Omituinen otus Puyangissa

Aprillipäivänä meillä oli lento Zhengzhouhun, Henanin maakunnan pääkaupunkiin ja Kungfun kotipitäjään, ja siitä matka jatkui autolla kohti pohjoista ja Puyangin pikkukaupunkia, ainakin noin kiinalaisittain. Asukkaita Puyangissa on kaiketi reilut kolme miljoonaa ja ainakin petrokemian teollisuutta alueelta löytyy, mutta muuten kaupunki kyllä näytti melkoisen ankealta ja surkealta. Poissa oli kaikki se komeus ja krominkiilto, mitä monissa muissa kaupungeissa on runsaastikin ja sen sijaan katunäkymää hallitsivat rähjäiset riksakuskit, mitä moninaisimmat katukaupustelijat tuputtamassa sukkia, pohjallisia, maapähkinöitä, peltivateja, höyrytettyjä kiinalaisia vehnäpullia, ananaksia ja kaikenlaista muuta krääsää, mistä suurin osa oli levitetty suttuisen viltin päälle keskelle jalkakäytävää.

Kiinalainen kuitenkin aina tekee jotain tai ainakin yrittää tehdä jotain oman elämänsä eteen toisin kuin venäläiset, jotka apaattisina jäävät odottamaan ihmettä tai valtiota apuun tulevaksi, ja niinpä lähes joka kadunvarsi on täynnä surkeita tai vielä surkeampia autotallikauppoja toinen toisensa perään ja kauppaa käydään suoraan kadulta. Tarjolla on jälleen koko maallisen elämän tarpeet tupakasta ja viinasta loisteputkiin, laikkaleikkureihin, autonvanteisiin, vessanpönttöihin ja höyryäviin ja haiseviin kahden asiakaspaikan katukeittiöihin. Ja tätä rähjäistä, värikkäiden isokokoisten mainoskylttien sekamelskan kirjomaa helminauhaa jatkuu ja jatkuu. Ja kun kuljet kadun yli seuraavalle kadulle, et huomaa katua vaihtaneesi ollenkaan, sillä maisema ei siitä miksikään muutu. Ja tämän sekamelska tuntuu olevan paikallisten koko elämän keskipiste, kaikki tapahtuu kadulla näiden kurjien romuläjien keskellä. Siinä hoituvat bisnekset ja ruokailut ja koko sosiaalinen elämä, vanhusten ja lasten hoito, kaikki samaan syssyyn, sillä siinä missä vanhemmat tekevät bisnestä, vanhukset pelaavat vieressä mahjongia tai jotain muuta lautapeliä ja pikkukersat juoksentelevat tämän kaiken kaaoksen keskellä muuten tukevasti ja lämpimästi puettuina, mutta kiinalaiseen tapaan paljas perse halkiohousuista punaisena paistaen, vaippoja kun täällä ei tunneta, vaan jöötti jötkähtää kätsysti just sillon ja niille sijoille kuin se on tullakseen ja temmellys jatkuu saman tien ilman sen kummempia vaipanvaihto- ja peffanpesurituaaleja.

Ulkkareita ei täällä näkynyt lainkaan. Ei yhtä ainutta. Keskiviikkona iltapäivällä ehdin vielä valoisaan aikaan heittää tunnin kävelylenkin ja vielä seuraavana aamuna toisen, koska aamupäiväksi sovittu tapaamisemme siirtyi alkuiltapäivään. Eikä täällä ole tainnut ulkkareita paljon muutenkaan näkyä, sillä sen verran hämmästystä liikkumiseni kadulla herätti. Se nyt on pientä, että ihmiset kääntyvät katsomaan tai jopa tuijottamaan, jopa se, että huudellaan kovaan ääneen jotain kai ”helou” –tyyppistä tervehdystä tavoitellen, mutta joka lähinnä kuulostaa suomalaisittain lausuttuna ”ÖLÖ! ÖLÖ!” –karjahdukselta, tai että pysähdytään, hymyillään ja vilkutetaan, tai että tullaan huonolla englannilla kysymään, että mistäs vieras on kotoisin ja milläs asioilla sitä liikutaan, mutta nyt ensi kertaa jotkut tulivat ihan oikeasti koskettamaan, että onkohan tuo uhvomies ihan oikea vaiko mahdollisesti joku kangastus.

Ei siinä mitään, ystävällisestihän kaikki suhtautuivat, vaikka se hieman hupaisalta tuntuikin. Mutta eniten siitä oli haittaa sen takia, että autenttisten tilanteiden kuvaaminen oli lähes mahdotonta. Haluaisin nimittäin kerätä matkamuistoksi sarjan kuvia kiinalaisesta elämästä ilman, että kuvattavat tilannetta huomaavat ja se on toisinaan vaikeaa, sillä kiinalaiset seuraavat erittäin valppaasti, mitä ympärillä tapahtuu ja käytös muuttuu heti, kun joku kummajainen kameroineen hiippailee lähistöllä. Suurimmalle osalle on aivan okei, jos pääsevät valokuvaan, jotkut, harvat tosin, ilvehtivät, että eivät ajatuksesta pidä, mutta suurin osa ryhtyy samantien poseeraamaan ja siinä sitten meni se tilanteen aitous.

Poseeraamista kiinalaiset todellakin rakastavat, ainakin useimmat, ja todella paljon. Monesti näkee kokonaisen bussilastillisen pysähtyneen jonkun kummallisen möhkäleen viereen ja sitten yksi asettuu kuvaajaksi ja kaikki muut 50 kiinalaista vuoron perään tulevat poseeraamaan sen möhkäleen eteen ja tämä yksi ottaa kuvia kustakin yksitellen ja erikseen. Ja jokaisen kuvan jälkeen seuraa tyypillinen kiinalainen naurunremakka. Ja taas uusi kiinalainen poseeraamaan. Ja tietysti jokaisen viidenkymmenen kiinalaisen on saatava kuva kaikista muista seurueen jäsenistä ja möhkäleestä. Ja sitten kaikki bussiin ja seuraavan möhkäleen luo. Kai se sitten on kiinalaisen elämän kohokohta, kun voi kotona näyttää kaikille kateellisille kavereille, että tuossa olen minä ja möhkäle!

No, matkailu aina avartaa ja kukin tyylillään. Mekin piipahdimme perjantaina Shanghain akvaariossa, mikä sijaistee Pudongin puolella aivan TV-tornin vieressä. Liput olivat 13 euroa ja hinta oli porrastettu pituuden mukaan siten, että kaikki yli 140-senttiset joutuvat maksamaan tuon täyden hinnan. Teletapit, pygmit ja suuri osa kiinalaisista pääsee tätä huokeammalla hinnalla. Mutta kyllä paikka aivan näkemisen arvoinen silti on. Akvaarioita oli tietysti erikokoisia ja -näköisiä, mutta ehkä vaikuttavin oli 150-metrinen akvaariotunneli, missä siis todellakin itse käveltiin jättimäisen akvaarion sisälle rakennetun lasiputken läpi ja siinä siten ihmeteltiin, kun ympärillä ja yläpuolella viuhahti milloin jättiläismäinen liemikilpikonna tai rausku tai hai tai joku muu kummallinen jötkäle. Lipun hintaan kuului sitten vielä aito viljelty helmi, jonka sai lunastaa kierroksen lopuksi akvaarion uloskäyntiä ennen olevasta krääsäkaupasta, missä helmikauppias kaivoi akvaariosta kullekin oman simpukan, mursi sen auki ja kippasi helmen suoraan kouraan.