15.-17.3.2006 Sovjetski – Moskova - Helsinki

Aamupalan jälkeen Dima sitten toteutti uhkauksensa, urvelsi ulkomaalaisia sorsivasta hinnoittelusta ensin henkilokunnalle ja lopulta puhelimitse hotellin johtajalle, uhkasi tehdä valituksen Kremliin asti ja mainitsi minunkin raportoivani tästä suomalaisille viranomaisille sillä menestyksellä, että sitten illalla hotelliin taas saavuttuamme huoneeni hinta oli pudotettu normaaliksi. Hyvä niin.

Tämä Kaliningradin alue on siis tosiaan entistä Saksan valtakuntaa, mutta 60 vuotta Neuvostoaikaa on tehnyt hyvin tehtävänsä: kaikki on suorastaan surkeassa kunnossa, talot, tiet, ihan kaikki, tehtaasta nyt puhumattakaan. Hotellin suihkukin oli tietysti se legendaarinen ”kahdesta reiästä” suihkuttava, mutta onneksi kraana oli sen verran korkealla ja putki pitkä, että sen alla kyyryssä istuskelemalla sai joten kuten tomumajansa huuhtaistua. Dima oikein kehotti katselemaan ympärilleni ja sanoi, että tähän ei pelkkä välinpitämättomyys riitä, vaan että täytyy olla todella uuttera, että asiat saa tähän kuntoon! Kaikkialla on valtavia kuralammikoita, tiet ovat syvien kuoppien takia lähes ajokelvottomia. Kovin pitkään ei voi suoraan ajaa, kunnes jo täytyy väistää vastaantulijoiden puolelle. Pujotella saa koko rahan edesta.

Taitaapa tämä kylä olla tähän mennessä surkein tapaus lyhyellä Venäjän-urallani. Muuallakin on kyllä näitä rotiskoja nähty, mutta täällä edes tehtaan johdon tilat eivät olleet mitenkään erikoiset – päinvastoin. Johdon sihteeri kyllä istui pollean näkoisenä suuren kirjoituspoydän takana, sivuseinällä oli presidentti Putinin kuva, nurkassa Venäjän lippu ja takaseinällä Venäjän vaakuna. Hänen pöydällään oli kaksi suurta asiakirjasalkun kokoista peltilootaa, molemmissa toistakymmentä suurikokoista, eriväristä, neliskanttista nappulaa sekä puhelin. Molemmista lootista kiemurteli ison miehen peukalon paksuinen kaapeli jonnekin seinän sisuksiin. Lienee siis tehtaan puhelinkeskus myös samalla. Erikoisia olivat sitten puhelimet muuallakin tehtaalla. Joissain puhelimissa oli viela se pyöritettävä valintakiekko, mutta useimmissa sitä ei ollut lainkaan, vaan sen paikalla oli vain kiinteä muovikansi.

Hintataso täällä on kyllä sitten erittäin edullinen, yksi syy tähän on se, etta tämä on verovapaata aluetta, tullimaksuja ei tarvitse maksaa jne. Esimerkiksi illallisemme, kolme kunnollista annosta kalaa ja riisiä, mätileivät alkupaloiksi (mustaa kaviaaria ei kuulema enää saa, harveneva sampikanta halutaan suojella), pari tuoppia / lurjus sekä pullo votkaa maksoi yhteensa 1100 ruplaa eli reilut 30 euroa kolmelta hengeltä. Ja ruoka oli oikeasti hyvää, ravintola oli siisti ja palvelu ystävällistä. Niin – täältä saa myos, ja varmaankin myös muualta Venäjältä – apteekista pirtuakin ihan tost’noin vaan. Hinta on 15 ruplaa / 100 grammaa eli alle 50 senttiä!

Siitä votkasta saimmekin sitten kipinän painua viereiseen peliluolaan rulettia pelailemaan, Dima varsinkin tuntuu olevan kova pelimies, itseani ei moiset juurikaan kiinnosta, mutta voihan sitä seuran vuoksi nyt hävitä 100 tai 200 ruplaa. Tämä rulettirobotti tosiaankin toimii 100 ruplan setelelillä, jotka survaistaan koneen kitaan ja vastineeksi saat 50 elektronista pelimerkkiä. Sitten vaan näppäimistollä näpyttelemään panoksia sisään ja kun kone huutaa että ”stavok bolshe njet – ei enää panoksia”, putkahtaa pallo esiin ja mylly lahtee pyörimään.

Oma 100 ruplainen sujahti koneen syövereihin hujauksessa, melko pian heti perään jo toinenkin, mutta Dima sai pelata helpostikin tunnin verran ja jäi vielä sen verran voitollekin, että maksoi oluemme. Yhden kierroksen olimme saaneet talon piikkiin, ilmeisesti palkinnoksi siitä, kun minä olin hävinnyt sopivasti rahaa. Olimme siis tuottavia asiakkaita. Diman mukaan tämä on ihan normaalia; sopivasti kun pelailet ja ehkä häviätkin, niin luolan henkilökunta kyllä pitää sinut juomassa, usein jopa ruuassakin!

Ja sitten eteenpäin, pubiin tietysti. Olin aiemmin päivällä ostanut 3 seedeeta venäläistä musaa jostakin levykaupasta, ja nyt sitten pääsin hetkeksi leikkimään tiski-Jukkaa paikallisen baari-Mikon suosiollisella avustuksella. No, levyt sisään ja volat kaakkoon, olutta naamaan. Pian meidat kutsuttiin johonkin pöytään, missa kaksi nuorta paria söivät ja joivat, meillekin järjestyi tuota pikaa votkamukit nenän alle.

Emme siinä heitä kuitenkaan kauaa häirinneet, koska Dimalle iski tanssikuume ja piti lähteä diskoa etsimään. Siinä sitten kaikilta vastaantulijoilta tiedustelimme diskoa ja vastaukseksi saimme aina eri vastauksen diskon sijainnista eikä sitä sitten lopulta koskaan löytynyt, onneksi, ehkäpä. Hetken viela turistuamme päätimme lähteä kohti hotellia, kello kun alkoi taas olla vaikka mitä. Siispä vinkkasimme taksin lennosta, hotlaan ja nukkumaan.

Torstaipäivä kului tehtaalla koeajon merkeissä ilman sen kummempia kommelluksia. Ajattelimme vielä pika pikaa piipahtaa Liettuan puolella, sinne kun ei olisi tarvinnut muuta kuin joen yli vievän sillan yli kävellä, jätimme kuitenkin enemmat matkailut tulevaan kertaan. Kolmen maissa hyppäsimme tehtaan järkkäämään autokyytiin kohti Kaliningradin lentokenttää, perille pääsimme joskus viiden jälkeen, koneemme lähtoaika oli 19.05. Moskovaan saavuimme hieman aikataulusta jäljessä joskus klo 22 jälkeen (huom. 1 tunnin aikaero) ja omaan kämppääni pääsin taas yhden peltikolarin aiheuttaman ruuhkan takia vasta vähän ennen puolta yötä. Että taas tuli oltua matkalla jokunen tovi.

Perjantaiaamuna sitten pariksi kolmeksi tunniksi toimistolle, siitä sitten kentälle ja taas jälleen kerran ehkä noin viikoksi kotiin. Viikon kuluttua pitäisi sitten olla se eka kunnon kolmeviikkoinen Moskovassa, minkä aikana pitäis sitten tulla lopulliset työluvat sun muut pumaskat. Saas nähdä.