11.-12.1.2006 Syktyvkar - Moskova

Keskiviikkoaamuna lähdimme tehtaan pikkubussilla kohti Mondi-yhtymään kuuluvaa paperitehdasta. Tehdas työllistää kaikkiaan noin 5000 ihmistä, heillä on kaksi melko suurta kopiopaperikonetta, Valmetin joskus 80-luvulla rakentamia, yksi sanomalehtipaperikone ja yksi pakkauskartonkikone. Lisäksi on voimalaitos ym. tilpehööriä.

Tehdasalueelle pääsemiseksi on saatava kulkulupa eli propuska. Aamuvarhaisella kulkuluvan hakijoita oli tungokseksi asti, totta kai. Siinä sitten odottelimme epämääräisessä läjässä tukahduttavan kuuman porttirakennuksen aulassa talvipalttoot päällä, että pääsisimme siihen käytävään, missä propuskatoimisto on. Noin vartin odottelun jälkeen ovi avattiin, ja edellinen lauma tuli ulos ja me rynnistimme ihan yhtä hiostavan kuumaan käytävään ja vähintäänkin yhtä epämääräiseen läjään kuin aiemminkin. Ovessa oli kyltti, että ”yksi kerrallaan”, joten odottelemaan. Melko pian selvisi, että yhden propuskan kirjoittamiseen menee noin kolme neljä minuuttia. Meitä oli käytävällä odottelemassa varmaankin kolmekymmentä ihmistä, joten odotusaika uhkasi venyä todella pitkäksi. No, jotain piti tehdä. Siispä Dima marssi turvaosaston pomon (nazalnik) juttusille. Tekosyynä oli se, että koska minä olen ”ulkomaalainen kallispalkkainen asiantuntija ” ja tehdas muutenkin maksaa meille meidän tekemästämme työstä ja pitkä odottelu propuskajonossa tulee heille kalliiksi, meidät pitäisi päästää jonon ohi. Se tehosi, ja pistoolilla aseistautunut nazalnik ohjasi meidät turvaosaston dirikan juttusille, joka sitten määräsi, että nazalnik kirjoittaa meille tilapäiset kulkuluvat, mikä meidän pitää sitten illalla poislähtiessä vaihtaa oikeaan kulkulupaan, mutta tuolloin homman pitäisi sujua sutjakkaasti, koska ruuhkaa ei silloin pitäsi olla, eikä sitten ollutkaan. Niinpä sitten marssimme käytävään sulloutuneen lauman läpi tilapäiset propuskat taskussamme väen jäädessä hämmästelemään, että keitähän nuokin oikein ovat, kun oikein nazalnik ohjaa heidät meidän tavallisten tossunkuluttajien ohi!

Niin että kyllä Venäjälläkin asiat saa luistamaan, kun osaa vetää oikeasta narusta!

Tehdas itsessään oli aivan yhtä karmea kuin viime käynnilläkin parisen vuotta sitten. Vaikea on kuvailla sitä vaatteisiin tarttuvaa outoa hajua, sitä pimeyttä ja kolkkoutta, siellä täällä lojuvia ruosteisia putkenpätkiä ja roikkuvia sähköjohtoja, rapistuneita seiniä ja vinksin vonksin muurattuja tiiliä, likaa ja lokaa, kolisevia, romun näköisiä koneita eli kaikkea sitä, mikä tuntuu tyypillisesti kuuluvan Venäläiseen tehtaaseen. Kukaan suomalainen paperiliittolainen ei kyllä tekisi sekuntiakaan työtä tällaisessa ympäristössä! Mutta toisaalta sitten kun marssimme ostojohtajan tai vaikkapa teknisen johtajan huoneeseen, kontrasti on huikea. On nahkatuoleja ja sohvia, kiiltäviä, tummapintaisia puisia kirjoituspöytiä ja muita huonekaluja, tietotekniikka viimeisen päälle, ja heti ensimmäiseksi pitää istua pöydän ääreen, minne minihameinen sihteeri tuota pikaa kiikuttaa teetä ja konvehteja korkokengät kopisten.

Tehtaalla on pari ruokalaa ja johdon ravintola. Tällä kertaa olimme varsinaisella tehdasalueella hommissa, joten emme käyneet ravintolassa, mikä sijaitsi alueen aivan toisella laidalla eli siis melko kaukana. Edellisellä kerralla pääsimme kyllä nauttimaan ravintolan hyvistä antimista, oli valkeat liinat pöydillä, tyylikkäät astiat ja palvelu pelasi, olimmehan ainoat asiakkaat. Mutta ehkä ensi kerralla.

Tällä kertaa söimme siis tehtaan ruokalassa, mikä sekin oli siistinyt ilmettään edellisestä kerrasta ja oli, jos ei nyt ihan viihtyisä niin ainakin suhteellisen siisti ja valoisa. Ruokailuvälineet olivat kyllä edelleen ne samat harmaantuneet, höyhenenkevyet alumiiniset lusikka ja haarukka, veitsiä ei täällä käytetä lainkaan.

Siispä työkalut tarjottimelle ja linjalle. Tarjolla oli aina kalaa, erilaisia lihapullan tai pötkylän näköisiä jauhelihayllätyksiä täytteellä tai ilman, jotain kyljyksen tapaista myös toisinaan tai broilerin paloja, muusia ja riisiä, keitettyä kaaliporkkanamössöä, kahta sorttia keittoa, kuutta seitsemää sorttia erilaisia vihanneksia ja raasteita maustettuna useimmiten jollain kumman makuisella litkulla, lisäksi vielä erikseen pieniin kippoon tehtyjä erikoissalaatteja, kuten esim. sipulia, kermaviiliä ja ohuen ohuita maksaviipaleita, sekä lisäksi vielä joukko keittiön itsensä leipomia erilaisia leipiä ja piirakoita. Valinnanvaraa siis on. Kaikki on kyllä erittäin kotitekoisen, ehkä jopa epäilyttävän näköistä suomalaiseen laitosruokailuun tottuneen silmin, mutta tähän mennessä kaikki on ollut aivan syötävää, eikä vatsakaan ole sen kummemmin kuralle mennyt. Mitään gourmet-makuelämyksiä ei kyllä ole tullut vastaan, hiukan mauttomomia ne yleensä ovat, mutta kyllä nälkä niillä lähtee. Parilla eurolla syö jo paljon.

Illalla palasimme hotellille jalkapatikassa pikku pakkasessa. Teki ihan hyvää ottaa vartin iltalenkki, kelikin oli melko mukava. Lunta oli ehkä noin polveen asti, mutta tiet olivat varsin hyvin aurattuja. Tuuli teki ilman hieman viileäksi, vaikkei pakkasta ollut kuin nimeksi tällä kertaa. Vielä pari päivää sitten oli kyllä ollut lähemmäs 30 astetta pakkasta eli vallitseva ilmasto on kaiketi tyypillisen mantereellinen. Lumi pysyy usein kuulema jopa kesäkuuhun asti. Niinpä täältä tuleekin paljon kovia hiihtäjiä, kuten mm. Raisa Smetanina, myös paikalliset uimarit ovat kuulema kovaa valuuttaa.

Hotelliin saavuttuamme ajattelimme lähteä keilaamaan, mutta päädyimme sitten kuitenkin vain hotellin saunaan, minkä varasimme heti alkajaisiksi pariksi tunniksi. Sauna oli ok, ihan suomalaisen perussähkösaunan veroinen, suihkut ok, saunatupa samoin. Hotellin pikkiriikkisestä ravintolasta kipaisimme muutamat oluet (Staryj Melnik eli vanha mylläri).

Saunan jälkeen sitten syömään samaiseen kuppilaan, nälkä alkoikin jo todella painaa. Siinä kolmeen pekkaan sitten (Minä, Dima ja Aleksei) söimme sitä sun tätä, oli joku salaatti ja joku leike, vähän perunaa yms. Olutta kului muutama pullo ja votkaakin muutaman kerran 50 grammaa per naama, mutta ei onneksi ylettömästi. Venäjällä viina tosiaankin annostellaan painon mukaan, kuten monet ruokalajitkin.

Siinä sivussa selailimme käyntikorttikansioita, mihin hotellivieraat olivat korttjeaan jättäneet. Luonnollisesti lähes kaikki olivat firmoista, mitkä ovat jollain tapaa tekemisissä paperinvalmistuksen kanssa. Paljon oli joukossa suomalaisia, jokunen tuttukin löytyi. Eniten kiinnitti kuitenkin huomiota kortti, missä oli vain teksti ” Natasha” ja paikallinen puhelinnumero.

Yhdentoista tienoilla koitti nukkumaanmenon aika ja laskunmaksu, mikä oli muistaakseni jotain 1300 ruplaa eli karkeasti noin 40 euroa yhteensä. Käteisellä piti maksaa, jostain syystä täällä ei oikein mitään voi siirtää huoneen laskuun. Natashalle teki mieli soittaa ja kysellä kuulumisia, soittamatta kuitenkin jäi.

Torstaina sitten takaisin tehtaalle uusien propuskoiden kera. Päivä sujui sen kummemmitta kommelluksitta ja siten olimme Diman kanssa valmiit lähtemään kohti Moskovaa. Aleksei jää tänne vielä pariksi päiväksi pitämään seuraa itävaltalaiselle alihankkijallemme Richardille.

Matkalla kentälle ohitimme taas vaihteeksi yhden kolaripaikan, missä pikku bussi oli tullut Ladan vasemman puoleisesta kyljestä takaviistosta sisään niin, että auto oli kuskin penkkiä myöden aivan kasassa. Ruumiita ei tällä kertaa näkynyt, mutta jäljistä päätellen ja varsinkin kun täällä ei autoissa juuri turvavöitä näe, niitä tuli varmasti. Elävästi tuli mieleen automatka viime kevättalvella Tulan suunnalta Moskovaan, jolloin ohitimme kolaripaikan, missä rekka oli takaapäin runtannut pikkubussin aivan nuuskaksi. Silloin ruumiit, yhteensä 7 kpl, olivat siististi ja peittämättä tien varressa rivissä, kasvot ja kädet jo pakkasen kuuraamina. Kaksi oli kuulema vielä bussissa.