HaMiLun Hamppari

Maanantaina 17.11. aamulla oli lento Etelä-Kiinaan Guangzhouhun (Kanton). Aamulla seiskalta HongQiaon kentällä oli kuitenkin niin tajuton ryysis, että emme yksinkertaisesti saaneet itseämme ajoissa tsekattua koneeseen, joten aamukiireet olivat siltä osin ohi. Saimme sentään lipun yhdentoista koneeseen ja jättämällä lounaan väliin ehdimme kuin ehdimmekin, hieman myöhässä tosin, hoitaa tuon päivän ohjelmamme kunnialla läpi.

Kantonista ei juuri mitään jäänyt mieleen, mitä nyt taas taksin ikkunasta ehti hieman ulos kuikuilla, ohjelma kun oli tyypillisen duunimatkan perusversio eli asiakas-hotelli-illallinen (kaamee nälkä) – vartin happihyppely hotlan ympärillä – nukkumaan – herätys – aamupala – seuraava asiakas – matka jatkuu......

Sen verran sentään jäi mieleen, että ilmasto on täällä varsin miellyttävä, subtrooppinen kai, ja vaikka elettiin marraskuun puoliväliä, päivällä lämpötila kohosi edelleen hellelukemiin. Koneesta kun astui ulos, vastaan pamahti miellyttävän lämmin ja hieman kostea ilmamassa.

Omien tökkivien businesten lisäksi puheenaiheena asiakkaiden ja muiden kanssa yleensäkin on tietysti talouden tilanne ja miten se kenelläkin vaikuttaa ja vaikuttaahan se – kaikilla tuntuu olevan jarru pohjassa. Muutos lokakuun alussa päättyneen kansallispäivän loman jälkeen on nimittäin ollut suorastaan hirvittävä. Kaikilla on varastot täynnä, tavara ei liiku, käteisestä on pulaa, tuotanto supistunut kautta linjan 30%, omat saatavat ovat kuukausia myöhässä, toisaalta myös hintojen lasku on ollut roimaa, joillakin lähentelee jo 50% ja erityisesti täällä Kantonissa lukuisat vientiin keskittyneet lelu-, elektroniikka- yms. tehtaat ovat kokonaan sulkeneet ovensa ja paiskanneet tuhansia ja taas tuhansia maaseudulta tulleita siirtotyöläisiä kilometritehtaalle. Ja kaikki tämä on tosiaan tapahtunut lähes silmänräpäyksessä.

No, siitä huolimatta jatkoimme sitten vielä aivan etelärannikolle Helmijoen suuhun Zhuhaihin, kiinalaisten rakkauden kaupunkiin ja varakkaiden kiinalaisten talvehtimisseudulle. Aivan tarkasti ei selvinnyt, mikä kaupungista tekee rakkauden kaupungin, mutta ainakin maksullista sellaista täältä kuulema saa ja todella runsaasti ja edullisesti, siitä kiinalaiset olivat liikuttavan yksimielisiä, mutta kyllä tänne ihan oikeatkin rakastavaiset kuulema usein kuherruskuukautensa tulevat viettämään. Ja koska Macao, Hong Kong, Kanton ja pari muutakin vaurasta kaupunkia ovat vain kivenheiton päässä, on tänne muodostunut erikoinen varakkaiden businesmiesten kakkosvaimojen (er nai) yhteisö eli liikemiehet tulevat tänne toisinaan viikonlopuksi tai pidemmäksikin aikaa hakemaan vaihtelua ja monilla heistä on täällä tosiaan toinen perhe eli kiinalaisittain vaimo ja yksi lapsi. Paikallinen kakkosvaimo tietää tasan tarkaan tilanteen ja on hommaan ryhtynyt käytännössä taloutensa turvaamiseksi, ykkösvaimot eivät asiasta välttämättä tiedä mitään. Mutta tasa-arvo toimii täälläkin ainakin jollain tavalla, sillä etenkin Macaosta, mikä on vain kävelymatkan päässä, saapuu tänne vanhempia naisia hakemaan piristystä arkeen nuorten poikien kanssa eli jokaiselle tuntuu olevan jotakin. Tämä kaikkiko sitten tekee Zhuhaista rakkauden kaupungin, mene ja tiedä?

Koska Macao tosiaan oli aivan nurkan takana, oli sielläkin sitten ihan pakko piipahtaa pikavisiitillä, vaikka aikaa ei tosiaan ollut kuin tiistai-ilta. Macao on tänä päivänä erityisesti kiinalaisten uhkapeliharrastajien ja shoppaajien taivas, tai sitten helvetti, miten sen nyt ottaa, sillä kasinoita, hotelleja ja muuta loistoa, neonvaloja, luksuskauppoja, kultaa ja kimallusta, ravintoloita sun muuta täällä on kyllä yllin kyllin mutta sen sijaan, kun parin tunnin dallaamisen jälkeen olisi yksinkertaisesti halunnut istahtaa pubiin tuopilliselle, niin niitäpä ei ainakaan mun parin kolmen tunnin retken aikana sattunut silmään yhtä ainutta. Pakko oli sitten ostaa juotavaa suoraan kaupan kylmiöstä, jonkun hotlan tai kasinon aulabaarista. Fucky-massage –mainoksia kyllä oltiin jakelemassa vähän siellä sun täällä ja monet nuoret, hyvännäköiset, hyvin, mutta eivät provosoivasti pukeutuneet naiset katselivat pitkään ja vinkkasivat silmää aivan keskellä jalkakäytävää ja ihmisvilinää, liiketoimet kai heilläkin mielessään.

Rajamuodollisuudet kävivät varsin sutjakkaasti suuntaan jos toiseenkin. Riittää, että täytät yhden lipukkeen ja vilautat passisi leimattavaksi ja raja on auki, siis EU-kansalaiselle, tavallinen kiinalainen ei tänne kuten ei Honkkariinkaan pääse ilman viisumia, joten minäkin jouduin tekemään tämän lyhyen retkeni yksin. Macaon puolella odottaa tilausajobusseja, jotka kiikuttavat pelihaluiset suoraan mikä mihinkin kasinoon, takseja odottaa jonossa ja rahanvaihtokioskeja on siellä täällä, vaikka täällä kuulema ainakin jossain voi maksaa rämpylöilläkin.

No, parilla kasinollakin oli tietty pakko käydä, mutta pelaamaan en ryhtynyt, mitään mielenkiintoa asiaan kun ei ole enkä edes suurinta osaa näistä peleistä edes olisi osannut pelatakaan. Haahuilinpa vaan jonkun aikaa aikani kuluksi ja hämmästelin, kun jengi heitteli tuhannen Macaon dollarin seteleitä tai pelimerkkejä (satakunta euroa) tiskiin ilmeenkään värähtämättä.

Viime lauantaina piipahdettiin naapurin Matin ja Pirjon kanssa pika pikaa päiväseltään Hangzhoussa, viimeinkin, sillä lähtöä sinne olemme tehneet jo varmaan viime kevättalvesta saakka saamatta mitään sen valmiimpaa aikaan. No, parempi myöhään....

Hangzhou sijaitsee noin 180 kilsan päässä Shanghaista lounaaseen Hangzhoun lahden pohjukassa tavattoman kauniin West Laken (Xi Hu, Xi=länsi, lausutaan shii, Hu=järvi) rannalla, tai oikeammin ympärillä. Hangzhoun kaupungin historia alkaa yli kahden vuosituhannen takaa Qing-dynastian ajalta, ja se on yksi Kiinan seitsemästä historiallisesta pääkaupungista. Asukkaita tässä varsin viehättävässä ja erityisesti shanghailaisten keskuudessa erittäin suositussa lähimatkailukaupungissa on vajaat pari miljoonaa, lähiöt sun muut mukaanlukien nelisen miljoonaa. West Laken lisäksi turizmoja kiehtovat muutamat temppelit ja järven ympärillä olevat tornit, puistot ja puutarhat, joihin kiinalaiset noin yleensäkin tuntuvat olevan ihan hulluja.

Jokaisen ensi kertaa kyläilemään tulevan on tietysti syötävä paikallista erikoisuutta, kerjäläisen kanaa, mikä on kokonaisena, mutta sentään kynittynä, saviklimpin sisällä haudutettu kana, mikä on kyllä pehmeää ja takuulla hyvin kypsynyttä, mutta muuten melko mautonta, mausteena kun ei ole ilmeisesti käytetty juuri muuta kuin joitakin ruohoja kanaparan vatsaonteloon tungettuna. No, sikäli paketti kyllä hyvin sopii tuohon kerjäläisen imagoon, kerjuukepillä kun ei varmaankaan sen kummempia mausteita ansaita. Kummallista on kuitenkin se, että vaikka kana on kokonaisena haudutettu, niin siitä huolimatta se tuntui suussa kyllä hyvin kiinalaiselta eli otuksen lähes jokainen luu oli jollain ilveellä murskattu tuhannen pirstaleiksi ja erikokoisia, teräviä luunsiruja ja –kappaleita sai syljeskellä suustaan tämän tästä. Kai täällä kokit sitten huvittelevat paistohommien ohessa pelaamalla kanoilla fudista tai muuten vaan saavat kiksejä pomppimalla niiden päällä tai jotain.

Itse järvi on kyllä näkemisen arvoinen. Sieltä sun täältä järven ympäriltä voi vuokrata fillarin ja lähteä tekemään lenkkiä järven ympärille tai vaikka muuallekin kaupunkiin tai sen lähiympäristön teeviljemille tai muualle. Järvellä risteilee myös pieniä lauttoja vieden turisteja rannalta saarelle ja sitten saarelta toiselle ja kolmannellekin ja takaisin. Liput ovat aikuisilta 45 rämpylää ja tähän kruisailuun saarelta toiselle kuluu pari kolmekin tuntia varsin vikkelästi ja saarelta toiselle vaihtaminen käy melko kivuttomasti, lauttoja kun risteilee ees ja taas vähän väliä.

Näillä pikku saarilla on erilaisten nähtävyyksien lisäksi myös kioskeja ja kojuja, jopa pieniä ravintoloita, mistä voi ostaa virvokkeita ja pikku purtavaa hiukopalaksi. Krääsäkauppiaita on tietty kans joka nurkassa tyrkyttämässä pattereilla toimivia kiliseviä ja kolisevia kuperkeikkaa heittäviä muoviapinoita, sillä eihän kukaan tule ilman sellaista päivääkään toimeen.

Paikallista kulttuuriakin on järven ympärillä tarjolla erilaisten pillipiipareiden ja muiden performanssitaiteilijoiden puolesta, mutta kuka sitten kiinalaista katumuusikkoa ymmärtää tai sietää tai jaksaa viittä sekuntia kauempaa kuunnella, se on sitten eri asia. Ohessa pikkuinen videopätkä https://www.youtube.com/watch?v=RxUhPC8NYNQ&feature=youtu.be jostakin kiekujasta säestäjineen, mutta ainakaan tämä esitys ei vakuuttanut niin paljoa, että olisi tehnyt mieli ostaa tämän kokoonpanon tupla-CD.

Iltapäivällä piipahdimme sitten vielä shoppaamassa jollakin kävelykadulla, minkä nimi on ikävä kyllä pyyhkiytynyt mielestä. Alueella oli kuitenkin valtavasti erilaisia puoteja, teehuoneita, höyryäviä grillikärryjä, piirtäjiä, kaivertajia, karikatyyrimaalareita, huiluntekijöitä ja muita käsityöläisiä, silkki- ja karamellikauppiaita ja erilaisia helppoheikkejä kaupittelemassa tuotteitaan ja hintataso vaikutti varsin kohtuulliselta Shanghaihin nähden. Mitään sen kummempaa ei ollut tarkoituskaan ostaa, mutta silti matkaan tarttui vähän vihreää teetä, kuorittuja saksanpähkinöitä (38 rämpylää puoli kiloa eli 1 jin), hunajaa ja tietenkin yksi puinen poikkihuilu, jota pitäisi nyt sitten koittaa opetella soittamaan, tai ainakin sen verran, että saisi siitä jotain muutakin kuulumaan kuin pihinää.

Vajaan viikon keikka Saksaan on sitten ohi ja aikaeroista kumpaankin suuntaan jotenkin toivuttu. Paluumatkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä takertui vielä mukaan kasa ruisleipää, kolme kilon klönttiä kevyt-Oltermannia, juustot kun ovat täällä hirvittävän kalliita, kilon patukka kotimaista meetwurstia, kosmetiikkaa, salmiakkia monta pakettia ja putkulaa eri lajeja ja vielä Saksan maalta 8 stikkiä dödöä, niitäkään kun ei tahdo Kiinasta löytää ja vielä sukkahousuja, kiinalaisiin kun ei vaimo mahdu, vaikkei mikään valas olekaan.

Kotona odotti kasa postia ja mukana kaksikin kirjettä verottajalta, missä oli verotodistukset viime vuodelta. Yllätys oli melkoinen, kun ensimmäisestä kuoresta pomppasi esiin paperi, missä kerrottiin, että olen ansainnut viime vuonna 305 000 euroa ja mätkyjä pitäisi maksaa 35 000! Seuraavassa kuoressa oli sitten kaksi päivää myöhemmin tulostettu edellisen korvaava versio, nyt jo hieman maltillisempi, mutta silti siinäkin tulot oli merkattu niin korkeiksi, että myöhemmin huomasin päässeeni iltapäivälehtien kovatuloisten listalle ensimmäistä kertaa elämässäni, ilman omaa syytäni tosin, sillä verottajalla oli aivan kummallisia lukemia papereissaan, veroprosentiksenikin oli merkattu huikeat 14! Täytyypä tarkistaa. Mieltä kuitenkin lämmitti paperissa mainittu 36 000 euron veronpalautus, minkä pitäisi kolahtaa joulukuun alussa omalle tilille.

Tuo veronpalautus kyllä kuuluu suurimmaksi osaksi, ikävä kyllä, työnantajalle, koska ne ovat jotakin verohyvitysmenettelyn kautta palautettuja Venäjälle maksettuja veroja tms., mullahan on kautta linjan ollut nettopalkkasoppari, missä käteen tulee kuukaudessa tietty summa ja työnantaja on hoitanut verojen maksun ja siten palautuksetkin kuuluvat sille. Liian nopeasti työnantaja ei kuitenkaan ole saataviaan perinyt, sillä mulla on edelleen tilillä roikkumassa viimevuotisia palautuksia 33 000 euroa. Eivät ole tähän mennessä kelvanneet, vaikka olen useaan otteeseen yrittänyt tyrkyttää. Harmittaa vaan se, että jos olisin tiennyt homman vievän näin kauan, olisi voinut kokeilla jotain korkeakorkoista määräaikaistalletusta tai jotain. No, ehkä sitten näillä seuraavilla palautuksilla.

Parasta hommassa on tietysti se, että nyt siellä kotikulmilla Suomessa naapurit kihisevät ja kohisevat siitä, kuinka meikäläinen vuolee kultaa ja ties mitä muuta yhtä hupaisaa. Mukavaa on mennä ens kesänä käymään kotosalla ja valittaa, kuinka tiukilla sitä ollaan ja kuinka rahat ei tahdo millään riittää yhtään mihinkään ja kuinka kaameen kallista kaikki on ja varsinkin sitä, kuinka työtä tekemällä ei rikastu ei sitten millään. Eräät naapurit jo kommentoivat asiaa sähköpostitse..... ehheheeeehe hee!!!!