MOSKOVA 24.-25.1.2006

Aamulla sitten taksiin ja toimistolle. Aamuruuhkasta ei ollut juuri tietoakaan ja siten pääsin vaivattomasti perille noin kymmenessä minuutissa. Olin perillä vähän ennen yhdeksää, juuri ketään ei ollut vielä paikalla. Pikku hiljaa yhdeksän ja puoli kymmenen välillä porukkaa alkoi valua sisään, ja homma lähti käyntiin.

Illalla kuuden aikaan tein lähtöä takaisin hotellille, muu porukka näpytteli näppäimistöjään vielä innokkaan tuntuisesti eli rytmi poikkeaa hieman siitä, mihin Suomessa olin tottunut.

Alakerran kioskista pari kylmää vanhaa mylläriä kyytiin ja taksilla hotelliin. Sen kummemmin örveltämättä painuin kylpyyn, siemaisin ölleröt naamaan ja painuin pikku hiljaa nukkumaan.

Seuraavana aamuna:

Hotellin aamiainen on kerrassaan mahtava. On paistettuja sieniä, tomaatteja ja makkaroita sekä pelmeenejä tai mitä lie, piirakoita, lohta, siikaa, lihaleikkeleitä jos jonkinlaista, mahtavia leipiä ja sämpylöitä, juustoja ainakin seitsemää kahdeksaa eri sorttia, on valkohometta ja pippuroituja, jugurtteja joka lähtöön, tuoremehuja viittä eri laatua, salaatteja,hedelmiä, wienereitä ja muita leivoksia, kahvit kiikutetaan pöytään. Mutta kyllä sietääkin olla, sillä erikseen ostettuna aamupala taisi olla 25 taalaa.

Päivä kului samaan malliin, alkaa olla jo rutiinia tämä Moskova. Aamun taksikuski tosin taisi olla joku ulkopaikkakuntalainen tai muuten vaan aivan uusi näissä hommissa, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan, missä firmamme toimisto sijaitsee. Mainittakoon, että olemme käyttäneet tätä samaa taksifirmaa jo herra ties miten kauan.

No, ei se mitään. Pystyin kuin pystyinkin venäjäksi kertomaan osoitteen ja joitain maamerkkejä tästä läheltä kuten ostoskeskus Startin ja hotelli Aerostarin, mutta vasta kun kerroin, että olemme aivan ZSKA:n jäähallin vieressä, kaveri sai itsensä kartalle. Sitten vielä parit ajo-ohjeet mistä minne käännytään ja perillä oltiin.

Matkalla toimistolle sain omakohtaisesti seurata, kuinka paikallinen puhtaanapitolaitos tms. huolehtii jalkakäytävien kunnossapidosta ja lumenluonnista. Pieni topparoikka kilkuttelee tiiviiksi kerrostumaksi pakkautuneen lumen huolellisesti pala palalta irti jalkakäytävästä ja seuraava topparoikka työntää ne harjanvarteen kiinnitetyn vanerilevyn näköisen kapistuksen avulla ajoradan reunaan pitkäksi, siistiksi, noin 30-40 cm korkeaksi aumaksi. Sitten paikalle ajaa kuorma-auto ja en tiedä mikä, kummallisin vehje pitkään aikaan, varmasti kuitenkin venäläisen insinööritaidon huipputuote samovaarin ja T-34 panssarivaunun ohella. Laite on nimittäin jonkinlainen puskutraktorin päälle asennetun liukuhihnan ja jättiläismäisen flipperin yhdistelmä. Liukuhihna kulkee viistosti maan tasalta hökötyksen yli ulottuen pitkälle laitteen taakse. Homma toimii siten, että tämä idänihme lähtee hissukseen savuten ajamaan aumaa pitkin ja flipperin lavat louskuttavat lunta hihnalle, mikä sitten kuljettaa kasatun lumen perässä peruuttavan kuorma-auton lavalle. No, käyhän se homma näinkin.

Lounaalla kävimme ZSKA:n jäähallin kiinalaisessa taas kerran. Hallin pihalla oli toistakymmentä varusmiestä, kyllä vaan, lunta lapioimassa, ja niinpä juttu kääntyi samantien Venäjän armeijaan. Dima, kuten monet muutkin nuoren polven miehet meidän toimistolta, ovat ”sotilaskarkureita”. Homma toimii usein näin, esimerkki on Diman oma: Asevelvollisuus päättyy 27 vuoden iässä ja kutsunnat ovat joskus alle parikymppisenä. Ainakin korkeakouluopintojen avulla saa lykkäystä. Valmistumisen jälkeen voi opintoja vielä jatkaa, ja lykkäystä tulee lisää. Dima sai kaikki venytetyt opintonsa valmiiksi kaksvitosena, joten niinpä hän muutti tyttöystävänsä luokse ollen edelleen kirjoilla vanhempiensa luona. Miliisi tai mikä lie sotapoliisi kävi häntä useamman kerran vanhempiensa luota tiedustelemassa, mutta tuloksetta. Omituista on, että samaan aikaan Dima kävi pariinkin otteeseen ulkomailla, eikä lentokentillä ollut mitään tietoa etsintäkuulutuksesta. Sitten pian täytettyään 27 hän osti oman asunnon ja tämän rekisteröintiä ja kirjojen muuttamista varten oli käytävä leimauttamassa passi ilmeisesti myös sotilasviranomaisten luona. Oli kuulema armeijan kapitulantti ollut kohtalaisen kiukkuinen Diman esittäessä hyvin hämmästynyttä ja tietämätöntä siitä, että häntä oli pari vuotta etsitty. No, leima tuli passiin, pakko mikä pakko. Dima on muuten nippa nappa 30 täyttänyt, eli ei tästä vielä kovin paljon aikaa ole. Huvittavinta on, että silti hän on sotilasarvoltaan luutnantti, opintoihin kun kuulema liittyy jotain sotilaskasvatustakin. Näköjään korkeakoulutetut nimitetään samantien upseereiksi, mutta varsinaisen reservinupseerin vakanssin hoitaminen mahdollisen sotatilan aikana edellyttää kyllä sitten armeijan käyntiä, joten tämä on siis jonkinlainen sotilallinen ”pakastevirka”.

Illalla sitten taas kohti Vnukovon kenttää ja Syktyvkaria. Totuttuun tapaan kentälle pitää lähteä varmuuden vuoksi hyvissä ajoin, koska milloinkaan ei voi tietää, meneekö matkaan ruuhkien takia puoli vai kolme tuntia. Matka sujui ripeästi, joten taas jäi aikaa katsella ympärilleen. Olen jo aiemminkin ihmetellyt venäläisten pakkaamisvimmaa ja nyt aikaa oli ihmetellä asiaa oikein kunnolla. Ei riitä, että tavarat on pakattu kasseihin tai matkalaukkuihin, vaan sen lisäksi etenkin kassit kääritään vielä johonkin elmukelmuun ja vedetään reippaasti vaaleanruskeata pakkausteippiä päälle. Jotkut upottavat kassinsa mustaan jätesäkkiin ja kutovat ympärille kuka minkäkin tyylisen naruverkon. On pahvilaatikoita, erilaisia paksuun, ruskeaan pakkauspaperiin loihdittuja kyhäelmiä teipattuina ja narutettuina, taisipa jollain olla johonkin päiväpeittoon käärittynä puoli omaisuutta ja tietty muovit ja teipit ympärillä. Kentällä on oikein palveleva pakkauspiste, jos ei ole itse jaksanut kassiaan muoviin kääriä.

Hauska esimerkki tästä pakkausinnosta on parin vuoden takaa, kun olin ensimmäistä kertaa Syktyvkarissa Diman kanssa. Ennen paluulentoa Dima osti jostain autohajottamoiden ja romuvarastojen peräosasta aaltopeltisestä pienestä kopperosta kokonaisen, umpijäisen norjalaisen lohen, hinta kun on täällä vain 5 euroa kilolta, Moskovassa saa maksaa tuplaten. Tämä sitten käärittiin tuhtiin määrään lentokentän kioskista ostettuja sanomalehtiä, ja jostain sekatavarakaupasta olimme ostaneet pari rullaa pakkausteippiä. Ensimmäinen rulla kului hujauksessa, ja tuloksena oli kalanmuotoinen ruskea, jäinen muovipötkylä. Sitten vielä toisesta rullasta puolet ja lopuista taiteiltiin kätevä kantokahva ja niin oli kala valmiina ruumaan heitettäväksi. Eipä tainnut lohi eläessään aavistaa, että mihin kaikkeen sitä vielä joutuukaan, lentokalaksi nyt ainakaan.