HaMiLun Hamppari

Maanantaina 16. huhtikuuta iltakoneella, mikä teknisten vaikeuksien vuoksi lähti tuntia aikataulusta myöhässä, taas vaihteeksi kotiin Moskovaan. Kotona joskus yhdentoista aikaan paikallista aikaa. Tiistaina oli herätys jo 5:20 ja sitten taksilla Sheremetevo ykköseen ja Kaliningradin (ent. Königsberg) koneeseen. Putolev 134, tietty. No, kaksi tuntia, ei sen kummempaa.

Sitten pää nukuksissa pari tuntia uusvanhalla Audilla, missä oli nahkapenkit ja kaikki sähkötoimiset vempaimet, mitä kuvitella saattaa, perille Nemanin kylään aivan Latvian rajajoen toiselle puolelle. Viereisestä Sovetskin kylästä (ent. Tilsit, missä muuten aikoinaan Napoleon ja Alexanteri I päättivät Suomen kohtalosta joskus 1805 tms.) olis päässy sillan yli Latvian puolellekin, mutta koska Alexei ei ollut ottanut ulkomaan passiaan mukaan vaan vain ja ainoastaan kotimaan passinsa, en sitten viitsinyt kaveria yksinkään jättää ja pysyimme uskollisesti koko ajan Venäjän puolella.

Päivä tehtaalla oli tavanomainen, mitä nyt silloin tällöin peukalon pään kokoisia betonikappaleita putoili katosta. Illalla sitten hotelliin, jonka kuvittelin olevan se sama surkea loukko, jossa olimme Diman kanssa reilu vuosi sitten. Mutta eipäs ollutkaan, vaan hotla olikin aivan tehtaan vieressä Nemanin tuppukylässä, minne menimme tehtaalta bussilla kolmessa minuutissa. Emäntämme Nadeshda, pieni, pullea ja pippurinen noin 6-kymppinen puhelias mummeli, neuvoi, että ottakaa ”Ljuks” –huoneet, mutta niitä kun ei ollut kuin yksi vapaana, niin minähän sen sitten otin, hinta 1500 ruplaa eli noin 45 euroa / yö ja huone oli vähintäänkin kelvollinen. Alexei maksoi perushuoneestaan alle 20 euroa, eikä sekään mikään huono ollut, pieni tosin. Veskit ja suihkut ok, ravintolakin varsin siisti ja kohtalainen.

Illalla otimme sitten raflassa alkusalaatit ja keitot, pääruuat ja hieman ”Itämeren aaltoja” tai pärskeita kai oikeastaan ihan sanatarkasti (Bryzhgi Baltiki) kahteen pekkaan, hintaa kertyi 600 ruplaa eli alle 2-kymppiä. Sitten kävelimme tunnin verran ”kaupungilla”, ilta kun oli mitä mainioin. Taivas oli pilvetön ja lämpöäkin oli se melkein 20 astetta. Kävimme katsomassa paikallista linnan rauniota, ja raunio se todella olikin, mitään restaurointeja tms ei ollut tehty. Niinpä se olikin mitä mainioin paikka paikalliselle nuorisolle viettää iltaa ja tavata kavereita ja paikallisia pissiksiä paikalla olikin aikamoinen lauma mankkaa huudattamassa. Aika nopeasti oli paikat kierretty, joten takaisin hotlaan, iltakaljat ja nukkumaan.

Seuraavana päivänä vierailimme kymmenen kilsan päässä Sovetskissa. Nadeshda kertoi, että sieltä saa halvalla kaikkea meripihkakrääsää, meri kun kuskaa meripihkaa rannat täyteen varsinkin myrskyn sattuessa ja kun muutenkin sattui olemaan asiakaskäynti siellä suunnalla. Tehtaalta palatessamme poikkesimme pitsalle erääseen kuppilaan, mikä sitten osoittautui strip-tease –luolaksi. No, eihän siellä keskellä viikkoa kello neljä iltapäivällä mitään tietenkään ollut, mutta viikonloppuisin meno on tarjoilijan mukaan aika villiä. Privaattishown "all-included"-hinta on 500 ruplaa(15 euroa), kaikenlaiset temput ovat kuulema mahdollisia. Ja pitsatkin olivat tosi hyviä, 90 ruplaa per annos.

Meripihkaa piti sitten tietysti ostaa. Huokeimmat korvikset ja sormukset olivat 100-200 ruplaa ja siitä sitten ylöspäin. Meripihkataulujakin oli kaupan muutamalla kympillä, mutta sellaiset eivät nyt kiinnostaneet. Itämeren aaltojakin takertui yksi pullo kotiin vietäväksi.

Illalla sitten vaan soljankat naamaan ja parit Jim Beamit ja sitruunaviipaleet paikallisessa ”Luolassa” (Grot) ja sitten nukkumaan.

Torstaina parit miittingit, ei keritty taaskaan Kaliningradiin kaupunkia ihmettelemään. Immanuel Kantin hautakin sai jäädä meidän osaltamme tällä erää rauhaan. Iltakoneella Moskovaan ja perjantaina sitten taas kotiin Suomeen Walpuria viettämään.

Torstaina oli tarkoitus käväistä päiväseltään pika pikaa Alexein kanssa Jaroslavlissa, mutta sitten keksiviikkona Alexei pirautti, että heidän kaksiviikkoinen poikansa on sen verran vakavasti sairastunut, että hänet on vietävä sairaalaan. Torstaina kaveri sitten saikin pojan hoitoon ja ensimmäinen ennuste oli, että ainakin seuraavat kolme viikkoa ollaan sairaalahoidossa. Diagnoosista en ole varma, joku kokki se kait on, mutta kova kuume oli poikaan iskenyt ja iholle tullut jotain kummallisia pieniä punaisia painaumia tms. Lääkäreiden mukaan tauti on sen verran harvinainen, että hekään eivät ole vuosiin moista nähneet, vaikka laitos onkin nimenomaan lasten sairauksiin erikoistunut sairaala ja tutkimuslaitos.

No, arvattavasti Alexei oli allapäin ja huolissaan, vaimokin oli tietysti sairaalassa poikansa kanssa. Niinpä Alexei sitten kutsui mut torstai-iltana duunin jälkeen heille kotiin – otettais parit votkaryypyt ja laitettais jotain pientä purtavaa, koska kaveri kaipasi juttuseuraa eikä halunnut olla yksin koko iltaa.

No, eipä ollut mullakaan sen kummempaa tekemistä ja pitäähän kaveria auttaa.

Alexei asuu nykyisin melko lähellä toimistoa, Horoshevon kaupunginosassa. Aluksi kävimme kaupassa ja ostimme jonkun verran leipää, säilykesieniä ja sellaista muuta pientä. Sitten Alexeille, rapun ovesta sisään ja sikalalle haisevaan kammottavaan ja pimeään rappukäytävään. Asunto itsessään oli kyllä kohtalainen, pieni kaksio ja keittokomero, mitä nyt erilaiset pintamateriaalit vähän roikkuivat sieltä täältä, semmoinen opiskelijaboximainen sisustus, ei kuitenkaan riisipallolamppuja niin kuin Suomessa.

No, siinä sitten sen kummempia. Alexeilla oli kaapissa anopin tekemää sienikeittoa, se lämpimäksi, lisäksi mustaa leipää, makkaraa, tomaatti- ja kurkkuviipaleita, joita venäläiset dippaavat suolaan ennen syömistä, sieniä, morssia eli marjamehua ja tietysti sitten sitä votkaa.

Siinä sitten pari kolme tuntia turistiin, pullo saatiin tyhjäksi eli ”harashoo pashlaa”, kuten sanoo veli venäläinen votkaryypyn jälkeen. Yhdeksän maissa oli olo sopivan kylläinen ja raukea ja Alexeillakin oli vielä jotain pientä askaretta ennen nukkumaanmenoa. Taksiin siis ja kotiin. Perjantaina muutamaksi päiväksi Suomeen.

(Moskova-Efremov-Moskova 9.-11.4.2007)

Maanantaina ei sen kummempaa. Tiistaina suuntasimme vaihteeksi Mondeon keulan kohti Tulan maakuntaa ja Efremovia. Mitä pidemmälle matka jatkui, sitä enemmän alkoivat tien varren pientareet ja paikoin pellotkin välillä ihan silmänkantamattomiin saakka olla pikimustia kulojen jäljiltä. Siellä täällä kyti edelleen ja ketään ei näkynyt missään. Efremovin omaröttelöalueillakin oli siellä täällä ojanpenkat mustina talojen piha-aitaan saakka ja muutama kärvähtänyt olutpullo siinä kaiken muun moskan seassa. Suomessa olisi ollut jo viiden eri kunnan palokunnat ja pataljoona varusmiehiä sammuttamassa ja lehdissä otsikot, että ”Tuli irti! – puoli hehtaaria paloi Rähmänkääntämässä”.

Miroslavilta sain sitten selville, että tämä on täällä maan tapa. Keväisin poltetaan jotakuinkin kaikki pakkasen ja talven jäljiltä kuolleet ruohikkoalueet herra ties mistä syystä. Kuulema koitetaan desinfioida tuhohyönteisten munat ja toukat ja ties mitä. Kun ihmettelin, että eiks tää nyt ole aikalailla vaivaa ja valppautta vaativaa hommaa, niin Miroslav tähän, että eihän se vaadi muuta kuin että stidiin tuikkaa tulen ja antaa palaa.

Ja siltä se sitten vaikuttikin. Paluumatkalla, kun ilta jo alkoi hämärtää, oli välillä fiilis kuin ajaisi helvetin tulien läpi, tie savun peitossa ja pientareet tulessa - tosin eivät ne liekit mitään kummoisia ollet, siellä missä niitä nyt oli, semmoisia aika heppoisia kynsitulia, mutta savua oli paikoin ihan kohtalaisesti. Että ei se ole ihme, että välillä vähän karkaa homma käsistä ja Helsingissäkin saadaan sitten savun aromeja nuuhkia.

Juteltiin siinä sitten kanssa Tulan maakunnan surkeudesta ja aika surkealta maaseutukylät tosiaan näyttivätkin. Tula kuulema kuuluu Kurskin ja parin muun maakunnan lisäksi niin sanottuun ”punaiseen vyöhön”, mistä muinainen kommunistiyhteiskunta sai alkunsa ja ammensi parhaat voimansa. Ei tarvitse mennä kuin Efremovista joku kilometri etelään Lipetskin alueelle, ja mentaliteetti on jo ihan toinen. Kylät ovat selvästi vauraampia ja ihmiset yleensäkin yritteliäämpiä ja omatoimisempia toisin kuin Tulan alueella.

Jonkinlaisia kolhoosejakin on kuulema edelleen. Tosin reilut kymmenen vuotta sitten alkanut ykstyistäminen on muuttanut tilannetta melkoisesti. Yksityistämisen alussa maat jaettiin tasan kolhoosilaisten kesken eli kaikki saivat, paperilla, saman suuruisen osan maista, mutta kukaan ei tiennyt tarkalleen, että missä kohtaa se oma maa nyt oikein on. Jos halusi kolhoosista eroon, eronneelle annettiin hänen osuuttansa vastaava määräala, mutta se sitten sijaitsikin kaikkein paskimmalla paikalla koko kolhoosissa, suolla tai vastaavalla.

Sitten tulivat paikalle jopparit ja ostivat ekaks pahimmilta alkkiksilta heidän osuutensa parilla votkapullolla, hieman kovemmille tyypeille täytyi jo luvata, että heidän lapsensa koulutus maksetaan Moskovassa ja kaikkein kovimmat, joita on tosi harvassa, pitävät osuuksistansa kiinni edelleen. Ja kymmenessä vuodessa maan arvo on noussut - aivan oikein – pilviin entisestään.

Tis is vot tei kool in rassö – reilu meininki.

(Moskova 6.-8.4.2007)

Perhe saapui pitkäperjantaiaamuna Leningradin asemalle. Minulla kun ei ollut vapaata, vein vain porukat kämpille karmeassa aamuruuhkassa ja suunnistin siitä sitten toimistolle muutamaksi tunniksi, tarkoitus kun oli livistää hieman aikaisemmin kuin kello 18 takaisin kotiin.

Perjantai-iltana menimme Nikulinin sirkukseen eli siihen aitoon ja alkuperäiseen Moskovan vanhaan sirkukseen, mikä sijaitsee kävelymatkan päässä Tsvetnoi Bulvarilla. Sirkuksella on oma rakennus, minkä sisällä koko show viedään läpi, missään kalseassa teltassa siis ei tarvitse värjötellä. Aulassa on ilmaiset ja vartioidut naulakot, mistä saa lainaksi teatterikiikareitakin, popkornin, hattaroiden ja erilaisen krääsän myyntikojuja, itsensä voi kuvauttaa karhun, tiikerin tai vaikkapa simpanssin kanssa, jos sellainen kuva albumista vielä puuttuu. Alhaalla on pieni kahvila, mistä saa olutta, shampanjaa, konjakkia, viskiä, votkaa, mahdollisesti kahviakin ja erilaisia leipiä ja leivonnaisia yms.

Sirkusperinne ulottuu kuulema jo Pietari Suuren aikoihin 1700 –luvun alkuun, jolloin tsaari tilasi Punaiselle Torille 400 –henkeä vetävän teatterirakennuksen sirkushuveja varten. Tunnettu sirkustaiteilija Albert Salamovsky rakennutti Tsvetnoi Bulvarille vuonna 1880 ensimmäisen varsinaisen sirkusrakennuksen ja siitä sirkusperinne alkoikin varsin nopeasti menemään eteenpäin. Nykyisen nimensä sirkus sai aikoinaan venäjän kuuluisimman klovinin ja pitkäaikaisen sirkuksen johtajan Juri Nikulinin mukaan ja kulkee siis nyt nimellä Nikulinin sirkus.

Sirkukseen mahtuu väkeä varmasti reilusti toista tuhatta. Esityksiä oli laidasta laitaan: tiikereitä, akrobaatteja, jonglöörejä, taikureita, klovneja, trapetsitaiteilijoita ja esitykset olivat todella loisteliaita ja taitavia. Miten ihmeessä esimerkiksi kukaan ihminen pystyy siihen, että seisoo kolmemetrisen kapean tolpan päällä, pomppii sillä keinulaudalle, pari muuta ukkoa pomppaa keinulaudan toiseen päähän ja pompauttaa kaverin kuuden seitsemän metrin korkeuteen ja mennessään kaveri heittelee väkkäränä voltteja ja putoaa tikkusuorana tolpalleen maahan tai että toinen ukko pitelee tätä tolppaa sylissään pystyssä, toinen yhtä kahjo kiipeää tolpan päälle seisomaan ja sitten vielä pari muuta kaveria pompauttaa keinulaudan avulla yhden naisen muutamalla voltilla koko tornin huipulle? Lippuja on monen hintaisia istumapaikan mukaan aina parista kolmesta sadasta ruplasta tuhanteen ruplaan. Meidän 550 ruplan (16 euroa) paikat olivat aivan erinomaiset.

Lauantaina oli iltapäivällä vuorossa Mamma-Mia musikaali Komsomolskaja –prospektin konserttisalissa aivan Frunzenskayan metroaseman vieressä. Sisään saliin mentiin turvatarkastuksen kautta ja päällysvaatteet jätettiin taas kerran vartioituun ja maksuttomaan naulakkoon. Teatterikiikareita on saatavana täältäkin. Veskit ovat siistit ja tilavat.

Aula on suuri ja tilava, aulan perällä on baari ja aulan edessä esiintymislava, missä väliajalla tiukkakroppainen venakko taukojumpautti yleisöä Abban musiikin tahdissa ja saikin yllättävän paljon porukkaa liikkeelle. Konserttisali on tilava, väkeä mahtuu ja sisustus on uundenoloinen, äänentoisto oli aivan erinomainen ainakin maallikon korvin kuultuna. Musikaalin juju alkoi siitä, sikäli kun puutteellisella venäjälläni kärryillä pysyin, kun muuan nuori isätön neito oli menossa naimisiin ja halusi tietysti kutsua isänsäkin mukaan juhlimaan. Koska äiti ei ollut koskaan tyttärelleen paljastanut hänen isänsä nimeä, nokkelana tyttönä hän oli kaivanut esiin äitinsä nuoruuden ajan päiväkirjan ja saanut sieltä selvitettyä kolmen eri miehen nimet, jotka sopivana ajankohtana olivat tiiviisti hänen äitinsä kanssa tekemisissä. Kutsut lähtivät siis kaikille kolmelle miehelle, jotka saapuivatkin paikalle jonkinlaiseen kreikkalaiseen rantahotelliin, jota tytön äiti piti. Kovan selvitystyön jälkeen hääseremonioiden yhteydessä oikea isäkin sitten paljastui sen jälkeen, kun kaikki kandidaatit olivat ensin vuoroin kiistäneet ja vuoroin myöntäneet isyytensä. Niin onnellisesti sitten kävi, että isä ja äitikin saivat sitten toisensa. Ja Abba soi kovaa ja korkealta. Aivan erinomainen esitys lavasteineen ja asuineen – kerta kaikkiaan.

Eikä ohjelma päättynyt esityksen loppuun, vaan kun esiintyjät oli ensin taputettu pariin kertaan takaisin, alkoi pienimuotoiset Abba- bileet, jossa esiintyjät vetivät vielä muutamia bonus –raitoja (mm. ”Waterloo” oli säästetty tätä tarkoitusta varten) ja porukka tanssi esiintyjien mukana. Liput olivat iltapäivänäytökseen 500-3000 ruplaa, iltanäytökseen hieman kalliimmat. Meidän toiseksi halvimman hintaluokan liput (900) olivat aivan erinomaisilta paikoilta.

https://www.youtube.com/watch?v=5DttLaPkL_k&list=PL8-Ul1xj1BSba9I1HQGxQYsrnOpq1Cuim

https://youtu.be/wk3oZVfvSyM

Illalla söimme jo tuttuun tapaan kunnon illalliset kotitalon kivijalassa olevassa uzbekistanilaisessa ravintolassa Art-Zaihona). Ruoka oli jälleen kerran erinomaista ja palvely ystävällistä, vaikka parin annokset unohtuivatkin ja niistä piti erikseen huomauttaa. Yhdelle pojistammekin löytyi uzbekistanilainen morsian ja alustavat naimakaupatkin tuli jo tehtyä erään tarjoilijan kanssa. Hän tuli kyselemään, että olemmeko me – vanhemmat ja kolme poikaa – kaikki samaa perhettä ja kertoi sitten, että heitäkin on kolme veljestä ja sitten vielä yksi 14-vuotias tyttö. Pakko oli tietysti kysyä, että kaunisko lie siskosi ja siinähän sitten hetken perästä iskettiin kättä päälle, että Arttu ja tarjoilijan sisko sitten jonain päivänä....

Illalla teki vielä mieli käydä kahdestaan parilla oluella, joten pojat jäivät keskenään katselemaan telkkaria kun me porhalsimme Annen kanssa Pilsner Urquelliin Majakovskin aukiolle. Siitä sitten taksilla erääseen brittipubiin Smolenskajalle, taksilla Real McCoyhyn ja sitten yhden aikoihin nukkumaan.

Sunnuntaina kävimme hieman ostoksilla, parissa kappelissa ja lopuksi Kristus Vapahtajan kirkossa, jonka Stalin aikanaan räjäytti maan tasalle, mutta jonka venäläiset Neuvostoliiton luhistuttua rakensivat uudelleen kustannuksista tinkimättä. Ja aivan näyttävän pytingin rakensivatkin. Pääsiäisen takia jonot olivat melkoiset varsinkin, kun kirkkoon ei ollut menemistä ilman turvatarkastusta. Sisällä sai sitten kirjoitella esirukouspyyntöjä pikkuruisiin lappusiin, jotka pudotettiin postilaatikoihin. Kynttiläkioskin jono oli melkoinen, joten emme tällä kertaa sitten viitsineet sytyttää yhtä ainutta hunajan tuoksuista vahakynttilää kenenkään pyhimyksen kuvan eteen vaan annoimme paikallisten hoitaa ristinmerkit yms. asiaan kuuluvat temput.

Aamukoneella maanantaina Dysseliin. Dima, Frank ja Michael odottelivat lentokenttähotellissa, joidenka kanssa sitten tovi ryystettiin aamukahvia, Steenin kone Köpiksestä kun oli hieman myöhässä. Siitä sitten oman aamupalaverin jälkeen toiseen miittinkiin alihankkijan luokse, tarkoitus kun on rahdata hieman rautaa Venäjälle.

Tiistaina Aeroflotilla takaisin Moskovaan ja taaskaan ei voinut kuin ihmetellä tarjoilun eroa finskillä ja flotilla. Finnairin lennolla Dysseliin tarjoiltiin hieman kotimaan tai Moskovan lentoja suurempi sämpylä, siinä kaikki. Flotilla oli tarjolla kahta eri laatua lämmintä ruokaa – kalaa tai lihaa oman pään mukaan – salaatit ja suklaat ja muut systeemit.

Moskovassa on kevät jo kovasti tulollaan, vihreätä ei kuitenkaan vielä näy toisin kuin Dysselissä. Punttisalin viereinen strippiklubikin (Club 911) oli poissaollessani kärvähtänyt pahoin, kun joku paikallinen mrlothar oli hiukan epäonnistunut tulitikkuleikeissään – kymmenen kuollutta. Moskovan sirkukseenkin tuli hommattua liput, perhe kun on tulossa Moskovaan pääsiäistä viettämään, vaikka täällä ei pääsiäisenä mitään ylimääräisiä vapaapäiviä olekaan.