leniniä moikkaamassa mausoleumissa ja mahdollisesti myös Kremlin museoissa, vaikka 15 vuoden lastenhoitokokemus onkin opettanut, että lasten raahaaminen kaikenmaailman museoihin tai kirkkoihin tms. voi olla melkoisen tuskaista puuhaa. No, Punainen tori ympäristöineen oli kuitenkin jostain syystä suljettu, joten Leniniä eikä Kremliäkään sitten nähty. GUMin tavaratalossa tietysti käytiin, viskeltiin olan yli parit onneatuottavat kolikot Moskovan keskipisteessä ja hämmästeltiin sitä mummeleiden laumaa (kuva), jotka välillä jopa melkoisen kiivaasti ottivat yhteen näistä turistien viskomista kolikoista tapellessaan. Kaikki mahdolliset krääsäkauppiaat kierrettiin tarkoin ja pojat innostuivat erityisesti neuvostohenkisistä sytkäreistä. Yksi Venäjän vaakunallinen pienoislippukin takeretui mukaan. Ja jätskiä syötiin tietty kans.

Lounaaksi kokeiltiin tietysti Moskovalaisen Mäkkärin tarjontaa, minkä jälkeen palasimme kämpille huilimaan. Iltapäivällä lähdimme sitten käymään Gorkin puistossa (kuva). Liput sisään olivat 100 ruplaa eli kolme euroa / henki, lapset olisivat päässeet ennen viittä sisään 20 ruplalla.

Jengiä oli puistossa kohtalaisesti liikkeellä, ihmeempiä jonoja ei ollut missään. Kiersimme lähinnä puiston Lintsi-osastoa, mitä sen jälkeen puistossa on, jäi edelleen katsastamatta. Laitteisiin piti ostaa liput erikseen lippukioskeista, mitään rannekesysteemiä ei täällä näköjaan ollut käytössä. Yhden lipun hinta oli 30 ruplaa eli euron verran ja eri laitteiden hinnat vaihtelivat yhdestä lipusta jopa ainakin kuuteen lippuun eli melko suolaisia olivat joidenkin vemputtimien hinnat.

Illalla joskus yhdeksän maissa palasimme kämpille ja menimme illalliselle viereiseen Uzbekistanilaiseen ravintolaan, ensimmäistä kertaa. Paikka oli todella siisti ja kotoisa, palvelu ystävällistä ja ripeää ja ennen kaikkea ruoka oli aivan erinomaisen hyvää sekä maultaan että ulkonäöltään. Tilaamamme ruuat olivat erilaisia lihavartaita (kuva), mukana paljon erilaisia paistettuja tai grillattuja kasviksia, myös tuoreita, pojille lisukkeeksi uzbekistanilaisia ”ranskalaisia”, kuulema todella hyviä, talon leipää, neljä tuoppia ja yksi snapsi, pojille kokikset, ja hintaa kertyi 3400 ruplaa + tippi (n. 10 %) eli tippeineen n. 110 euroa eli ei mikään kovin paha hinta viideltä hengeltä. Lähtiessä oli henkilokunta rivissä hyvästelemässä yhdellä makeiskippo kuorassa, toisella kulhollinen omenoita jne. Hassua muuten, että olimme tuona hetkenä ainoat asiakkaat. Edellisenä iltana ohi kulkiessani paikka oli näyttänyt melko täydeltä.

Sunnuntaiaamuna venyttelimme pitkään ennen kuin jaksoimme nousta ylös. Puolen päivän tietämillä lähdimme sitten helteisessä kelissä marssimaan Patriarkan lammen kautta kohti Moskovan eläintarhaa, minne ei ole kuin ehkä vartin, parin kymmenen minuutin kävelymatka.

Moskovan eläintarha on perustettu 1864 ja on siten yksi Euroopan vanhimmista eläintarhoista. Vanhempia ovat vain Pariisin (1794), Lontoon (1826), Frankfurtin (1858) eläintarhat sekä tietysti Euroopan vanhin eläintarha Wienissä, mikä avattiin jo vuonna 1752. Pinta-alaa puistolla on reilut parikymmentä hehtaaria ja eläimiä on kaiken kaikkiaan kuutisen tuhatta ja lajeja noin tuhat.

Liput tarhaan olivat 100 ruplaa aikuiselta, lapset alle 18 v pääsivät ilman. Paikka näytti olevan jonkinlainen huvipuiston ja eläintarhan yhdistelmä ja erityisesti pikkuväen suosiossa. Näitä taaperoita vanhempineen ja isovanhempineen oli tuskaiseen tungokseen asti. Paikka oli muutenkin hieman ahtaan ja antiikkisen oloinen, vaikka se onkin hiljattain uusittu ja parannettu läpikotaisin. Fiilis oli melko samantien ahdistava, erityisesti tungoksen takia ja myös helteen takia, joten emme paikalla kauaa viihtyneet, vaan marssimme ulos portista. Portin ulkopuolella tempaisimme välipalaksi parit vräpit ja kokikset, pojat alkoivatkin olla jo melko nälkäisiä.

Pienen arvonnan jälkeen, että mitäs sitte, päädyimme siihen, että mennään vaan keskustaan käppäilemään, joltain pojalta kun oli vielä viimeiset matkamuisto-ostokset tekemättä. Eipä siinä sitten sen ihmeempää, kuljettiin vaan ja oltiin, kunnes ilta alkoi koittaa, ja palasimme kämpille pakkaamaan ja syömään ennen iltajunan lähtöä.

Voitonpäivän iltana sitten Moskovan-junaan. Kämppiksinä oli tällä kertaa kaksi nuorta venäläistä kundia, ihan kunnon poikia olivatkin, sekä yksi mikä lie kirgiisi tai uzbekki, joka liikkui tiuhaan hytin ja ravintolavaunun välillä eikä puhunut mitään. Kuorsaus oli sitten sitäkin karmeampaa. Muuten matka sujui kohtuullisen mukavasti, miten nyt kakkosluokan makuuvaunussa yleensä voi.

Moskovassa keli oli sateisen harmaa ja koleahko, Suomesta oli lähdetty shortseissa kevään ihmehelteistä. Ensin kämpille ja siitä sitten kamppeiden vaihdon jälkeen toimistolle, mistä jatkoimmekin sitten Diman kanssa Vnukovon kentälle ja Syktyvkarin iltakoneeseen, Alexei oli mennyt jo aamukoneella etukäteen.

Kentällä imaisimme yhdet ölleröt ja katsoimme 18 viimeistä minuuttia Venäjä-Slovakia –matsista. Matsin jälkeen turisimme vielä hetken moskovalaisten lapsiperheiden tilanteesta, päivähoidosta yms. perheasioista presidentti Putinin voitonpäivän puheen innoittamina. Puheessaan herra oli esittänyt huolestuneisuutensa erityisesti Venäjän väkimäärän nopeasta ja huolestuttavasta vähenemisestä. Tämä 142-miljoonainen väki kun näköjään hupenee parissa sadassa vuodessa käsiin, 700 000 asukkaan vuosivauhtia, eikä tarpeeksi hulluja maahanmuuttajia ole vajetta täyttämään. Niinpä Putin tarttuikin hetimiten itse härkää sarvista ja lupasi kaikille toisen lapsen synnyttäjille 250 000 ruplan eli 8000 euron bonuksen. Saas nähdä, tietääkö tämä sitten lisää vilskettä viltin alla.

Koneeseen päästyämme alkoi melkoisen rankka sade ja ilmeisesti tämän vuoksi kapteeni kuulutti, että kenttä on tilapäisesti suljettu ja että lähtö viivästyy puolisen tuntia. Niinpä sitten laskeuduimmekin vasta hieman puolen yön jälkeen ja hotellille, mikä tällä kertaa oli hotelli Syktyvkar, saavuimme vasta vähän ennen yhtä.Oli muuten ensimmäinen yöpyminen tässä hotellissa, baari ja keilaradat olivatkin jo tuttuja edelliseltä kerralta. Perushotelli, aamupala suht. ok, parasta onkin luonnollisesti sitten ne keilailut yms. joutoajan tarjonnat.

Huoneeseen pääsin joskus yhden jälkeen ja samantien huoneen puhelin soi. Eli siis näyttää olevan samanlaiset fasiliteetit täälläkin kuin hotelli Jugorissa! En vastannut, vaan jatkoin hampaiden harjausta. Nukkumaan mennessä puhelin soi toistamiseen ja sitten oli kyllä pakko kiskaista johto seinästä, että saisi nukutta edes vähän. Edellinen yö junassa ei ollut mikään kovin hääppönen, vaikka kyllä kohtalaisen hyvin sain nukuttuakin.

Aamulla sitten tehtaalle, missä meidän oli tarkoitus tehdä ensin yhtä sun toista, mutta homma mutkistuikin sitten sen verran, että koko päivän, ilta kahdeksaan saakka, saimme painaa jotakin kolmatta. Lounaskin jäi välistä. Eipä siis ihme, että heti tehtaalta taksiin päästyämme kurvasimme lähimpään markettiin olutta ostamaan. Kuskina oli muuten taas se edellisen kerran savusaunamies, Dmitry hänkin, joka jaksoi kiltisti tuntikausia meitä odottaa, kun keikuimme baarissa emmekä saaneet ahtereitamme jakkarasta irti sitten millään.

Hotellilla otimme nopean suihkun ja painuimme samantien syömään, ja juomaan. Minä ja Dima tilasimme pizzat, mutta suuriruokainen Alexei veti listan läpi alkukeittoineen, salaatteineen ja muine krumeluureineen. Ja kyytipojaksi 300 grammaa votkaa ja oluet. Melko pian ruokailun jälkeen Alexei painui takaisin huoneeseensa, "puhelua" odottamaan. Me jäimme Diman kanssa kahdestaan vielä yksille, ja ei siinä tarvinnut kauaa istua, kun muuan Dimalle ennestään tuttu blondi tuli kutsumaan meidät pöytäänsä (kuva), missä oli pari muutakin tyttöä juhlimassa blondin tänään voimaan astunutta avioeroa. Siinä sitten jonkun minuutin istuimme, kunnes he saivat päähänsä lähteä hotellin karaokebaariin ja meidät kiskottiin tietysti mukaan.

Niinhän siinä sitten kävi, että pääsinpä minäkin kiekaisemaan tuon blondin ja koko muun porukan kanssa yhden sydäntäriipaisevan surullisen laulun epätoivoisesta ja kadotetusta rakkaudesta, venäjäksi tietenkin, ja siis ainoan, minkä osaan, joten vaihtoehdot olivat koko lailla vähissä. Laulussa muuan mies oli hukannut rakastettunsa ja etsii tätä nyt kaikkialta. Vuoron perään hän kysyy neuvoa milloin saarnipuulta, sateelta, kuulta tai syksyltä kuitenkaan keneltäkään mitään kunnon vastausta saamatta. Vihdoin viimein mies menee nyt jo epätoivosta riutuneena ainoan ja parhaimman ystävänsä luokse ja kysyy, tietäisikö tämä mahdollisesti, missä hänen rakkaimpansa mahtaa olla. Ystävä vastaa, hieman kakisteltuaan, että oli hän sinun rakkaimpasi, oli hän sinun rakkaimpasi..... oli hän sinun rakkaimpasi..... - vaan tuli hän - minun vaimokseni.

Kello alkoi jo olla yksi ja vähän ylikin ja minulla oli jo kaksi huonosti nukuttua yötä takana, joten alkoi olla pikku hiljaa aika painua unten maille. Diman ja Aleksein jätin baariin tyhjää toimittamaan.

Aamulla sitten tapasimme aamupalalla sovitunlaisesti klo 7.30. Aamiaiskupongin saamiseksi piti vähän tapella, toisen aamun lipuke kun ei jostain syystä kuulunutkaan pakettiin, vaan siitä piti sitten erikseen maksaa 130 ruplaa, mikä ei nyt ole kuin 4 euroa. Pieni hämmästys olikin myös huoneenlaskun maksu, maksua kun perittiin vaan yhdeltä yöltä ja me olimme olleet kaksi yötä. Hotellilla oli nimittäin sellainen käytäntö, että koska olimme saapuneet ekana yönä vasta puolen yön jälkeen eli seuraavan vuorokauden puolella, ei tuosta yösta tarvinnut maksaa lainkaan!

Perjantaipäivä meni sitten ihan suunnitelmien mukaan, ensimmäisenä päivänä tekemättä jäänet hommatkin tuli tehtyä. Hauskaa oli taas katsella, kuinka nuo labran nuoret tytöt kerta toisensa jälkeen edelleen jaksavat olla meistä ja varmaan muistakin vierailijoista yhtä kiinnostuneita ja jatkuvasti kulkevat edestakaisin pitkin labran käytävää milloin pareittain, milloin kolmisin, ja kovasti kurkkivat ja hihittävät ohi kulkiessaan.

No, päivä oli sitten sitä myötä pulkassa ja niinpä olimmekin sitten taas kerran valmiita hyppäämään klo 16.50 tehtaan pikkubussiin kohti lentokenttää ja Moskovaa.

Vapun jälkeen heti aamulla takaisin Moskovaan. Ja tietysti matkalaukku kateissa. Lupasivat jäljittää. Oli sitten kuulema jäänyt Helsinkiin, tulee iltakoneella puol kymmenen, ja tulikin. Sheremetevon kentän kuski soitteli joskus yhdentoista aikoihin, että puolen tunnin päästä olen perillä. Olikin jo hieman orpo olo ilman läppäriä yms. rekvisiittaa. Ekaa kertaa pakkasin puvunkin matkaan, jospa vaikka joku päivä leikkisi ihan oikeata bisnesmiestä. Eipä ole vielä kravatti ollut kertaakaan tässä maassa kaulassa. Uudet kengätkin tuli ostettua, nekin olivat laukussa kuten myös Dimalle hankittu HIFKin pelipaita nimipainatuksella ja Aleksein tuliais-Kossupullo. Mutta nyt ovat nekin sitten turvassa.

Kelit ovat täällä mukavan keväiset, ruoho jo vihertää ja puissa on jo melko isot hiirenkorvat. Ollaan ehkä viikon verran edellä Etelä-Suomen kevättä, lämpöä lähemmäs 20, ja katukuvassa vilisee entistä enemmän ja lyhyempiä hameita. Katukaupustelijoiden joukkoon ovat ilmestyneet myös kevään ensimmäiset tilli- ja persiljanippukauppiaat ensisatoaan tarjoamaan. Kaupunkikin oli selvästi siistitymmän näköinen kuin pari viikkoa sitten poislähtiessä. Vuokraisännät (Igor ja Andrei) olivat käyneet kastelemassa omat kukkasensa poissaollessani ja olivatpa korjanneet työpöydän lampunkin, mistä en ollut heille kyllä mitään maininnut. Tarkoitus oli ottaa kotoa parit ruuvvarit ja korjata se itse, mutta käyhän se näinkin. Olivat siivonneetkin, hella oli huolella jynssätty ja vessakin näytti pestyltä. Ei siis valittamista.

Viikko vierähti konttuurilla ilman sen kummempia krumeluureja. Ilmat pysyivät koko viikon kesäisinä. Tulevan viikon voitonpäivän kekkerit alkavat yhä enemmän näkyä jo nyt katukuvassa. Tänään perjantaina toimistomme ohi marssi parin tunnin aikana useampiakin osastoja rummut päristen ja pillit vinkuen, mukana muutamia m oottoroituja osastojakin. Takapihalta kuului 12 tykin laukausta, on nääs joku puna-armeijan kenttä tossa takana.

Näitä kemuja en tällä kertaa jää hämmästelemään sen enempää, vaikka varmasti kaikenlaista nähtävää niissä olisikin. Hyppään mieluummin junaan ja tulen muutamaksi päiväksi kotiin Suomeen voitonpäivän vapaita (ma-ti) viettämään. Eipä ole tuolla Moskovan-junallakaan tullut ajeltua sitten 90-luvun alun.

Junan lähtöaika oli vasta 22.50 illalla, joten aikaa pakkaamiseen ja odotteluun oli enemmän kuin riittävästi. Leningradin juna-asemalle saavuin hyvissä ajoin tuntia ennen lähtöä. Jengiä oli varsin paljon liikenteessä, olihan edessä viikonloppu ja voitonpäivän vapaat.

Asemarakennuksessa on sisääntuloaulan ja lipputiskien jälkeen odotusaula, missä ei kylläkään ollut penkkejä missään. Keskellä aulaa oli valkoisen pylvään nokassa valkoisesta marmorista tms. muovailtu Leninin pää, kuinkas muuten, Leningradin asemalla kun oltiin. Aulan molemmin puolin oli pieniä kioskeja ja pari kahvilaa, mistä matkalaiset voivat sitten ostella tupakkaa, olutta, lehtiä, olutta, kahvia, olutta, piirakoita, olutta, matkamuistoja, olutta jne. Ostinpa siis minäkin odotellessa - oluen. Haaleata oli, ja vielä toisenkin, ihan yhtä haalean.

Sitten junaan, kakkosluokan makuuvaunuun, hytissä 4 punkkaa yhteensä. Kämppiksiksi tuli noin nelivitonen pariskunta ja 12-13 v tyttö, jonka isoäiti näytti olevan naapurikopissa. Siivon näköisia ihmisiä.

Ravintolavaunu oli pakko tsekata, tietysti. Siellä törmasin kahteen Metson metsäkonekauppiaaseen, jotka olivat tulossa Habarovskin suunnalta. Siinä sitten tovin turisimme ja otimme pari kertaa 50 grammaa ja iltakaljat paksun tupakansavun seassa. Olikohan se lasku kolmesta votkasta ja yhdestä kaljasta 230 ruplaa tai jotain eli 7 euroa. Sitten nukkumaan. Ja aamulla kotiin. Keskiviikkoaamuksi sitten takaisin ja samantien siittä sitten Sytkäriin.