HaMiLun Hamppari

(Moskova 14.-18.2.2007)

Keskiviikkona loskan keskellä oli sitten ihan pakko käydä kurkkaamassa Punaisella Torilla, tai oikeammin torin takana torin ja joen välissä, minkälainen hulina paikallisessa Maslenitsassa on. Ei kovin kummoinen. Porukkaa ehkä pari kolme sataa, musiikkia soittimesta, lähinnä radiopoppia, jonkun verran ihmisiä tanssahtelemassa ja vähän myöhemmin vähän enemmän.Taitaa paras meno ajoittua viikonloppuun. Kelikin oli kyllä aika kurja, mutta Punainen tori on kyllä muuten aika magee talviasussa ja valaistuna.

Sisään alueelle mentiin totuttuun tapaan vartijoiden ja metallinpaljastimien kautta. Porukkaa oli paikalla joitain satoja, blinikioskien edessä pientä jonoa koko ajan, mutta muutamassa minuutissa lautasella oli parit blinit smetanalla ja kaviaarilla, hintaa 60 ruplaa. Niin, siitä kaviaarista sitten sen verran, että se alkaa olla käytännössä aina punaista kaviaaria eikä sitä aitoa mustaa, se kun maksaa euron gramma, jos sitä nyt yleensä saa.

Vaikka ei karmeen kylmä ilma ollutkaan, oli pakko maistaa mukillinen kuuma medovuhaa eli ainakin maun mukaan jonkinlaista hunajaista makeahkoa teen tapaista juomaa, missä taitaa olla jokunen prosenttikin joukossa, ehkä noin kepparin vahvuista. Ihan hyvää, pieni mukillinen 30 ruplaa ja tuopillinen 100.

Viikonloppuna tuli sitten viimeinkin piipahdettua Punaisella torilla olevassa Pokrovkan katedraalissa. Katedraali koostuu oikeastaan kaikenkaikkiaan yhdeksästä pienemmästä kappelista tai katedraalista, miten vaan, ja koko komeuden rakentaminen lähti liikkeelle vuonna 1555 tsaari Iivana Julman käskystä ja sitä rakennettiin reilut viisi vuotta. Pohjakerroksessa on Pyhän Basilin haudan ympärille rakennettu katedraali ja seuraavassa kerroksessa sitten Pyhän Neitsyen kappeli, marttyyreiden kappeli, pyhien patriarkkojen kappeli ja ties mitä.

Pyhän Basilin katedraali pääsi valtion suojelukseen jo 1918, joten siitä ei tehty hevostallia tai muuta rojuvarastoa niin kuin kirkoista yleensä neuvostoaikaan. Yleisökin pääsi tutustumaan paikkaan jo vuodesta 1923 alkaen, kirkonmenoja ei siellä tosin järjestetty kuin vasta neuvostovallan luhistuttua 1990-luvun alun jälkeen.

Eipä tuo kyllä nyt sisältäpäin kovin kummoiselta näyttänyt. Ikoneja, seinämaalauksia, monet melko huonossa kunnossa, ja muutamia matkamuistokojuja lisäksi. Lippu aikuiselta 150 ruplaa, parissa kymmenessä minuutissa selviää ulos aivan hyvin.

Kun aikaa oli, niin pitihän sitä vielä käydä kansallismuseossakin, sijaitseehan sekin siinä ihan torin laidalla. Täällä olikin sitten kolmen kerroksen verran kaikenlaista tavaraa piikivisistä veitsistä ja mammutinhampaista aina 50-luvun tee- ja tupakkakauppaan saakka. Esineet olivat hyvin esillä ja kaikista esineistä oli jonkinlainen selostus vieressä, tosin kyllä pelkästään venäjän kielellä. Aulassa on kyllä myynnissä englanninkielisiäkin oppaita, paksuja kuin mitkä eli infoa innokkaille varmasti riittää, mutta kutakin kerrosta varten piti ostaa oma opas ja oppailla oli hintaa 2-300 ruplaa kappale. Ihan niin paljoa asia ei sentään kiinnostanut.

Museon kellarikerroksessa on vartioitu maksuton naulakko ja pieni, viehättävän tuntuinen ravintola. Pohjakerroksessa on krääsämyymälä ja surkea kahvila, mistä saa nyt jotain voileipiä ja teetä muovimukeista. Ja museossa on sitten valokuvaus kielletty, ei tosin kovin ankarasti, huomautetaan vaan, mutta miliisejä ei kutsuta eikä kameraa takavarikoida, eli kunhan kerroksissa partioivat maatuskat eivät ole paikalla, niin kuvaamaan vaan. Sisään pääsee satasella.

Maslenitsasta ei juuri sen kummempia merkkejä kaupungilla sitten näkynytkään. Taitaa olla hieman ylimainostettu juttu sittenkin, tai sitten olin vaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Nyt on se viikko – Maslenitsa. Alunalkaen se oli pakanallinen juhla, mitä juhlittiin aikojen alussa kevätpäivän tasauksen aikoihin mm. tekemällä naistenvaatteisiin puettu olkiakka, joka sitten poltettiin. Tämä kuvatus esitti mennyttä talvea ja uutta vuotta ja tulevaa kesää juhlittiin reippaasti paistamalla pyöreitä, kullankeltaisia blinejä, mitkä tietysti symboloivat kevätaurinkoa. Ja päälle juotiin karmeasti simaa, olutta ja ennen kaikkea votkaa. Uuden ajan maslenitsaan kuuluu tietysti myös rekiajelut, ilotulitukset ja kaikenlainen markkinahumu.

Aikoinaan kirkko suhtautui hieman nureasti kaikkeen pakanallisuuteen viittaavaan, mutta antoi perinteen kuitenkin jatkua. Ainoa muutos oli, että ajankohta siirtyi varhaisemmaksi, jotta ne 40 tarvittavaa paastopäivää ennen pääsiäistä saataisiin hoideltua kristillisten arvojen mukaisesti.

Vallankumous kuitenkin lähes tuhosi tämän perinteen, mutta ei sentään ihan kokonaan. Kovimmallekin kommarille maistui toisinaan blini ja jokunen votkaryyppy perään, mutta viittä vaille taisi olla, ettei perinne kadonnut kokonaan. Nyt kuitenkin asiasta otetaan ilo irti ja kunnolla – koko maa juhlii ja eri puolilla järjestetään koko viikon ajan erilaisia tapahtumia, täällä Moskovassakin saa puoli-ilmaisia blinejä eri puolilta ja pitkin viikkoa ja ennen kaikkea viikonloppuna pitäisi vähän joka puistossa olla kaikenlaista toimintaa ja tapahtumaa konserteista ja rekiajeluista tanssiesityksiin ja ilotulituksiin.

Venäläisen perinteen mukaan eri päivillä on eri teema. Esimerkiksi maanantaina miehen vanhemmat vierailevat vaimon vanhempien luona, jossa sitten maistellaan ensimmäiset blinit ja mitkä huuhdotaan alas perinteisillä venäläisillä juomilla. Tiistai taas on markkinoiden ja rekiajeluiden päivä, jolloin nuorilla sinkuilla on lupa heittää vaihde reilusti vapaalle, mutta toisaalta on sitten oltava kans valmis menemään naimisiin heti pääsiäisen jälkeen. Keskiviikkona anoppi järjestää kaikkille vävyilleen kunnon syömingit, jolloin kuuluu sitten syödä itsensä halkeamispisteeseen saakka. Kaduilla blinikiskat avaavat ovensa.

Torstaina on sitten jonkin sortin rokulipäivä, jolloin ei kuulema tulla töihin, vaan lintsataan ainakin osa päivästä ja mennään kaupungille kokeilemaan voimia ja kykyjä joissakin merimiespainin tyyppisissä kamppailulajeissa, noin leikkimielisesti tietysti. Erityisesti nuorten miesten kunnia-asia on kunnostautua tässä kisassa joko yksin tai joukkueena. Perjantaina anoppi ja appiukko lähettävät vävylleen blinipannun ja tykötarpeet ja vävyn on sitten kutsuttava appivanhempansa yltäkylläisiin blinibileisiin. Jos jostain syystä hän ei tätä tee, edessä on vuoden verran kestävä perheiden välinen avoin sota.

Lauantaina vaimon taas kuuluu kutsua miehensä systerit, tai oikeastaan koko hänen perheensä ja näyttää blinin paistajan kykynsä. Sunnuntaina on sitten anteeksiannon päivä. Alkajaisiksi poltetaan se olkikuvatus ja tuhkat levitetään pelloille ja pientareille varmistamaan tulevan vuoden sato. Sen jälkeen kaikilla syntiä tehneillä on lupa, tai ehkä oikeammin velvollisuus pyytää kaikilta tutuiltaan ja tuttaviltaan anteeksi kaikkia koiruuksia, mitä on vuoden aikana tullut tehtyä. Ja tuttavien velvollisuus on luonnollisesti antaa kaikki anteeksi – ja päälle tietysti kilo blinejä ja litra votkaa – maanantaina kun alkaa pitkä paastonaika kohti pääsiäistä.

Niin, samalla viikolla on joku jenkkien aneeminen Valentine’s Day. Eipä paljon sytytä, mutta silti sekin on jo aikaa sitten kopioitu Suomeenkin ainakin jollain tasolla. Maslenitsassa olis paljon enemmän potkua!

Jos joku on kiinnostunut kokeilemaan blinien tekoa kotona, niin kannattaa tsekata http://www.maslenitsa.com mistä löytyy erilaisia blinireseptejä kokeiltavaksi ja paljon paljon erilaisia perinteitä ja tapoja, miten bileitä vietetään tai on joskus vietetty.

(Moskova 9.-13.2.2006)

Pe-la-su menivät ohi ilman sen kummempia koukeroita. Yksinkertaisesti vaan menivät. Yksin ei ole kiva olla eikä mitään tehdä eikä minnekään mennä, ei ainakaan, ulkona on liukasta ja kylmää. Aika puuduttavaa.

Maanantaina sentään pääsi taas liikkeelle. Piipahdimme saksalaisen kolleegani Bertholdin kanssa pika pikaa Balabanovossa, jonkun verran Moskovasta etelään, laittomasti, kuinkas muuten, passi kun on edelleen viranomaisilla. Sen verran oli tiivis tahti, että lounas jäi väliin ja Moskovaan palattuamme joskus viiden kuuden maissa painuimme heti samantien Cafe Pushkiniin, mikä sijaistee – kas kummaa – ihan Pushkinin aukion vieressä ja viiden minuutin patikkamatkan päästä kämpiltä. Aiemmin en ollutkaan siellä käynyt, mutta kehuja olin kuullut paljon, joten pakko oli kokeilla, vaikka kalliinpuoleiseksikin sitä on väitetty. Ja Berthold kun lupasi maksaa....

Eikä paikka pettymystä tuottanutkaan. Tyylikkäästi sisustettu, ihan oikeaan, ainakin meidän asiaa tuntemattomien mielestä, vanhaan venäläiseen tyyliin. Huonekalut olivat toki uusia, mutta vanhaan tyyliin valmistettuja, seinät katot kaikenlasita koristekuviota täynnä. Jopa lämpöpatteritkin olivat varsin koristeelliset. Tarjoulu toimi, henkilökuntaakin oli sopivasti, taustalla soi piano tai viulu sopivan hiljaa – livenä tietysti.

Sapuska oli tietysti tärkeintä. Otimme molemmat alkukeitoksi soljankat, kokemuksen mukaan kun se on ainakin minun mielestäni ehdottomasti maukkain keitto, mitä venäjältä saa ja Cafe Pushkinin versio olikin aivan erinomainen. Bertholdille tuli joku kala-annos, hyvää kuulema, ja itelleni valkkasin lampaankyljyksiä ja pilahviriisiä kasviksilla. Enpä ole niin mureaa lammasta vielä eläissäni suuhuni laittanutkaan! Ja kastike – suorastaan vei kielen mennessään. Riisi ja kasvikset olivat hauskasti paketoituja leveästä porkkanasuikaleesta taiteiltuun ”laatikkoon” jne. Jälkkäriksi riitti ihan hyvin kupillinen mustaa teetä – sitruunaviipaleella tietysti, kuten paikalliseen kulttuuriin kuuluu. Laskukin oli kyllä kohtalainen, 3400 ruplaa eli jotensakin tarkkaan 100 euroa kahdelta yhteensä. Ja votkaa ei mennyt yhtään, salille kun oli vielä tarkoitus mennä piipahtamaan. Bertholdillakin oli vain valkkarilasi kalan kanssa.

Tänään tiistaina saapui Moskovaan jonkin sortin lumipyry. Yli pariakymmentä senttiä odotettiin tavaraa tulevan ja ennustettiin pyryn olevan pahimman pariin vuoteen. Ei sitä sitten tullut kuin ehkä kymmenkunta senttiä, mutta jälki oli sen näköistä, täällä kun jo kolme senttiä lunta saa aikaan aikamoisen liikennekaaoksen.

(Moskova 4.-8.2.2007)

Sunnuntaina iltakoneella taas Moskovaan. Olin unohtanut tilata taksin etukäteen, joten ei auttanut kuin ottaa joku tyrkyistä. Eivät paljon suostuneet tinkimään, mutta koska menee kuitenkin firman piikkiin ja kello oli jo yli kymmenen illalla, otin sitten 2000 ruplan eli vajaan kuuden kympin kyydin kotiin.

Maanantaina aamulla toimitin sitten passin ExPat-koordinaattorillemme Irinalle. Mukaan kolme fotoa, 600 ruplaa, viisumi ja maahantulokortti. Lääkärintarkastuksia eikä HIV-todistuksia ei enää tarvita, kuten viime kerralla. Spravka tulee kai joskus, siis se läpyskä, jossa todistetaan, että mun passi on viranomaisten käsittelyssä. Sillä ei sitten ole lupa matkustaa Moskovan ulkopuolelle, ei sitten minnekään.

Tiistaina taas toimistolle ja kamat mukana Efremovin matkaa varten, missä paikallinen tehtaamme sijaitsee. Dynamon asemalta minibussilla toimistolle, siis sellaisella rupisella, keltaisella pakettiautolla, mikä tällä kertaa vaati mäkilähdön liikkeelle päästäkseen.

Spravka ei ole vielä saapunut eikä passia ole, mutta pienellä riskillä lähdetään liikkeelle kuitenkin ja eihän se spravka mihinkään matkusteluun edes oikeuttaisikaan. Suurta riskiä ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä matka taittuu firman omalla autolla mennen tullen ja majoittuminenkin on firman omassa vierasmajassa, missä ei rekisteröintiä tarvita. Ratsioita kuulema kyllä joskus tehdään, saas nähdä...

Hyvinhän se matka meni, menomatkalla oli kyllä aikamoinen lumipyry ja autoja ojassa vähän väliä, ihan yhtä lailla Mersuja kuin Ladojakin. Yhtä ainutta auraa ei näkynyt koko 350 km matkalla ja tiet alkoivat ollakin sitten sen näköisessä kunnossa. Kolmelta piti olla lähtö Moskovasta, mutta auto oli kelin takia tunnin myöhässä, menomatkaankin tärvääntyi reilut viisi tuntia. Paluumatka sujui jo paremmin.

Efremov on pieni tuppukylä Tulan maakunnassa (oblast) ja se on perustettu vuonna 1637, asukkaita taitaa olla jotain 40 000. Aika rähjäisen näköistä, kas kummaa. Meidän lisäksi kaupungissa on pari muuta tehdasta, joku niistä tekee synteettistä kumia ja se toinen jotain muuta. Ensimmäistä kertaa käydessäni teimme pienen kiertoajelun kaupungilla ja kaverit selostivat suurinpiirtein joka paikassa että nuokin talot tossa ovat romahtamispisteessä. Saksalaisetkaan eivät kuulema tässä kylässä kauaa vanhenneet, vaan jatkoivat samantien eteenpäin kohti Moskovaa todettuaan kylän täydelliseksi pettymykseksi.

Mutta asuu täällä expattejakin, mm. jenkkipoika Jon venäläisine vaimoineen ja kaksine lapsineen, kolmas tulossa kesällä. Heillä on iso omakotitalo ja puutarha, talo itse ei kuulema kyllä ole kovin kummonen, anoppi ja appiukkokin asuvat heillä, mistä on kuulema enemmän hyötyä kuin haittaa. Kun kyselin, että mitä he tekevät vapaa-aikanaan, niin kaveri aloitti sanomalla, että on helpompi kertoa, mitä täällä ei ole kuin että mitä täällä on eli ei leffateatteria, ei isompia kauppoja, ei uimahallia jne. Mutta vieressä on iso metsikkö, missä on kiva kävellä tai fillaroida, lätkäjoukkueita on kaksi, erilaisia kulttuuriharrasteita löytyy runsaasti kuten Venäjältä yleensäkin, kaupungin läpi virtaavasta joesta voi kalastaa, kunhan menee hiukan kauemmaksi. Jonin viisivuotias esikoinen ottaa parhaillaan ranskantunteja sen lisäksi, että puhuu jo ennestään sujuvaa venäjää ja englantia.

Kummallista. Pakkasta on tänään torstaina kymmenen astetta, mutta kadut ovat silti täynnä märkää ja ruskeata kuraa. Osasyy voi olla se, että aamuisin vähän joka nurkalla on joku ukkeli pienen ämpärin ja kukkalapion kanssa huiskuttelemassa jotain suolan tapaista joka paikkaan. Mutta kovat on venäläisten suolat, kun ei kymmenessäkään asteessa jäädy.

(Moskova 20.-26.1.2007)

Kyllä on viheliäistä. Aivan sitä ihteensä. Lauantaina räntää vaakatasossa, mikä sitten iltapäivällä jääty ja teki melkein kaiken luistinradaksi. Tosiaan sai kulkea kieli keskellä suuta. Paljoakaan kyllä tuolla kelillä huvita ulkona olla.

Sunnuntaina sitten jo jotain lumen tapaistakin. Hetken aikaa näytti jo hieman talviseltakin, mutta maanantaina kaikki oli taas kurana ja loskana pitkin kaupunkia. Ja bussilipun hintakin nousi 15 ruplasta 20 ruplaan!

Viikko kuluikin sitten ihan tavanomaisesti: 7:30 vekkari soi, aamupala, metroon joskus kasin jälkeen, duuniin vähän ennen ysiä, kotiin seittemäks, nokoset, salille kasiks, kotiin puol kymmenen jälkeen, iltapala, kohta nukkumaan. Ja seuraavana päivänä sama homma jatkuu..... eipä siinä juuri paljoa muuta kerkiäkään.... No, Dmitrovissa käytiin pariinkin kertaan ihan päiväseltään kääntymässä, ajomatkaa noin tunnin verran tai torstain lumipyryssä se kaks tuntia. Eli tulihan se talvikin sitten viimein, vaikka lunta ei nyt ole paria senttiä enempää.

Perjantaina viimein kotiin taas viikoksi. Seuraavalla keikalla meneekin sitten taas vaihteeksi työlupa vanhaksi ja uuden hakemiseen menee sitten taas se tutut kolme viikkoa, jotka siis sitten käkitään ilman passia ja lupaa poistua kaupungista.....