Ne, jotka näkivät minut eilen ratikkapysäkillä Sokoksen edessä kello neljän aikaan, saivat hyvät naurut. Näin nimittäin kerjäläisnaisen kukkien kanssa, ja hänkin näki minut. Katsoimme hetken aikaa toisiamme silmiin kuin härkätaistelussa ikään. Hän heilutti kukkakimppua minun suuntaan, ja minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: ”kukat tai henki”. Onneksi välissämme oli vihreä roskis, joten kun kerjäläisnainen kukkakimppu ojossa yritti tulla luokseni, kipitin kyyryssä korkkareillani vihreän roskiksen ympäri. Kerjäläinen ei kuitenkaan luovuttanut vaan yritti taas tulla luokseni. Onnekseni pyöreä roskis takasi minulle pakotien myös tälläkin kertaa ja vielä kolmannen kerran. Tässä yhteydessä haluan kiittää Helsingin kaupunkia suurista roskakoreista, joilla on muutakin käyttöä kuin jäteastiana olo.
Tarinaani jatkaakseni voin todeta, että minulle ei käynyt kuinkaan enkä edes tiedä onko tämä minua sinnikkäästi eilen metskannut kukkaiskerjäläinen vaarallinen. Sen kuitenkin tiedän, että rahan himossaan jotkut kerjäläiset ovat jo Suomessakin tarttuneet järeämpiin aseisiin. Kaksi kerjäläispoikaa tuhosi nimittäin jonkun aikaa sitten miljonääri Niklas Herlinin polvilumpion ja rampautti tämän loppuiäkseen. Meilläkin ollaan ilmeisesti menossa siihen eurooppalaiseen suuntaan, jossa kerjäläiset varastelevat jopa vauvoja, näyttääkseen sympaattisemmilta kerjuulla.
Sillä aikaa kun Arkadianmäellä keskustellaan siitä, pitäisikö Suomeen saada laki, joka kieltäisi kerjäämisen, me tavallisen tallaajat voimme vain toivoa, että emme saa kerjäläisen kepistä, lennä rähmällemme ja kuole. Kaupungilla kävelemisestä on tullut ”pystynkö väistämään kerjäläistä ja sen kukkia ja keppejä” -leikkiä. Pelossa meidän ei kuitenkaan tarvitse elää.
Niin kuin monissa muissa vaaratilanteissa voisimme ottaa vakuutuksen ja saada sen avulla itsellemme valheellisen turvallisuudentunteen. Onhan meillä kotivakuutuksia, autovakuutuksia ja kaikenlaisia sairausvakuutuksia. Miksei meillä siis voisi olla kerjäläis-ilkivalta-vakuutustakin? Minä ainakin ostaisin sen.
Tässä muutama esimerkki maailmalta, siitä miten itseään voi vakuutta:
Mariah Careyn jalat on vakuutettu 900 000 eurosta, ja Jennifer Lopez on vakuuttanut peppunsa noin 300 miljoonasta eurosta. Bette Davisin huhutaan vakuuttaneen 53 sentin vyötärönsä vajaasta 25 000 eurosta. Ja kun Heidi Klum ryhtyi Braun-epilaattorin mainoskasvoksi vuonna 2004, hänen jalkansa vakuutettiin. Oikea on miljoonasta eurosta vakuutettu ja vasen 900 000 eurosta. Vasemman jalan vakuutusraha on pienempi, koska siinä on arpi. Malli Claudia Schifferin kasvot on vakuutettu 4,3 miljoonasta eurosta, mutta vakuutus ei tietenkään kata vanhentumista, eli ryppyjä. Dolly Parton vakuutti 1970-luvulla tissinsä 540 000 eurosta, mutta luultavasti Dollyn vakuutus peruttiin, kun hänen rintansa kävivät kirurginveitsen alla 1990-luvulla. Vakuutusyhtiöt eivät nimittäin yleensä vakuuta sellaisten henkilöiden vartaloita, joita on leikelty paljon.
Meillä Suomessa voisi siis olla erikseen alakroppavakuutus, yläkroppavakuutus tai kokokroppavakuutus. Halvinta olisi vakuuttaa vain osa vartalosta, koska siinä ottaa riskin, että vakuuttamattomalle osalle tapahtuu jotain. Herlinin tapauksessa polvi meni mäsäksi, joten hän olisi heittänyt vesilintua ylävartalovakuutuksella. Minkä osan itsessäsi sinä vakuuttaisit? Pepun, tissit vai ihan koko vartalon?