SYKTYVKAR-MOSKOVA-HELSINKI 27.-28.1.2006

Aamulla suussa maistui taas eilinen. Onneksi lauantaina pääsee kotiin, eikä tiedossa ole ainakaan yli viikkoon mitään rymyreissuja, paitsi että torstai-perjantai menee Stokiksessa myyntikokouksessa, mutta siellä ei perinteisesti oteta muuta kuin parit punkut illallisella, onneksi.

Menihän se perjantaikin, hitaasti. Aamulla en jaksanut aamiaiselle, mutta tehtaalla menimme sitten brunssille pikkuruiseen kanttiinin, missä en ennen ollut käynytkään. Oven avattuamme palasimme suoraan 50-luvulle. Tiskin takana oli myyjätär hilkka päässä, mitään ei otettu itse, vaan neito poimi tavarat hyllyilta ja punnitsi punnittavat tavarat juuri sellaisella nostalgisella ylösalaisin käännettyä kolmiota muistuttavalla vaa’alla, mitä näkee nykyään enää vain kotiseutumuseoissa tai vanhoissa leffoissa. Uskomatonta, mutta ihmeen kotoinen ja jotenkin rauhallinen fiilis tuli tästä kokemuksesta. Täällä tulen varmasti käymään vielä uudestaan! Vaikka paikka ei ollut mitenkään tyylikäs tai moderni tai ei mitään sinne päinkään, niin jokin mieltä rauhoittava henki täällä leijuu. Ei tätä voi verratakaan suomalaisiin steriileihin, superällöttäviin huoltoasemakahviloihin.

Lounaaksi en sitten jaksanutkaan muuta kuin borssikeittoa, mihin keittiöemäntä paiskasi lusikallisen joitain harmaita klönttejä, mitkä myöhemmin paljastuivat lihaksi, vähän kaaliraastetta, joku vaalea leipäsen ja sämpylän välimuoto, minkä sisälle olikin kätketty säilykeaprikoosin siivu, sekä lasi jotain sameaa mehua, missä kellui ihan yhtä sameita hedelmänkappaleita (kuva) sekä lasi haaleaa maitoa. Hintaa kertyi 36 ruplaa eli euro. Maito oli muuten maultaan aivan samanlaista, mikäli vain kykenen sen oikein muistamaan, minkälaista oli aikoinaan 60-luvulla maalla naapurin maatilalta ostettu, vastalypsetty lämmin lehmän maito. Siihen aikaan sellaista vielä sai. Se oli pikkupoikana suurta herkkua, myös siitä mummun tekemä viili.

Paluulento Moskovaan oli perjantai-iltana. Otin hotellilta taksin hyvissä ajoin kentälle. Matkatavarat heitin ilman sen enempiä ihmettelyjä takapenkille, sillä olin jo oppinut, että takaluukku on täkäläisissä takseissa varattu vararenkaalle, jerrykannulle, kumisaappaille, kasalle erilaisia työkaluja aina pajavasarasta lukkopihteihin, sekä tietysti säkilliselle öljyisiä trasseleita. Ensikertaa näin myös rattiin kiinnitettävän nupin, mistä tämä paikallinen ratti-Pena sitten voi ajokkiaan ajaa kuin trukkia.

Niinpä olin kentällä taas hyvissä ajoin ja tällä kertaa päätin keskittyä paikallisen karvahattumuodin seuraamiseen, siihen kun on täällä varsin hyvät edellytykset. Eipä ole Hannu Karpo mitään täkäläisiin verrattuna! Reuhkaa oli taas jos jonkinlaista, lämpimiä varmasti, mutta varsin erikoisia ulkoasultaan. Paras kaikista oli muuan lihava 5-6-kymmpinen maatuska, jolla oli päässään halkaistua koripalloa muistuttava tummanvihreä karvaluomus, mihin oli viritetty koko komeutta ympäröivä ranteen paksuinen saman värinen vanne ikään kuin lieriksi. Ja tämän kupolin hän oli vielä vetänyt niin syvälle päähänsä, että hyvä oli, että vähän nenänpää alta pilkisti. Sitä hän ei sitten riisunut, vaikka sisätiloissa oltiin. Liekö sitten juuttunut tai jotain.

Kone Moskovaan oli lähes täynnä. Oma paikkani oli 7B, eli käytäväpaikka, tässä koneessa (Tupolev 134) on riveissä vain 2+2 paikkaa ja käytävä välissä. Viereeni tuli melko tukevasti kännissä oleva noin neljävitonen venäläinen bisnesmies, oli puku ja liivit, kraga ja kaikki. Heti koneen noustua kaveri ryntäsi veskiin ja sieltä palattuaan hän kaivoi salkustaan esiin pullon syktyvkarilaista luksus(ljuks)votkaa. Kaveri kysyi, että maistuiskos, ja tottahan toki maistui, joten pullo auki ja bileet pystyyn. Sergeiksi osoittautunut grynderi puhui aivan kertakaikkisen surkeaa englantia ja eikä toisaalta minunkaan venäjässäni vielä hurraamista ole, mutta jotenkin juttuun tultiin, kuunteluoppilaana minä lähinnä olin. Se ainakin tuli selväksi, että hänellä on korkea koulutus, mikä, se ei selvinnyt, korkea asema, sekään ei selvinnyt että mikä, businekset eivät juuri nyt oikein luista, että hän rakastaa vaimoaan ja kaikkia ihmisiä maailmassa, myös minua, minun perhettäni ja kulttuuriamme, hänellä on 15-vuotias tytär, joka on hänelle kaikkein tärkein asia maailmassa, että hänellä on vaimo joka kaupungissa, yhteensä parikymmentä, hänen haaveensa olisi saada kolme poikaa, jotka minulla jo on, siitä hän oli aidosti ja positiivisesti kateellinen, että venäläiset lentokoneet ovat maailman parhaita ja naiset maailman kauneimpia, Jeltsin oli paska presidentti ja sen viisauden opin myös, että jos ei rakasta tulevaisuutta, elämästä ei tule mitään. Tässä siis hänen viestinsä jälkipolville, lyhyesti kirjoitettuna, mutta lähes kahden tunnin lennon ajan kaveri selitti tätä samaa niin pontevasti, että häneltä jäivät sapuskatkin syömättä. No, puteli sentään saatiin lähes tyhjäksi. Omat eväät koneessa eivät täällä näköjään menoa haittaa, päinvastoin.

Taksi oli sovitunlaisesti kentällä vastassa, taas se sama ummikkokuski kuin pari päivää aiemmin, tunnisti minut ennen kuin minä häntä. Hän oli parkkeerannut autonsa jonnekin melko kauas ja pyysi minua odottamaan aseman edessä sillä aikaa, kun hän käy hakemassa auton, lupasi tulevansa pian takaisin. Kauheeta vauhtia lähti kaveri sitten juoksemaan autolleen, jäin suu auki ihmettelemääm moista tarmoa!

Matka oli Vnukovon kentältä Sheremetevon kentän hotelliin, mistä sitten aamulla suunnistaisin kotia kohti. Eka puolituntinen liikenteessä sujui muitta mutkitta, mutta sitten liikenne puuroutui jotakuinkin täydellisesti. Oli perjantai-ilta ja kello jo puoli kymmenen illalla, mutta autoja riitti ja riitti. Hyvin kevyt lumisade näytti sotkevan liikenteen täälläkin. Lisäksi oli siellä täällä takuuajan päättäneitä Ladoja, jokunen rekka poikittain, ja parhaimmillaan kaksi sammahtanutta aura-autoa peräkkäin tietä tukkimassa, joten piti lähteä kiertotietä etsimään. Lopputulos oli, että matkaan kului pitkälti toista tuntia ja vasta puoli yhdentoista maissa olin perillä, kone oli laskeutunut jo ennen yhdeksää. Hotellin aulassa oli tietysti sitten karmea ruuhka, ainakin 30-40 ihmistä respan jonossa, joten baariin oluelle ja odottamaan.

Pääsin sitten viimein huoneeseeni, hinta oli 4400 ruplaa yöltä eli pitkälti toista sataa euroa, Sytkärissä Viktoriassa hinta oli ollut 1200 ruplaa kahdelta yöltä. Tasoltaan tämä Sheremetevo-2 –hotelli on kyllä surkein kaikista näkemistäni, edes aamiainen ei kuulunut hintaan. Edellinen pohjanoteeraus Suomen Jämsässä oleva hotelli Jämsä on lähes luksusta tähän verrattuna. No, ehkä hotelli Izmail Ukrainassa Izmailin kaupungissa vetää vertoja, mutta hintakin oli siellä sitten aivan toinen. Kun menin hissillä huoneeseeni viidenteen kerrokseen ja astuin hissiin, kuului valtava kolahdus, kun hissin lattia painui painoni (88 kg plus matkatavarat) alla alas. Painoin viidennen kerroksen napin alas, mikä jäi luonnollisesti pohjaan. Hissi lähti nytkähtäen liikkeelle ja viidenteen saavuttuani hissin viidennen kerroksen nappi pamahti kovasti räiskähtäen irti seinästä suoraan lattialle. No, ovi sentään aukesi, myös huoneeni ovi, joten nukkumaan, ja äkkiä.

No, vielä ennen nukkumaanmenoa kirjoittelin blogia ja ajattelin, että josko puhelinlinjan kautta pääsisi nettiin. Respa kyllä kertoi, että nettiyhteyttä ei tässä hotellissa ole. Puhelin toimi muuten kyllä moitteetta, paitsi että sillä ei päässyt minnekään, ei siis nettiinkään. Koristeeksi oli varmaan tänne hankittu!

Sheremetevon kentällä oli lauantaiaamuna melkoinen tungos. Ahtautta lisäsi vielä se, että puolet lähtöaulasta oli paketoitu rakennustelineillä ja lainapeitteillä remonttia varten. Ei se kuitenkaan varsinaisesti mitään haitannut, ja niin viimeinkin olin taas ihan kypsä ja valmis hyppäämään Finnairin koneeseen ja matka kohti kotia voi alkaa.

Poissa hyvä, kotona paras!