Isoäidin korvaviipaleita

Viime viikolla oltiin sitten reisun päällä ihan kunnolla. Maanantaina toimistolla, mutta sitten heti tiistaina oli lento Jinaniin ja sieltä autolla eteenpäin Shouguaniin. Paluu keskiviikkona Qingdaon kautta Shanghaihin. Ja sitten heti perään torstaina aamukoneella Nanchangiin, mistä sitten perjantai-iltana takaisin kotiin Shanghaihin.

Ja syötyä tuli sitten taas kaikenlaista, syöminen kun on kiinalaisten ykköshuveja. Työmatkoilla varsinkin heti päivän päätteeksi rynnätään ravintolaan, mitkä varsin usein iltaisin ovat aivan täynnä ja häly ja mökä sen mukainen. Monissa ravintoloissa tosin on runsaasti kabinetteja (baofang), joissa voi ruokailla omassa rauhassa.

Shouguanissa tapasimme taas herra Mun rakastajattarineen ja herra Mu veikin meidät sitten illalla syömään ja juomaan hiukan myös. Kiinalaiseen tapaan ruokalajeja kannettiin pitkälti toistakymmentä ellei jopa alun kolmattakymmentä, alkupaloiksi taas hampaissa narskuvia ja täysin mauttomia kumimaisia merimakkaroita, mitkä kuulema ovat hyvin terveellisiä, alentavat verenpainetta sun muuta, mutta mulla se lähinnä sai pallealihakset tekemään keveitä pumppausliikkeitä ylöspäin, sitten oli paahdettuja ja halkaistuja ankanpäitä, missä ei kertakaikkiaan näyttänyt olevan yhtään mitään syömistä, mutta johon Peter totesi, että aivot ja kielen siitä nyt ainakin voi syödä. Syömättä jäi.

Qingdaossa lentokonetta odotellessa Peter tilasi muunmuassa porsaan saparoita nahkoineen kaikkineen. Varovasti kyllä maistoin, mutta eipähän tuokaan ruokalaji ainakaan laakista suosikkilistan kärkeen noussut.

Ja entäpä sitten Nanchangissa? Lihaa tilailimme useampaakin laatua, kanipaistia, kanaa ja kalaa, mutta kuten Kiinassa yleensäkin, liha on käytännössä pelkkää luuta, tai sitten luuta ja nahkaa, tai sitten luuta ja rasvaa ja nahkaa ja mitä luisempaa, nahkaisempaa ja rasvaisempaa, sen kalliimpaa tavara on ja sitä paremmin tuntuvat herkkupalat kiinalaisille maistuvan. Luita sitten järsitään antaumuksella ja kalutut luubiitit syljeskellään takaisin lautaselle ja lautasen tultua täyteen moskaa, tarjoilija vie lautasen pois ja tuo uuden tilalle ja sama syljeskely jatkuu edelleen.

Ihmetellä tosiaan täytyy, että minne katoavat kaikki fileet, kinkut ja paistit. Sen sijaan sorkkia, korvia, saparoita ja kärsiä on kaikkialla paahdettuna, paistettuna, tulisesti ja miedommin maustettuina ja vaikka minkälaisina vaihtoehtoina. Ja näille herkuille sitten annetaan ruokahalua kiihottavia nimiä ainakin sen perusteella, mitä tuon nanchangilaisen ravintolan englanninkielisestä menyystä sai lukea. Vai kuinka olisi, saiskos teille olla annos ”Isoäidin korvaviipaleita?”