Shtop hui stajal, i djeng-gi byili

(28.8.-1.9.2006 Helsinki-Moskova-Syktyvkar-Moskova)

Moskovassa taas. Ja toimistolla. Heti aloimme junailemaan matkaa Sytkäriin, siis todellakin junailemaan, sillä kaikki lennot oli loppuun buukattuja ja sitä paitsi Alexei ei suostu enää sen viime viikkoisen Aeroflotin lento-onnettomuuden jälkeen nyt ainakaan vähän aikaan lentämään metriäkään, sillä hänen hyvä opiskelukaverinsa menehtyi onnettomuudessa perheineen. Aika maassa oli koko mies vielä maanantaina.

Edessä on siis melkein 27 tunnin junamatka, lähtö olisi tiistaina klo 16 ja perille tulemme keskiviikkona klo 18:45. Paluumatka onnistuu onneksi lentäen perjantain iltakoneella, tarkoitus kun olisi Diman kanssa mennä The real McCoyhyn. Alexei valuu takaisin Moskovaan uskollisesti junalla.

Alexandran kanssa jatkettiin maanantaina siittä mihin viime kerralla jäätiin, nyt tosin iltaopiskelun muodossa. Ihmeen pirteenä Alexandra saapui illalla puol seittemältä, vaikka oli itse lähtenyt aamulla kotoa jo 12 tuntia sitten! Ite alko kyllä jo olla aika puhki, varsinkin kun lounaskin oli jäänyt välistä.

Tiistaina hyppäsimme junaan, ekaan luokkaan. Lipun hinta oli reilut 6000 ruplaa eli kalliimpi kuin turistiluokan lentolippu. Ekan luokan vaunu oli todella siisti, ilmastointi ja kaikki, kahden hengen hytit, joissa oli taulu-TV, mikä alkumatkasta suolsi amerikkalaista soft-soft-softpornoa. Hintaan kuului päivällinen looshiin kannettuna ja bisset päälle. Alexei jututti vaunupalvelijaa sen verran, että saimme urkittua hänen palkkansa, mikä on vain vaivaiset 290 euroa kuukaudessa! Myöhemmin sitten, kun olimme tuhonneet Suomesta tuomani kossupullon Alexei, vanha playboy, osti joltain väliasemalta neidolle vielä kimpun kukkasia.

Ilta kului siis kosanderia törpötellessä, mitäpä muutakaan sitä olisi jaksanut tehdä. Vessaankin tuli tarvetta, mikä oli muuten tosi siisti, paljon siistimpi kuin suomalaisissa junissa. Pytyn hygieniakin oli valmiiksi mietitty. Rinkiä nimittäin ympäröi muovinen suojapussi, minkä sitten seuraava täysistunnonpitäjä sai kätevästi pytyn kyljessä olevasta kammesta veivaamalla vaihdettua uuteen.

Aamuseitsemältä heräsimme (kuva) ja samantien Alexei kävi hakemassa kaksi pulloa olutta, mutta koska mulle ei oikein ottanut maistuakseen, Alexei reippaana poikana imuroi molemmat ja nukahti onneksi sitten uudelleen. Itseäkin nukutti vielä sen verran armottomasti, eikä muutenkaann oikein iskenyt ajatus ryyppäämisen jatkamisesta heti aamutuimaan.

Lounaalla kävimme junan ravintolavaunussa. Alkupaloiksi tempasimme maukkaat peuransuolalihasalaatit, seuraavaksi jälleen kerran aivan erinomaiset soljankat, mitkä tarjoiltiin mukavannäköisistä kannellisista saviruukuista ja pääruuaksi perunamuussit ja suolalihapeuran kera, tietysti. Hintaa kertyi kahdelta hengeltä viitisen sataa ruplaa eli vaivaiset 15 euroa.

Illalla saavuimme sitten viimein perille Sytkytvkariin. Hyppäsimme asemalla taksiin, mikä paiskasi meidät hotelli Syktyvkariin, mikä olikin sitten ihan mutkan takana, ajomatkaa noin 30 sekuntia! No, perillä kietaisimme huiviin pitsat ja oluet, ja olimmekin siltä erää valmiit painumaan nukkkumaan, paitsi että puhelin soi heti samantien kun sisään pääsi. Johto irti ja unta kuulaan. Hauskaa oli kuunnella, kuinka naapurihuoneissa pirisi tämän tästä ja ovi kävi....

Torstai-iltana päivällisen jälkeen Alexein pari kaveria tuli hakemaan meidät hotellilta helvetin isolla jeepillä. Isoja, tai siis paremminkin lyhyitä ja leveitä olivat pojatkin, kaljupäisiä painonnostajia. Aika kammottavan näköisia, jos heitä ei tunne, mutta leppoisia kavereita olivat, kunnon urheilijanuorukaisia, eivät juoneet pisaraakaan alkoholia koko illan aikana. Sen sijaan me pidimme Alexein kanssa mainetta yllä....

Menimme läheiseen klubiin nimeltä Nostalgija. Paikka oli melko pieni, asiakaspaikkoja alle sata, iso tanssilattia, ravintolassa oli tupakointikielto eli tupruttelijoiden oli mentävä ulos sauhuille. Ihan hyvä niin. Jengiä oli paikka lähes täynnä. Isoimmassa pöydässä oli kunnon bileet menossa, pöytä notkui erilaisia herkkuja, votka virtasi ja trubaduuri luritteli skitalla venäläisiä lauluja.

Aloitimme illan parilla sadalla grammalla ja taas tuli opittua parit uudet snapsifraasit. Otsikkona on yksi, mutta sitä ei kannata käyttää kuin hyvin valikoidussa seurassa.

Sitten alkoi tuttavuuden tekeminen naapureiden kanssa. Minä toimin muurinmurtajana, olinhan ulukomualainen, puhun hassusti ulukomualaisittain venättä eli olin siis paikallisille uusi ja eksoottinen kokemus. Ja hyvin näytti toimivan. Mutta onhan siinä sitten sekin puoli, että Syktyvkarissa ei oikein ole kunnon duunia, palkat on tosi surkeita, muuankin matikan-fyssan-maikka-taksikuski kertoi, että opelle maksetaan vaivaiset 5000 ruplaa (=150 euroa) kuussa, opiskele siinä sitten monta vuotta yliopistossa, ja ilmeisesti useimmat haluavat pois ja äkkiä, keinoja kaihtamatta! Vaikka prostituoiduksi, mutta pois, ihan oikeesti! Nojoo, tanssilattialle lähes revittiin, ja juttuseuraa riitti. Huonolla englannilla monet kovasti yrittivät, ja onnistuivatkin, ja kovasti tykkäsivät, kun saivat puhua englantia ja vielä ulkomaalaisen kanssa.

No, aamulla jälleen tehtaalle ja labraan jatkamaan eilisiä labrahommia. Aleksei puheliaana veijarina jututti laborantteja, kyseli piloillaan yhtä heistä tanssimaankin, mutta sai vastauksen, että eihän meillä ole musiikkiakaan. No, mulla sattui olemaan läppärissä kaikenlaista, mm Leningrad Cowboysien ja puna-armeijan kuoron yhteisesityksiä joistain venäläisistä klassikoista ja kaikilla oli kovasti hauskaa, vai oliko se mun surkea venäjäni, mikä huvitti vielä enemmän.

Perjantai-iltana takaisin kotiin Moskovaan. Sytkärin lentokenttärakennus oli puoliksi suljettu, eilinen kaatosade kun vuosi katosta läpi. Illalla sitten vielä Diman kanssa parille oluelle ja viikko oli siten paketissa. Puh!