HaMiLun Hamppari

Aamulla suussa maistui taas eilinen. Onneksi lauantaina pääsee kotiin, eikä tiedossa ole ainakaan yli viikkoon mitään rymyreissuja, paitsi että torstai-perjantai menee Stokiksessa myyntikokouksessa, mutta siellä ei perinteisesti oteta muuta kuin parit punkut illallisella, onneksi.

Menihän se perjantaikin, hitaasti. Aamulla en jaksanut aamiaiselle, mutta tehtaalla menimme sitten brunssille pikkuruiseen kanttiinin, missä en ennen ollut käynytkään. Oven avattuamme palasimme suoraan 50-luvulle. Tiskin takana oli myyjätär hilkka päässä, mitään ei otettu itse, vaan neito poimi tavarat hyllyilta ja punnitsi punnittavat tavarat juuri sellaisella nostalgisella ylösalaisin käännettyä kolmiota muistuttavalla vaa’alla, mitä näkee nykyään enää vain kotiseutumuseoissa tai vanhoissa leffoissa. Uskomatonta, mutta ihmeen kotoinen ja jotenkin rauhallinen fiilis tuli tästä kokemuksesta. Täällä tulen varmasti käymään vielä uudestaan! Vaikka paikka ei ollut mitenkään tyylikäs tai moderni tai ei mitään sinne päinkään, niin jokin mieltä rauhoittava henki täällä leijuu. Ei tätä voi verratakaan suomalaisiin steriileihin, superällöttäviin huoltoasemakahviloihin.

Lounaaksi en sitten jaksanutkaan muuta kuin borssikeittoa, mihin keittiöemäntä paiskasi lusikallisen joitain harmaita klönttejä, mitkä myöhemmin paljastuivat lihaksi, vähän kaaliraastetta, joku vaalea leipäsen ja sämpylän välimuoto, minkä sisälle olikin kätketty säilykeaprikoosin siivu, sekä lasi jotain sameaa mehua, missä kellui ihan yhtä sameita hedelmänkappaleita (kuva) sekä lasi haaleaa maitoa. Hintaa kertyi 36 ruplaa eli euro. Maito oli muuten maultaan aivan samanlaista, mikäli vain kykenen sen oikein muistamaan, minkälaista oli aikoinaan 60-luvulla maalla naapurin maatilalta ostettu, vastalypsetty lämmin lehmän maito. Siihen aikaan sellaista vielä sai. Se oli pikkupoikana suurta herkkua, myös siitä mummun tekemä viili.

Paluulento Moskovaan oli perjantai-iltana. Otin hotellilta taksin hyvissä ajoin kentälle. Matkatavarat heitin ilman sen enempiä ihmettelyjä takapenkille, sillä olin jo oppinut, että takaluukku on täkäläisissä takseissa varattu vararenkaalle, jerrykannulle, kumisaappaille, kasalle erilaisia työkaluja aina pajavasarasta lukkopihteihin, sekä tietysti säkilliselle öljyisiä trasseleita. Ensikertaa näin myös rattiin kiinnitettävän nupin, mistä tämä paikallinen ratti-Pena sitten voi ajokkiaan ajaa kuin trukkia.

Niinpä olin kentällä taas hyvissä ajoin ja tällä kertaa päätin keskittyä paikallisen karvahattumuodin seuraamiseen, siihen kun on täällä varsin hyvät edellytykset. Eipä ole Hannu Karpo mitään täkäläisiin verrattuna! Reuhkaa oli taas jos jonkinlaista, lämpimiä varmasti, mutta varsin erikoisia ulkoasultaan. Paras kaikista oli muuan lihava 5-6-kymmpinen maatuska, jolla oli päässään halkaistua koripalloa muistuttava tummanvihreä karvaluomus, mihin oli viritetty koko komeutta ympäröivä ranteen paksuinen saman värinen vanne ikään kuin lieriksi. Ja tämän kupolin hän oli vielä vetänyt niin syvälle päähänsä, että hyvä oli, että vähän nenänpää alta pilkisti. Sitä hän ei sitten riisunut, vaikka sisätiloissa oltiin. Liekö sitten juuttunut tai jotain.

Kone Moskovaan oli lähes täynnä. Oma paikkani oli 7B, eli käytäväpaikka, tässä koneessa (Tupolev 134) on riveissä vain 2+2 paikkaa ja käytävä välissä. Viereeni tuli melko tukevasti kännissä oleva noin neljävitonen venäläinen bisnesmies, oli puku ja liivit, kraga ja kaikki. Heti koneen noustua kaveri ryntäsi veskiin ja sieltä palattuaan hän kaivoi salkustaan esiin pullon syktyvkarilaista luksus(ljuks)votkaa. Kaveri kysyi, että maistuiskos, ja tottahan toki maistui, joten pullo auki ja bileet pystyyn. Sergeiksi osoittautunut grynderi puhui aivan kertakaikkisen surkeaa englantia ja eikä toisaalta minunkaan venäjässäni vielä hurraamista ole, mutta jotenkin juttuun tultiin, kuunteluoppilaana minä lähinnä olin. Se ainakin tuli selväksi, että hänellä on korkea koulutus, mikä, se ei selvinnyt, korkea asema, sekään ei selvinnyt että mikä, businekset eivät juuri nyt oikein luista, että hän rakastaa vaimoaan ja kaikkia ihmisiä maailmassa, myös minua, minun perhettäni ja kulttuuriamme, hänellä on 15-vuotias tytär, joka on hänelle kaikkein tärkein asia maailmassa, että hänellä on vaimo joka kaupungissa, yhteensä parikymmentä, hänen haaveensa olisi saada kolme poikaa, jotka minulla jo on, siitä hän oli aidosti ja positiivisesti kateellinen, että venäläiset lentokoneet ovat maailman parhaita ja naiset maailman kauneimpia, Jeltsin oli paska presidentti ja sen viisauden opin myös, että jos ei rakasta tulevaisuutta, elämästä ei tule mitään. Tässä siis hänen viestinsä jälkipolville, lyhyesti kirjoitettuna, mutta lähes kahden tunnin lennon ajan kaveri selitti tätä samaa niin pontevasti, että häneltä jäivät sapuskatkin syömättä. No, puteli sentään saatiin lähes tyhjäksi. Omat eväät koneessa eivät täällä näköjään menoa haittaa, päinvastoin.

Taksi oli sovitunlaisesti kentällä vastassa, taas se sama ummikkokuski kuin pari päivää aiemmin, tunnisti minut ennen kuin minä häntä. Hän oli parkkeerannut autonsa jonnekin melko kauas ja pyysi minua odottamaan aseman edessä sillä aikaa, kun hän käy hakemassa auton, lupasi tulevansa pian takaisin. Kauheeta vauhtia lähti kaveri sitten juoksemaan autolleen, jäin suu auki ihmettelemääm moista tarmoa!

Matka oli Vnukovon kentältä Sheremetevon kentän hotelliin, mistä sitten aamulla suunnistaisin kotia kohti. Eka puolituntinen liikenteessä sujui muitta mutkitta, mutta sitten liikenne puuroutui jotakuinkin täydellisesti. Oli perjantai-ilta ja kello jo puoli kymmenen illalla, mutta autoja riitti ja riitti. Hyvin kevyt lumisade näytti sotkevan liikenteen täälläkin. Lisäksi oli siellä täällä takuuajan päättäneitä Ladoja, jokunen rekka poikittain, ja parhaimmillaan kaksi sammahtanutta aura-autoa peräkkäin tietä tukkimassa, joten piti lähteä kiertotietä etsimään. Lopputulos oli, että matkaan kului pitkälti toista tuntia ja vasta puoli yhdentoista maissa olin perillä, kone oli laskeutunut jo ennen yhdeksää. Hotellin aulassa oli tietysti sitten karmea ruuhka, ainakin 30-40 ihmistä respan jonossa, joten baariin oluelle ja odottamaan.

Pääsin sitten viimein huoneeseeni, hinta oli 4400 ruplaa yöltä eli pitkälti toista sataa euroa, Sytkärissä Viktoriassa hinta oli ollut 1200 ruplaa kahdelta yöltä. Tasoltaan tämä Sheremetevo-2 –hotelli on kyllä surkein kaikista näkemistäni, edes aamiainen ei kuulunut hintaan. Edellinen pohjanoteeraus Suomen Jämsässä oleva hotelli Jämsä on lähes luksusta tähän verrattuna. No, ehkä hotelli Izmail Ukrainassa Izmailin kaupungissa vetää vertoja, mutta hintakin oli siellä sitten aivan toinen. Kun menin hissillä huoneeseeni viidenteen kerrokseen ja astuin hissiin, kuului valtava kolahdus, kun hissin lattia painui painoni (88 kg plus matkatavarat) alla alas. Painoin viidennen kerroksen napin alas, mikä jäi luonnollisesti pohjaan. Hissi lähti nytkähtäen liikkeelle ja viidenteen saavuttuani hissin viidennen kerroksen nappi pamahti kovasti räiskähtäen irti seinästä suoraan lattialle. No, ovi sentään aukesi, myös huoneeni ovi, joten nukkumaan, ja äkkiä.

No, vielä ennen nukkumaanmenoa kirjoittelin blogia ja ajattelin, että josko puhelinlinjan kautta pääsisi nettiin. Respa kyllä kertoi, että nettiyhteyttä ei tässä hotellissa ole. Puhelin toimi muuten kyllä moitteetta, paitsi että sillä ei päässyt minnekään, ei siis nettiinkään. Koristeeksi oli varmaan tänne hankittu!

Sheremetevon kentällä oli lauantaiaamuna melkoinen tungos. Ahtautta lisäsi vielä se, että puolet lähtöaulasta oli paketoitu rakennustelineillä ja lainapeitteillä remonttia varten. Ei se kuitenkaan varsinaisesti mitään haitannut, ja niin viimeinkin olin taas ihan kypsä ja valmis hyppäämään Finnairin koneeseen ja matka kohti kotia voi alkaa.

Poissa hyvä, kotona paras!

Saavuin siis onnellisesti perille Sytkäriin vähän ennen puoliyötä. Mondi-yhtymän pikkubussi oli sovitunlaisesti odottamassa ja nukkumaan hotelliin pääsin vähän puolen yön jälkeen. Paikka oli edellisellä kerralla tutuksi tullut hotelli Viktoria. Täällä saa nukkua rauhassa toisin kuin hotelli Jugorissa kaupungin keskustassa, missä hotellihuoneen puhelin soi tämän tästä, ellei sitä muista irrottaa, ja vieno naisääni kysyy:” juu voont ö rasön kööl?”. Niin, uteliaille tiedoksi, että taksa olisi 1000 ruplaa eli vajaat 30€ tunti.

Aamulla painuimme yhdessä Richardin, Alexein ja samoin vast’ikään saapuneen Richardin kollegan, Rainerin, kanssa tehtaalle. Richardilla naama hieman punoitti ja eilinen olut vielä tuoksahti eikä ihme, onhan hän on ollut täällä jo kolmatta viikkoa putkeen ja saanut ilmeisesti kyllikseen lumesta, pakkasista (parhaimmillaan 40 astetta) ja venäläisistä. Kotiinpaluu on lykkääntynyt ainakin pariin otteeseen erilaisten projektin viivästymisten takia. Lisäksi vielä kielivaikeudet, kulttuurierot jne., eli onhan siinä yhdelle ihmiselle vähäksi aikaa sulateltavaa.

Tehtaalla oli laitteistoasennuksemme lähestymässä kohtalaista vauhtia kohti loppusuoraa. Joitain palasia ei vielä uskallettu laittaa puolivalmiiseen laitteistoon kiinni, koska ne voitaisiin varastaa. Vasta sitten, kun ne voidaan asentaa lopulliseen muotoonsa, niiden irtiottaminen ja varastaminen tulee sen verran hankalaksi, että asennuksen voi tehdä.

Niin, täällä on todellakin yhä edelleen pidettävä varansa varkaiden varalta. Varsinkin täällä maakunnissa palkat ovat edelleen varsin huonot ja hinnat kovassa nousussa, joten varkauksille on hyvät edellytykset olemassa. Alexei kertoi jutun parin vuoden takaa, kun hän oli vielä töissä eräässä Pietarin lähellä toimivassa paperitehtaassa. Siellä oli muuan hyväkäs saanut päähänsä pihistaa valtavan kokoisen, 4,5 tonnia painavan paperikoneen telan, mihin sitä sitten lie tarvinnutkaan. No, romuraudasta on Venäjällä kova kysyntä, ratakiskojakin kuulema irrotellaan tämän tästä, eli romikselle kaveri varmaankin ajatteli telan myyvänsä hyvään hintaan. En tiedä, minkälaisella kotterolla kaveri yritti saaliinsa tehtaalta kuskata, mutta joka tapauksessa tela oli aivan liian suuri ja painava hänen kulkuneuvollensa ja niinpa kaveri päätyi lyhyen ajomatkan jälkeen autoineen ja teloineen päivineen päistikkaa Nevajokeen. Sieltä tämä troikka siten naarattiin jonkin päivän kuluttua.

Torstai-iltana otimme ensin hotellilla pienet päikkärit. Sovimme Alexein kanssa, että tempastaan illallinen seitsemältä. Puoli seitsemältä puhelin soi, ja Alexei huhuilee jo baarista, että missäs sitä viivytään. No, kengät jalkaan ja menoksi. Sitten taas vanhaa mylläriä tuoppiin, perään 50 grammaa, ja sitten sata grammaa, ja sitä rataa.

Aamulla sitten taksiin ja toimistolle. Aamuruuhkasta ei ollut juuri tietoakaan ja siten pääsin vaivattomasti perille noin kymmenessä minuutissa. Olin perillä vähän ennen yhdeksää, juuri ketään ei ollut vielä paikalla. Pikku hiljaa yhdeksän ja puoli kymmenen välillä porukkaa alkoi valua sisään, ja homma lähti käyntiin.

Illalla kuuden aikaan tein lähtöä takaisin hotellille, muu porukka näpytteli näppäimistöjään vielä innokkaan tuntuisesti eli rytmi poikkeaa hieman siitä, mihin Suomessa olin tottunut.

Alakerran kioskista pari kylmää vanhaa mylläriä kyytiin ja taksilla hotelliin. Sen kummemmin örveltämättä painuin kylpyyn, siemaisin ölleröt naamaan ja painuin pikku hiljaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna:

Hotellin aamiainen on kerrassaan mahtava. On paistettuja sieniä, tomaatteja ja makkaroita sekä pelmeenejä tai mitä lie, piirakoita, lohta, siikaa, lihaleikkeleitä jos jonkinlaista, mahtavia leipiä ja sämpylöitä, juustoja ainakin seitsemää kahdeksaa eri sorttia, on valkohometta ja pippuroituja, jugurtteja joka lähtöön, tuoremehuja viittä eri laatua, salaatteja,hedelmiä, wienereitä ja muita leivoksia, kahvit kiikutetaan pöytään. Mutta kyllä sietääkin olla, sillä erikseen ostettuna aamupala taisi olla 25 taalaa.

Päivä kului samaan malliin, alkaa olla jo rutiinia tämä Moskova. Aamun taksikuski tosin taisi olla joku ulkopaikkakuntalainen tai muuten vaan aivan uusi näissä hommissa, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, missä firmamme toimisto sijaitsee. Mainittakoon, että olemme käyttäneet tätä samaa taksifirmaa jo herra ties miten kauan.

No, ei se mitään. Pystyin kuin pystyinkin venäjäksi kertomaan osoitteen ja joitain maamerkkejä tästä läheltä kuten ostoskeskus Startin ja hotelli Aerostarin, mutta vasta kun kerroin, että olemme aivan ZSKA:n jäähallin vieressä, kaveri sai itsensä kartalle. Sitten vielä parit ajo-ohjeet mistä minne käännytään ja perillä oltiin.

Matkalla toimistolle sain omakohtaisesti seurata, kuinka paikallinen puhtaanapitolaitos tms. huolehtii jalkakäytävien kunnossapidosta ja lumenluonnista. Pieni topparoikka kilkuttelee tiiviiksi kerrostumaksi pakkautuneen lumen huolellisesti pala palalta irti jalkakäytävästä ja seuraava topparoikka työntää ne harjanvarteen kiinnitetyn vanerilevyn näköisen kapistuksen avulla ajoradan reunaan pitkäksi, siistiksi, noin 30-40 cm korkeaksi aumaksi. Sitten paikalle ajaa kuorma-auto ja en tiedä mikä, kummallisin vehje pitkään aikaan, varmasti kuitenkin venäläisen insinööritaidon huipputuote samovaarin ja T-34 panssarivaunun ohella. Laite on nimittäin jonkinlainen puskutraktorin päälle asennetun liukuhihnan ja jättiläismäisen flipperin yhdistelmä. Liukuhihna kulkee viistosti maan tasalta hökötyksen yli ulottuen pitkälle laitteen taakse. Homma toimii siten, että tämä idänihme lähtee hissukseen savuten ajamaan aumaa pitkin ja flipperin lavat louskuttavat lunta hihnalle, mikä sitten kuljettaa kasatun lumen perässä peruuttavan kuorma-auton lavalle. No, käyhän se homma näinkin.

Lounaalla kävimme ZSKA:n jäähallin kiinalaisessa taas kerran. Hallin pihalla oli toistakymmentä varusmiestä, kyllä vaan, lunta lapioimassa, ja niinpä juttu kääntyi samantien Venäjän armeijaan. Dima, kuten monet muutkin nuoren polven miehet meidän toimistolta, ovat ”sotilaskarkureita”. Homma toimii usein näin, esimerkki on Diman oma: Asevelvollisuus päättyy 27 vuoden iässä ja kutsunnat ovat joskus alle parikymppisenä. Ainakin korkeakouluopintojen avulla saa lykkäystä. Valmistumisen jälkeen voi opintoja vielä jatkaa, ja lykkäystä tulee lisää. Dima sai kaikki venytetyt opintonsa valmiiksi kaksvitosena, joten niinpä hän muutti tyttöystävänsä luokse ollen edelleen kirjoilla vanhempiensa luona. Miliisi tai mikä lie sotapoliisi kävi häntä useamman kerran vanhempiensa luota tiedustelemassa, mutta tuloksetta. Omituista on, että samaan aikaan Dima kävi pariinkin otteeseen ulkomailla, eikä lentokentillä ollut mitään tietoa etsintäkuulutuksesta. Sitten pian täytettyään 27 hän osti oman asunnon ja tämän rekisteröintiä ja kirjojen muuttamista varten oli käytävä leimauttamassa passi ilmeisesti myös sotilasviranomaisten luona. Oli kuulema armeijan kapitulantti ollut kohtalaisen kiukkuinen Diman esittäessä hyvin hämmästynyttä ja tietämätöntä siitä, että häntä oli pari vuotta etsitty. No, leima tuli passiin, pakko mikä pakko. Dima on muuten nippa nappa 30 täyttänyt, eli ei tästä vielä kovin paljon aikaa ole. Huvittavinta on, että silti hän on sotilasarvoltaan luutnantti, opintoihin kun kuulema liittyy jotain sotilaskasvatustakin. Näköjään korkeakoulutetut nimitetään samantien upseereiksi, mutta varsinaisen reservinupseerin vakanssin hoitaminen mahdollisen sotatilan aikana edellyttää kyllä sitten armeijan käyntiä, joten tämä on siis jonkinlainen sotilallinen ”pakastevirka”.

Illalla sitten taas kohti Vnukovon kenttää ja Syktyvkaria. Totuttuun tapaan kentälle pitää lähteä varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, koska milloinkaan ei voi tietää, meneekö matkaan ruuhkien takia puoli vai kolme tuntia. Matka sujui ripeästi, joten taas jäi aikaa katsella ympärilleen. Olen jo aiemminkin ihmetellyt venäläisten pakkaamisvimmaa ja nyt aikaa oli ihmetellä asiaa oikein kunnolla. Ei riitä, että tavarat on pakattu kasseihin tai matkalaukkuihin, vaan sen lisäksi etenkin kassit kääritään vielä johonkin elmukelmuun ja vedetään reippaasti vaaleanruskeata pakkausteippiä päälle. Jotkut upottavat kassinsa mustaan jätesäkkiin ja kutovat ympärille kuka minkäkin tyylisen naruverkon. On pahvilaatikoita, erilaisia paksuun, ruskeaan pakkauspaperiin loihdittuja kyhäelmiä teipattuina ja narutettuina, taisipa jollain olla johonkin päiväpeittoon käärittynä puoli omaisuutta ja tietty muovit ja teipit ympärillä. Kentällä on oikein palveleva pakkauspiste, jos ei ole itse jaksanut kassiaan muoviin kääriä.

Hauska esimerkki tästä pakkausinnosta on parin vuoden takaa, kun olin ensimmäistä kertaa Syktyvkarissa Diman kanssa. Ennen paluulentoa Dima osti jostain autohajottamoiden ja romuvarastojen peräosasta aaltopeltisestä pienestä kopperosta kokonaisen, umpijäisen norjalaisen lohen, hinta kun on täällä vain 5 euroa kilolta, Moskovassa saa maksaa tuplaten. Tämä sitten käärittiin tuhtiin määrään lentokentän kioskista ostettuja sanomalehtiä, ja jostain sekatavarakaupasta olimme ostaneet pari rullaa pakkausteippiä. Ensimmäinen rulla kului hujauksessa, ja tuloksena oli kalanmuotoinen ruskea, jäinen muovipötkylä. Sitten vielä toisesta rullasta puolet ja lopuista taiteiltiin kätevä kantokahva ja niin oli kala valmiina ruumaan heitettäväksi. Eipä tainnut lohi eläessään aavistaa, että mihin kaikkeen sitä vielä joutuukaan, lentokalaksi nyt ainakaan.

Puolilta päivin taas Mockbaan. Paluulippu on 1.2., mutta on pieni toivon kipuna, että pääsis kotiin jo perjantaina 27.1. Saas nähdä.

Taksilla toimistoon ja normaali, mitäänsanomaton päivä siellä. Kuuden maissa illalla sitten hotlaan, Novotel Center, kävelymatka Kremlistä, Novoslobodskaja-kadulla, Mendelejevskajan metroaseman uloskäynnin kohdalla, 245 taalaa per / yö, firman erikoishinta, vapaa laajakaistan käyttöoikeus ja silleen. Siisti kuin mikä, jopa lievästi ylellinen. Mutta kyllä tähän hintaan pitääkin saada! On nää karmeita nämä Moskovan hotellien hinnat! Ei ihme, että Moskova todellakin on maailman kolmanneksi kallein kaupunki! Moneskohan stadi on?

Tarkastin ensitöikseni kuntosalin ylimmässä eli 18. kerroksessa. Pieni on, mutta ehkä menen sinne huomenna. Takana on kolme päivää peräkkäin Espoon Iso-Omenan SATSissa, joten ehkä yksi välipäivä on paikallaan. Huomenna sitten. Sitä paitsi nälkä on ihan hirvee, tarttee saada jotain ruokaa ja pian! En ole näes syönyt kuin aamupalan klo 7 aamulla kotona ja sen surkean Finnairin sämpylän klo 10 matkalla Moskovaan.

Hotlan ravintola on hirmu kallis. Nyt kun ei ole asiakkaita eikä kolleegoja matkassa, on pakko maksaa ihan itte. Siis ulos. Ensin vaihdan rahaa läheisessä valuutanvaihtopisteessä (Obmen valjutyj), missä euron kurssi on 34,2 eli ihan OK, stadissa se oli jotain 30,3. Lähellä on useitakin rafloja, mutta menen läheiseen ostokeskukseen, mistä ostan tiskiltä valmiiksi tehtyä oliivisalaattia 250 grammaa (80 ruplaa eli alle 3 euroa), missä tosin ei oliiveja ollut yhtä ainutta, mutta muuten oli ihan hyvää, appelsiinimehua 1,5 litraa (25 ruplaa), banaanin (8 ruplaa) yms. Täällä hedelmien punnituksesta vastaa paikallinen myyjä, jolle ostos annetaan ja hän punnitsee sen vaa'alla ja lätkäisee hinna pussin päälle. Lisäksi vähän possunlihaleikettä 150 g (315 ruplaa kilo eli vajaat 10 euroa)... Ja kassan kautta takaisin ja... SYÖMÄÄN.

Hotellihuoneessa on taas ihan helevetin kuuma! Ruuvaan ilmastointia rajusti pienemmälle. Ei mitään vaikutusta, ainakaan heti.

Sitten kylpyyn, on näes ihan oikea ja ehta amme, missä sopii liotella itseään, vaikka vesi hieman tuoksahtaa maakellarilta. Kylppärissä on jos jonkinlaista kertakäyttöpurnukkaa sampoota, hiushoiteita, vaahtokylpytöhnää, hammasharja, parranajovälineet, kynsiviilat, tohvelit nekin yksittäispakattuina jne. Saippuakin ensin pahvipakkauksessa ja sen jälkeen vielä tiukkaan muoviin käärittynä. Lisäksi vaatekaapista löytyi pahvirasiassa kengänkiilloketta ja tallelokero, sängyn päällä odotti ylellinen kylpytakki ja pieneen pahvirasiaan pakattu suklaakonvehti, sekin vielä folioon käärittynä. Telkkarissa on kanavia n. 30, myös CNN ja BBC prime yms, joten ei tarvinnut pelkkää ryssän töllöä kattella, ja tietysti PAY-TV, á 13 USD / kanava tai 26 USD koko setti. Katsomatta jäi. Positiivinen yllätys oli, että kylppärissä oli myös pyörätuoliasiakkaita ajatellen taitettava tukikahva WC-pöntön vieressä!

Jaaha, oven kahvaan oli tuotu illan aikana vaalean punaiseen FT-merkkimuovipussiin pakattu, vaalean punaiselle paperille painettu maanantain painos Financial Timesia. Etusivulla oli Nokian Olli-Pekka Kallasvuon saama sakko tullirikkomuksesta....

Iltakone Syktyvkarista laskeutui ajallaan, ja matkatavarat saatiin melkein saman tien. Etukäteen tilattua taksia ei näkynyt, joten otimme tavallisen.

Taksissa Dima ehdotti, että ennen hotelliin menoa tulisin heillä käymään lasillisella. No sehän sopi, ja koska hänen vaimollakaan ei ollut tätä hieman myöhään illalla tapahtuvaa vierailua vastaan mitään, päätin mennä tutustumaan, kuinka moskovalaiset tätä nykyään asustavat. Onhan minulla toisaalta myös oma lehmä ohjassa, koska itsekin tänne pitäisi tässä kevään mittaaan muuttaa. Tätä voi siis pitää eräänlaisena etukäteistiedusteluna paikallisista oloista.

Taksi jätti meidän 17-kerroksisen kerrostalon ulko-ovelle, numerokoodilla ulko-ovi auki ja kamppeet mukanamme marssimme ahtaaseen rappukäytävään. Ensimmäiseksi tuli vastaan pienen pieni aula, missä oli pikkuruinen vahtimestarin koppi ja siellä hieman väsähtäneen näköinen turkmenistalainen nainen pitämässä vahtia. Talon asukkaat maksavat hänelle yhteisesti 300 euroa kuussa, lisäksi hän saa vapaastiu asua tuossa pienessä, ilmeisesti vailla mitään sen kummempia mukavuuksia olevassa kopperossa. Tässä on siis koko hänen ansionsa, mistä hän lähettää vielä osan kotiinsa sukulaisilleen ja on kuulema hyvin tyytyväinen.

Dima asui 16:sta kerroksessa, joten painoimme hississä 16. kerroksen nappulaa. Hissi pysähtyi kuitenkin vasta viimeisessä eli 17:ssä kerroksessa, joten painoimme uudemman kerran 16. kerroksen nappulaa, ja pääsimme perille oikeaan kerrokseen. Jälleen tulimme pieneen aulaan, mistä pääsi lukitun oven kautta toiseen pieneen aulaan, missä olikin sitten Diman ja parin muun perheen kotiovet. Tämä pieni aula oli myös varastotilana kelkoille, pulkille yms. pikkutavaralle.

Dimalla ja Lenalla oli ehkä noin 60-70 neliön kolmio, mikä maksoi joku vuosi sitten 30 000 dollaria, mutta minkä hinta on tänä päivänä kuulema jo 150 000 taalaa. Nostaakohan kylppärin "jacuzzi" hintaa? Muuten asunto oli varsin siisti, pyökkiparketti lattioissa, kylppärissä siistit kaakeli jne., mutta Diman ja Lenan sisustus oli vielä kesken, mm. vanhempien sängyt puuttuivat kokonaan eikä olkkarissa ollut kirjahyllyä vielä yms.

Siinä sitten istuskelimme keittiössä ja tissuttelimme vähän viskiä ja sen loputtua siirryimme punkkuun. Lenalla oli ankka uunissa, jota saimme vähän maistella. Vähän ennen puolta yötä Dima ja Lena saivat päähänsä, että minun pitäisi jäädä heille yöksi. Kaikki estelyt olivat turhia, joten Lena avasi olkkarin vuodesohvan auki ja laittoi lakanat yms. valmiiksi. Pian hän itsekin vetäytyi yöpuulle minun ja Diman jäädessä vielä turisemaan kaikkea turhanaikaista.

Sitten iski Dimalle kova tupakinhimo, joten ei auttanut muu kuin lähteä ulos ostoksille. Aivan lähistöllä oli useitakin pikku kioskeja, mitkä tosin olivat jo kiinni, mutta lähikauppa (Produktyj) oli auki, ja sieltä saatoimme askin ostaa. Ja kun kerrran ulos saakka olimme tulleet, päätimme vilkaista lähiöpubin iltamenoa saman tien. Siinä sitten kävellessämme joukkoon lyöttäytyi kaksi naista, jotka yrittivät hätistellä jostain mistä lie heidän peräänsä takertunutta honteloa hujoppia muualle. Niinpä siinä sitten kävi, että päätimme nelistään hypätä taksiin ja karauttaa vajaan kilometrin päässä olevaan pubiin, minkä pitäisi tähän aikaan olla vielä auki. Hujoppi jäi hölmistyneenä katsomaan peräämme.

Pubi oli lähes tyhjä, torstai-ilta ei taida olla niitä parhaita baarimikon päiviä. Otimme yhdet saksalaiset vehnäoluet mieheen ja naiseen ja turisimme niitä näitä. Minäkin koitin jotain takeltevalla venäjälläni, mutta lähinnä systeemi toimi parhaiten Diman toimiessa tulkkina. Kovasti olisivat tytöt halunneet tanssimaan vielä jonnekin toiseen paikkaan, mutta me emme olleet kovin innostuneita ajatuksesta. Kellokin alkoi jo olla melko paljon, ja aamulla pitäisi vielä töihinkin vääntäytyä.

Kun mukit olivat tyhjät, lähdimme Diman kanssa pois. Tytöt tulivat vielä peräämme, mutta koska emme vieläkään halunneet tanssimaan, he painuivat läheiseen peliautomaattihalliin hedelmäpelejä hakkaamaan ja me lähdimme valumaan kohti kämppiä. Siinä sitten vielä juuri ennen perille pääsyämme vastaan hoippui nuori venäläinen kundi viinapullo kourassa. Dima alkoi kaverin kanssa juttusille ja juttua riitti ja riitti. Viinapullokin alkoi huveta kovaa tahtia. Minä tosin olin vain juovinani, mutta Dima imuroi kuin viimeistä päivää. Pitkän suostuttelun ja houkuttelun jälkee n sain kuitenkin Diman irti kaverista, joka oli jo kovaa vauhtia lähdössä hakemaan uutta pulloa tyhjäksi imetyn tilalle ja niinpä jotakuinkin lopen uupuneina kaaduin Diman vuodesohvaan noin kello viisi Moskovan aikaa.

Aamulla heräsin Lenan ja heidän poikansa kolisteluun, jotka tekivät lähtöä töihin ja päiväkotiin. LEna ei saanut Dimaa millään hereille ja jotain pikku rähinääkin tuntui olevan ilmassa. Niinpä vasta sitten yhdeksän maissa nousimme ja rupesimme tekemään lähtöä itsekin. Nousimme hissiin, ja painoimme pohjakerroksen nappia; hissi pysähtyi yhdeksänteen kerrokseen. Vielä uusi painallus, ja pääsimme alas asti. Melkoinen lottokone ainakin tämä hissi! Kävimme viereisessä Mäkkärissä haukkaamassa Big Macit aamiaiseksi ja vähän kokista päälle. Sitten metroon. Toimistolle ehdimme nippa nappa kahdeksitoista, ja minun olikin siitä sitten melkein samantien lähdettävä lentokentälle ja kotia kohti.

P.S. Miten Mäkkärin Happy Meal kirjoitetaan venäläisittäin? Heppi Mil.

Keskiviikkoaamuna lähdimme tehtaan pikkubussilla kohti Mondi-yhtymään kuuluvaa paperitehdasta. Tehdas työllistää kaikkiaan noin 5000 ihmistä, heillä on kaksi melko suurta kopiopaperikonetta, Valmetin joskus 80-luvulla rakentamia, yksi sanomalehtipaperikone ja yksi pakkauskartonkikone. Lisäksi on voimalaitos ym. tilpehööriä.

Tehdasalueelle pääsemiseksi on saatava kulkulupa eli propuska. Aamuvarhaisella kulkuluvan hakijoita oli tungokseksi asti, totta kai. Siinä sitten odottelimme epämääräisessä läjässä tukahduttavan kuuman porttirakennuksen aulassa talvipalttoot päällä, että pääsisimme siihen käytävään, missä propuskatoimisto on. Noin vartin odottelun jälkeen ovi avattiin, ja edellinen lauma tuli ulos ja me rynnistimme ihan yhtä hiostavan kuumaan käytävään ja vähintäänkin yhtä epämääräiseen läjään kuin aiemminkin. Ovessa oli kyltti, että ”yksi kerrallaan”, joten odottelemaan. Melko pian selvisi, että yhden propuskan kirjoittamiseen menee noin kolme neljä minuuttia. Meitä oli käytävällä odottelemassa varmaankin kolmekymmentä ihmistä, joten odotusaika uhkasi venyä todella pitkäksi. No, jotain piti tehdä. Siispä Dima marssi turvaosaston pomon (nazalnik) juttusille. Tekosyynä oli se, että koska minä olen ”ulkomaalainen kallispalkkainen asiantuntija ” ja tehdas muutenkin maksaa meille meidän tekemästämme työstä ja pitkä odottelu propuskajonossa tulee heille kalliiksi, meidät pitäisi päästää jonon ohi. Se tehosi, ja pistoolilla aseistautunut nazalnik ohjasi meidät turvaosaston dirikan juttusille, joka sitten määräsi, että nazalnik kirjoittaa meille tilapäiset kulkuluvat, mikä meidän pitää sitten illalla poislähtiessä vaihtaa oikeaan kulkulupaan, mutta tuolloin homman pitäisi sujua sutjakkaasti, koska ruuhkaa ei silloin pitäsi olla, eikä sitten ollutkaan. Niinpä sitten marssimme käytävään sulloutuneen lauman läpi tilapäiset propuskat taskussamme väen jäädessä hämmästelemään, että keitähän nuokin oikein ovat, kun oikein nazalnik ohjaa heidät meidän tavallisten tossunkuluttajien ohi!

Niin että kyllä Venäjälläkin asiat saa luistamaan, kun osaa vetää oikeasta narusta!

Tehdas itsessään oli aivan yhtä karmea kuin viime käynnilläkin parisen vuotta sitten. Vaikea on kuvailla sitä vaatteisiin tarttuvaa outoa hajua, sitä pimeyttä ja kolkkoutta, siellä täällä lojuvia ruosteisia putkenpätkiä ja roikkuvia sähköjohtoja, rapistuneita seiniä ja vinksin vonksin muurattuja tiiliä, likaa ja lokaa, kolisevia, romun näköisiä koneita eli kaikkea sitä, mikä tuntuu tyypillisesti kuuluvan Venäläiseen tehtaaseen. Kukaan suomalainen paperiliittolainen ei kyllä tekisi sekuntiakaan työtä tällaisessa ympäristössä! Mutta toisaalta sitten kun marssimme ostojohtajan tai vaikkapa teknisen johtajan huoneeseen, kontrasti on huikea. On nahkatuoleja ja sohvia, kiiltäviä, tummapintaisia puisia kirjoituspöytiä ja muita huonekaluja, tietotekniikka viimeisen päälle, ja heti ensimmäiseksi pitää istua pöydän ääreen, minne minihameinen sihteeri tuota pikaa kiikuttaa teetä ja konvehteja korkokengät kopisten.

Tehtaalla on pari ruokalaa ja johdon ravintola. Tällä kertaa olimme varsinaisella tehdasalueella hommissa, joten emme käyneet ravintolassa, mikä sijaitsi alueen aivan toisella laidalla eli siis melko kaukana. Edellisellä kerralla pääsimme kyllä nauttimaan ravintolan hyvistä antimista, oli valkeat liinat pöydillä, tyylikkäät astiat ja palvelu pelasi, olimmehan ainoat asiakkaat. Mutta ehkä ensi kerralla.

Tällä kertaa söimme siis tehtaan ruokalassa, mikä sekin oli siistinyt ilmettään edellisestä kerrasta ja oli, jos ei nyt ihan viihtyisä niin ainakin suhteellisen siisti ja valoisa. Ruokailuvälineet olivat kyllä edelleen ne samat harmaantuneet, höyhenenkevyet alumiiniset lusikka ja haarukka, veitsiä ei täällä käytetä lainkaan.

Siispä työkalut tarjottimelle ja linjalle. Tarjolla oli aina kalaa, erilaisia lihapullan tai pötkylän näköisiä jauhelihayllätyksiä täytteellä tai ilman, jotain kyljyksen tapaista myös toisinaan tai broilerin paloja, muusia ja riisiä, keitettyä kaaliporkkanamössöä, kahta sorttia keittoa, kuutta seitsemää sorttia erilaisia vihanneksia ja raasteita maustettuna useimmiten jollain kumman makuisella litkulla, lisäksi vielä erikseen pieniin kippoon tehtyjä erikoissalaatteja, kuten esim. sipulia, kermaviiliä ja ohuen ohuita maksaviipaleita, sekä lisäksi vielä joukko keittiön itsensä leipomia erilaisia leipiä ja piirakoita. Valinnanvaraa siis on. Kaikki on kyllä erittäin kotitekoisen, ehkä jopa epäilyttävän näköistä suomalaiseen laitosruokailuun tottuneen silmin, mutta tähän mennessä kaikki on ollut aivan syötävää, eikä vatsakaan ole sen kummemmin kuralle mennyt. Mitään gourmet-makuelämyksiä ei kyllä ole tullut vastaan, hiukan mauttomomia ne yleensä ovat, mutta kyllä nälkä niillä lähtee. Parilla eurolla syö jo paljon.

Illalla palasimme hotellille jalkapatikassa pikku pakkasessa. Teki ihan hyvää ottaa vartin iltalenkki, kelikin oli melko mukava. Lunta oli ehkä noin polveen asti, mutta tiet olivat varsin hyvin aurattuja. Tuuli teki ilman hieman viileäksi, vaikkei pakkasta ollut kuin nimeksi tällä kertaa. Vielä pari päivää sitten oli kyllä ollut lähemmäs 30 astetta pakkasta eli vallitseva ilmasto on kaiketi tyypillisen mantereellinen. Lumi pysyy usein kuulema jopa kesäkuuhun asti. Niinpä täältä tuleekin paljon kovia hiihtäjiä, kuten mm. Raisa Smetanina, myös paikalliset uimarit ovat kuulema kovaa valuuttaa.

Hotelliin saavuttuamme ajattelimme lähteä keilaamaan, mutta päädyimme sitten kuitenkin vain hotellin saunaan, minkä varasimme heti alkajaisiksi pariksi tunniksi. Sauna oli ok, ihan suomalaisen perussähkösaunan veroinen, suihkut ok, saunatupa samoin. Hotellin pikkiriikkisestä ravintolasta kipaisimme muutamat oluet (Staryj Melnik eli vanha mylläri).

Saunan jälkeen sitten syömään samaiseen kuppilaan, nälkä alkoikin jo todella painaa. Siinä kolmeen pekkaan sitten (Minä, Dima ja Aleksei) söimme sitä sun tätä, oli joku salaatti ja joku leike, vähän perunaa yms. Olutta kului muutama pullo ja votkaakin muutaman kerran 50 grammaa per naama, mutta ei onneksi ylettömästi. Venäjällä viina tosiaankin annostellaan painon mukaan, kuten monet ruokalajitkin.

Siinä sivussa selailimme käyntikorttikansioita, mihin hotellivieraat olivat korttjeaan jättäneet. Luonnollisesti lähes kaikki olivat firmoista, mitkä ovat jollain tapaa tekemisissä paperinvalmistuksen kanssa. Paljon oli joukossa suomalaisia, jokunen tuttukin löytyi. Eniten kiinnitti kuitenkin huomiota kortti, missä oli vain teksti ” Natasha” ja paikallinen puhelinnumero.

Yhdentoista tienoilla koitti nukkumaanmenon aika ja laskunmaksu, mikä oli muistaakseni jotain 1300 ruplaa eli karkeasti noin 40 euroa yhteensä. Käteisellä piti maksaa, jostain syystä täällä ei oikein mitään voi siirtää huoneen laskuun. Natashalle teki mieli soittaa ja kysellä kuulumisia, soittamatta kuitenkin jäi.

Torstaina sitten takaisin tehtaalle uusien propuskoiden kera. Päivä sujui sen kummemmitta kommelluksitta ja siten olimme Diman kanssa valmiit lähtemään kohti Moskovaa. Aleksei jää tänne vielä pariksi päiväksi pitämään seuraa itävaltalaiselle alihankkijallemme Richardille.

Matkalla kentälle ohitimme taas vaihteeksi yhden kolaripaikan, missä pikku bussi oli tullut Ladan vasemman puoleisesta kyljestä takaviistosta sisään niin, että auto oli kuskin penkkiä myöden aivan kasassa. Ruumiita ei tällä kertaa näkynyt, mutta jäljistä päätellen ja varsinkin kun täällä ei autoissa juuri turvavöitä näe, niitä tuli varmasti. Elävästi tuli mieleen automatka viime kevättalvella Tulan suunnalta Moskovaan, jolloin ohitimme kolaripaikan, missä rekka oli takaapäin runtannut pikkubussin aivan nuuskaksi. Silloin ruumiit, yhteensä 7 kpl, olivat siististi ja peittämättä tien varressa rivissä, kasvot ja kädet jo pakkasen kuuraamina. Kaksi oli kuulema vielä bussissa.

Nyt se sitten vähitellen alkaa. Tarkemmin sanoen kahden vuoden pesti Venäjän maalla, aluksi tosin näin varovaisesti viikko kerrallaan ja viikko välissä kotona, mutta keväämmällä siirryn tänne sitten pysyvästi pariksi vuodeksi.

Tänään siis aamukoneella ilman sen kummempia kommelluksia Moskovaan ja suoraan toimistolle. Pikainen lounas viereisessä pikku ruokala-ravintolassa (salaattia á 33 ruplaa / 100 g eli noin euron, pala leipää, kanakeittoa ja karpalomehua, yht 130 ruplaa. OK.

Illalla olis sitten meno pitkästä aikaa Syktyvkariin, Komin tasavallan pääkaupunkiin. Syktyvkar on noin 1000 km Moskovasta koilliseen, lentäen sinne pääsee noin 1,5 tunnissa eli melko vikkelään. Ainut ikävä puoli on, että iltakone lähtee tosi myöhään, joten perille tulemme totuttuun tapaan vasta puolelta öin.

Toimistolta lähdimme iltakuuden tietämillä kohti Vnukovon lentokenttää, mikä olikin kokenut aikamoisen muodonmuutoksen sitten edellisen käynnin, mistä olikin kulunut aikaa jo parisen vuotta. Aikaisemmin melko nuhjuisen tuntuisesta kentästä oli tullut melkoisen siisti ja valoisa, mutta samalla varsin steriilin oloinen. Sisääntuloaulassa oli pari pientä ravintolaakin, tai oikeammin pari pientä kahviota, mistä sai sämpylöitä, kahvia, pullaa yms. pientä hiukopalaa pahimpaan nälkään.

Turvatarkastus olikin jälleen perusteellinen ennen lähtöaulaan menoa. Kassit oli läpivalaistu venäläiseen tapaan jo ulko-ovella, ja nyt tarkastettiin kaikki vielä kertaalleen ja perusteellisesti. Kengät riisuttiin pieneen muoviammeeseen, käsimatkatavara ja takit yms. survottiin vähän suurempaan muoviammeeseen, vyö irrotettiin ja tuotiin metallinpaljastimen ohi erikseen tutkittavaksi. Ammeet hihnalle ja sitten vaan itse paljastimen läpi ja ruumiintarkastukseen.

Lento Syktyvkariin lähti klo 21.45. Totuttuun tapaan kone oli jälleen Tupolev 134, liikennöitsijänä tällä kertaa joku aika sitten KomInterAvijan eli entisen toimijan ostanut UTAir. Koneessa matkustajapaikkoja on ehkä noin 70. Tilaa oli aivan kohtuullisesti, joskin kabiinissa oli melko hämärää, kuten yleensä. Ennen koneen lähtöä annettiin tavanomainen opastus turvallisuusasioista venäjäksi ja englanniksi, missä vakuutettiin, että ”meidän koneissamme ei ole kyllä mitään vikaa eikä yleensä mitään ole sattunut, mutta siitä huolimatta käymme turva-asiat läpi.....”.

Ja sitten ilmaan. Iltapala tuotiin lennon puolivälissä ja taas oli suomalaiseen versioon verrattuna ruhtinaallinen tarjoilu: oli tuoremehua ja punkkua tai olutta, leipää, juustoa, suolalihaa, kirsikkatomaatteja, salaattia, hedelmiä, suklaata, teetä tai kahvia..... Ja tämä oli siis turistiluokan kotimaanlento. Finnairin lennolla Helsingistä Moskovaan tarjolla oli pieni sämpylä ja suklaapala. Iltapalan jälkeen sitten koneen pikkuruiseen veskiin ponnistamaan. Siellä olikin oikein mukavaa istuskella ja katsella kattoikkunasta kuuta ja kirkasta tähtitaivasta! Putolev näköjään satsaa myös vessaelämyksiin.

Perillä Syktyvkarissa toimitaan siten, että bussi hakee matkustajat koneesta, ja sitten marssitaan kentän portista aseman ulkopuolelle, missä jäädään hetkeksi odottelemaan matkatavaroita. Portin vieressä on pikkuinen aula, minne matkatavarat tulevat, kunhan vastuussa oleva maatuska saa oven auki. Kamat kerätään todella antiikkisen näköiseltä liukuhihnalta eikä aulasta ole ulospääsyä, ennen kuin maatuska on tarkastanut, että oma kuittisi matkatavaroista vastaa laukkusi tägiä. Kannattaa siis todella olla huolellinen, kuten muidenkin paperilappujen ja propuskoiden kanssa. Venäjällä ei kerta kaikkiaan kannata mitään lippua tai lappua hävittää, sillä niitä saatetaan kysyä tämän tästä ja ilman niitä saattavat asiat muuttua hyvin hankaliksi.

Kentällä meitä oli vastassa paikallisen paperitehtaan lähettämä auto, mikä kuskasi meidät kaupungin laidalle tehtaan kupeessa sijaitsevaan Viktoria-hotelliin. Hotelli oli melko pieni, mutta todella siisti ja hyvässä kunnossa, eli poikkesi todella paljon lähes kaikista muista kaupungin rakennuksista, mitkä ovat kerta kaikkiaan kammottavan näköisiä röttelöitä. Omassa huoneessani oli yhdistetty olohuone ja makuualkovi, eteinen, kylppäri ja pieni keittiö mikroineen, astioineen ja vedenkeittimineen, kaikki erittäin hyvässä ja siistissä kunnossa. Ainoa negatiivinen asia oli, että huoneessa oli tosi kuuma. Hinta oli myös varsin kohtuullinen: 900 ruplaa / yö eli alle 30 euroa. Diman huone, mikä oli kooltaan vain ehkä puolet mun huoneesta oli myös hinnaltaan puolet tästä.