8.-9.4.2006 2. viikonloppu ilman passia Moskovassa

Lauantaiaamuna oli vekkari soimassa 7:30 ihan niinkuin arkiaamuinakin, koska yhdeksäksi piti ennättää salille Alexein koipijumppaan. Kuudelta alkoi kuitenkin ulkoa kadulta kuulua koiran haukuntaa ja ulvontaa, ja sitä kesti sitten varmaankin kymmenen minuuttia ennen kuin tuli hiljaista. Muutaman hiljaisen minuutin jälkeen sitten vielä sama uudelleen.

Aamuyön uni oli jo sen verran ohut, että tämä moskovalaisen kulkukoiran, joita muuten täällä näkee päivittäin pyörivän siellä täällä, aamufanfaari riitti karistamaan unet silmistä. Ei se nyt sinänsä mitään haitannut, ehtipähän kaikessa rauhassa syödä aamupalan, keitinpä ekaa kertaa aamukahvitkin (muru, vuokraisäntien jäämistöstä) tässä kämpässä ja selailin viikonlopun The Moscow Timesia. Ehdinpä ottaa vielä pikku torkutkin aamutoimien jälkeen ennen salille lähtöä.

Kaikista sääennusteista huolimatta aamu oli aurinkoinen ja raikas, kun puoliysiltä lampsin salia kohti. Pushkinin aukiolla heilui joukko MVD:n ja OMONin miehiä (sisäministeriön alaiset miliisit sekä miliisin erikoisjoukot) sekä kaikenkaikkiaan 7 nosturilla varustettua kuorma-autoa (sludzhba eliminazii, Moskva), jotka nostivat joidenkin onnettomien autoja paikalliselle Tattarisuolle kuskattaviksi, mistä ne sitten joutuu lunastamaan kuulema tosi karmeella hinnalla.

Paluumatkalla syykin tähän operaatioon selvisi. Pushkinin aukio oli suljettu puomein, ja viiden metrin välein oli MVD:n miiliisi tai siellä täällä OMONin mies harmaankirjavassa maastopuvussaan vartioimassa. Meneillään oli ilmeisesti kommunistipuolueen mielenosoitus, oli punaisia käsivarsinauhoja ja sirppejä ja vasaroita punaisissa lipuissa. Ongelmia hieman tuotti, kun olisi pitänyt päästä Tverskajan ali, mutta alikulkukäytäväkin oli tukossa. Aukion toisessa kulmassa oli sitten sisäänpääsy metallinpaljastimen kautta, missä sitten miliisi vielä käski avaamaan jumppakassini, johon sitten vaan sanoin, että salilta tässä ollaan tulossa ja vilautettuani yhden hikisien sukan ja läpimärän T-paidan, kaveri vinkkasi, että mene nyt sitten.

Iltapäivällä suunnistin kohti Voiton puistoa (Park Pobedy). Siinä sitten Teatralnajan asemalta kohti Vallankumouksen aukion (Ploshad revolutsii) asemaa kulkevaa yhdyskäytävää pitkin kulkiessani vastaan tuli pienikokoinen kumara mummo, täysissä mummon varusteissa, huivi tiukasti päässä. Siinä hän seisoi yksikseen, ruskeasta pahvilaatikosta leikattu kyltti kourassaan, pieni kippo jalkojensa juuressa. Kuljin ihmisvirran mukana muka kiireisenä sen verran nopeasti ohitse, etten ehtinyt kyltistä muuta lukea kuin että hänen poikansa on kuollut. Mitä muuta siinä sitten kerrottiin ja miksi mummo halusi tämän asian julki tuoda, sitä en jäänyt selvittämään, vaan kuljin kylmästi ohi jättäen mummon sinne yksikseen, katse maahan luotuna, jotakin itseksensä sopottamaan, varmaankin siunauksia ohikulkeville hyväntekijöilleen latelemaan. Oikea käsi teki taukoamatta risitnmerkkejä.

Saavuin sitten Voiton puistoon, Kutuzovin prospektin varrella sijaitsevaan vuonna 1995 eli sodan päättymisen 50-vuotisjuhlien kunniaksi valmistuneeseen puistoon, missä on mm. suuren isänmaallisen sodan museo. Museon takana on suuri puistoalue, mikä on kesäisin hyvin suosittu ulkoilu-, relaus- ja auringonottopaikka. Ja koska alue on todella laaja ja asfaltoidut tai laatoitetut tiet ja käytävät ovat erinomaisessa kunnossa, on paikka myös rullaluistelijoiden ja –lautailijoiden suosiossa.

Sisäänpääsylippu museoon oli 120 ruplaa eli nelisen euroa. Ilmeisesti still/videokuvaajien pitää maksaa vähän enemmän, ainakin mulle tultiin kerran urveltamaan siitä, että pitäis olla joku erikoislippu, jos meinaa kuvata. No, olin autuaan tietämäton ja puhuin vain Suomea ja hoin njet ponimaita, niin eipä se eukko sitten jaksanut kovin kauaa vaatteissa roikkua.

Sisään mentiin taas metallinpaljastimen kautta. Takit jätettiin vartioituun naulakkoon. Ensimmäiseksi astuttiin hämärään muistojen ja surujen saliin, minne oli koottu käytävän molemmin puolin erillisiin lasivitriineihin suuria luetteloita kaikkiaan 27 miljoonasta venäläisestä sotien uhrista. Jostain olen päähäni saanut, että tokassa maailmansodassa menetti henkensä noin 40 miljoonaa ihmistä, joista puolet venäläisiä (tai siis neuvostoliittolaisia), joten olisikohan tuohon lipsahtanut muutama Stalinin vainojen uhrikin mukaan. Oli miten oli, luku on järkyttävä, suorastaan käsittämätön. Kevyesti viis kertaa Suomen nykyväestö.

Surujen salin ympärillä oli diaramahuoneita eli eräänlaisia tilataideteosesityksiä, mistä yleisö pääsi pieneltä parvelta katselemaan sodan maisemia. Aivan parven alla oli melko taitavasti lavasteenomaisesti levitettynä erilaista sotaromua ja sodan rakennelmia, ja teos päättyi takaseinällä olevaan suureen sodan maisemaa kuvaavaan maalaukseen (kuva Moskovan rintamalta). Näitä huoneita oli ainakin viis kuus, Moskovan rintamalle, Leningradin, Stalingradin, Kurskin jne. rintamille kullekin omansa.

Toiseen kerrokseen tultaessa oli vastassa pitkä rivistö tauluja vanhoista ihmisistä prenikat rinnuksissa. Kuvat esittivät Neuvostoliiton sankareita eläkeiässä, ja kunkin taulun vieressä oli lyhyt historiikki ko. henkilöstä. Taulujen välistä pujahdettiin Kunnian saliin (zal slavy, kuva), missä oli pyöreän huoneen seinämillä oleviin marmoripaasiin kirjoitettuna kaikkien n. 11 700 Neuvostoliiton sankarin nimet (vastaa kai meikäläisen mittapuun mukaan Mannerheimin ristin ritareita, joita on 191), mukana useita satoja naisia. Kolmelle oli tämä arvonimi suotu kolmesti, mukana mm. marsalkka Zukov, Stalingradin voittaja, joka tänä päivänä ratsastaa pronssisella ratsulla pronssiin valettuna Kremliin ja Punaiselle torille vievän portin edustalla.

Tämän salin ympärillä oli paljon erilaisia vitriinejä, missä esiteltiin sodanaikaista aseistusta ja muuta varustusta valokuvien ja multimediaesitysten kera, mukana sekä saksalaista että venäläistä tavaraa, myös keskitysleireistä kerättyä roinaa, mukana mm. uhrien hampaita ja pieni lapsen pääkallo. Kolmannessa kerroksessa oli vielä taidenäyttely, mikä kyllä oli hieman mitäänsanomaton.

Paikkana museo oli erittäin siisti ja avara, hyväkuntoinen ja hyvin pidetty. Väkeä ei paljoa ollut, suurin osa porukasta oli museon omaa henkilökuntaa, lähinnä eläkeikäikäisiä mummeleita, jotka vaeltelivat ympäriinsä hiljaa itsekseen tai nuokkuivat jossain nurkassa. Ulkona oli sitten vielä erillinen maksullinen ”tankkipuisto”, missä oli tykkejä, tankkeja ja bunkkereita yms. sodan rakennelmia.

Tästä sitten vielä jatkoin Frunzeskajalle tarkoituksena löytää Ramstorin supermarket, mitä ei sitten meinannut löytyä millään. Autoilijoille tarkoitettuja opaskylttejä seuraten matkaa kertyi useita kilometrejä, osin oman alkeellisen suunnistusvirheen takia, mutta lopulta paikka löytyi, ja tietysti aivan metroaseman kupeesta. No, tarvittavat ostokset mukaan, ja sitten kämpille. Vettäkin alkoi sitten tihuttaa, joten tämän päivän seikkailut olikin sitten hyvä lopettaa tähän.

Sunnuntaipäivä olikin sitten sateisen harmaata, joten en sitten sen kummemmin viitsinyt kaupungille lähteä. Tästä tulikin nyt sitten vaan lueskelu-, surffaus-, siivous- ja pyykinpesupäivä.